Onko sanoin kuvaamattoman raskasta surua pakko tallentaa valokuviin?
Totta kai minäkin halusin nähdä valokuvia Matti Nykäsen hautajaisista. Niitä saattoi katsella nettilehtien sivustoilta tuoreeltaan ja lisää näkyy painetuista aviiseista ensi viikolla. Selasin kuvia puolihuolimattomasti aina siihen asti kun kohdalle tuli pysäyttävä otos.
Kuvan vasemmassa laidassa näkyy ruumisauton ulosvedetyllä katafalkilla lepäävän valkoisen arkun pääpuoli (ihminenhän lähtee tästä maailmasta jalat edellä) ja koko kuvan huomion keskipisteenä oleva Nykäsen äiti. Hän on lohduton, hän itkee liian varhain lähtenyttä poikaansa, niin kuin vain äiti voi surra, sydämensä pohjasta. Raastavan raskaasti.
Mielessäni herää kysymys, pitääkö sanoin kuvaamattoman suurta surusta taltioida lähikuvia, jotka eivät jää omaisille vaan niihin tarttuu oitis kansan kärttyisä käsi? Jos Matti itse myötävaikuttikin siihen, että hänestä tuli valokuvaajien vapaata riistaa, niin ei kai sama koske hänen äitiään?
Emmekö me enää saa surra rauhassa? Miksi kaikki herkimmätkin hetket pitää saada moukkamaisesti ikuistetuksi kännyköillä tai järjestelmällisemmillä kameroilla? Vain siksikö, että tekniikka tekee sen mahdolliseksi? Onko surun hienovarainen kunnioittaminen jo ehditty haudata ja poistaa silmistä ja mielestä? Eikö voisi olla niin, että parhaat kuvat jäävät lopultakin otsaluun taakse eli muistikuviksi?
Kuvat: Kiusallanikaan en laita tähän ensimmäistäkään kuvaa, mutta niitä on kyllä paljon nähtävillä. Minä vain en nyt laita tikkuakaan ristiin tässä asiassa.
8 kommenttia
Kun vainaja on kaikkien tuntema julkkis, joka julkisuutensa kautta on usein vieraillut ihmisten olohuoneessa, niin hautajaisiin osallistuminen vaikka epäsuorasti on mahdollisuus panna piste suhteelle. Äidin ja muitten lähiomaisten suru on myöskin julkista surua jonka moni ehkä jakaa. Yhteinen suru ja myötätunto auttavat rauhan solmisessa kiisteltyyn elämään.
Mitäs Hannu sanot siitä, että emerituspiispa Eero Huovinen on useinkin kuvattu itkemässä? Milloin tsunamin jälkeen, milloin Mauno Koiviston hautajaisissa. En usko sen piispaa itseään kyllä paljoa hetkauttavan…
Hyvässäkin tapauksessa jälkemme on täällä 120.tä vuotta ja silloin asiaa tulee harrastaa 3.sta 4.ään sukupolven tiedonvaihdolla. Kuinka usein tähän päästään.
Mäkilaskija Matti Nykänen jää historiaan olisimmepa asiasta mieltä jos toista. Matti eli elämänsä totuutensa mukaisesti kun se vain Hänelle oli mahdollista. Varmasti hautajaisten kuvauksista voi ja saa huomata asiaa mutta Matin viimeisen saaton arvoa ja merkitystä huomiot eivät muuta.
Kirjoittaja
Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Se oli sentään hyvä, että siunauskappelin tilaisuus ja muistotilaisuus voitiin rauhoittaa vain läheisiä koskevaksi.
Ilmoita asiaton kommentti