Onko kirkon hommissa uskollisuus kunniamme ja ihmisten palveleminen intohimomme?

HSRKY

Heikki-suntio palveli Vanhassa kirkossa ja Bulevardilla 39 vuotta. Sunnuntaina suoritimme hänelle eläkkeellesiirtymisriitin heti helluntaimessun jälkeen Bulevardin seurakuntasalissa. Lienee turha edes mainita, että seurakuntasali pullisteli väkeä, lisätuoleja piti hakea rutkasti eri puolilta taloa. Vaikeinta vaatimattomalle ja pidetylle työtoverilleni taisi olla kuunnella pidettyjä puheita, jotka eivät olleet erityisen vaatimattomia. Uskollisuuttaan  ja avuliaisuuttaan puheissa  korostettiin.

Itse olen ajatellut kieltää kaikki puheet jälkeenjääneiltä, kun oma abiturienttiaikani on käsillä. Leppostellaan mieluummin, lauletaan kevätlauluja, joissa mainitaan Kiuru ja kertoillaan vitsejä, kohotellaan Cocis Zero-laseja.

Heikki livahti kuin koira veräjästä juuri kun seurakuntayhtymässä alkavat maata kaatavat kolmivuotiset bileet nimeltä Toimintakulttuurin muutos. Toimintakulttuurinmuutosohjausryhmäpuheenjohtaja Kaisa pohtii syntyjä syviä ja tuntemattomia tulevia mm. tähän tapaan:

”Vaikka moni Helsingin seurakuntien pitkäaikainen työntekijä on työuransa aikana palvellut useampaa helsinkiläistä seurakuntaa tai yksikköä, yllättävän moni on tehnyt työnsä paikassa, johon aikanaan tuli. Työkiertoon ei ole ollut erityistä halua jos ei kutsua eikä järjestelmääkään.”

Totta. Kun kuusi vuotta sitten olin monen muun ihmisen kanssa ruokailemassa firmamme pääkallonpaikan, myös Vatikaanina tunnetun, III Linja 22:n ruokasalissa, meitä yhdisti se, että olimme tulleet olleeksi Helsingin seurakuntayhtymän palveluksessa 30 vuotta. Vertaistuki oli aivan paikallaan. Kenenkään meistä ei tarvinnut tuntea itseään vieraaksi tai muukalaiseksi, ei oudoksi eikä orvoksi, viimeisestä mohikaanista tai dinosauruksesta nyt puhumattakaan. Kyllä meitä sitkeitä roikkujia silloin vielä kiiteltiin. Annettiin myös  ruusu ja kunniakirja. Yhteisvalokuvakin otettiin. Tosin en tainnut nähdä tuota fotoa koskaan…

”Muualla työelämässä tehtävänvaihdoksia pidetään pätevöitymisen välineenä. Sisäänajo tehtäviin on suunnitelmallisempaa ja nopeatempoisempaa kuin kirkossa, jossa työntekijällä on yhä usein mahdollisuus oloutumisensa jälkeen luoda työnsä sisältö itse. Sekin on seurakunnallista kulttuuria, että työntekijä palkitaan pitkästä urasta ja uskollisuudesta innovatiivisuuden tai poikkeuksellisen paneutumisen sijaan.”

Kaisa, Kaisa! Se joka on vähässä uskollinen, on sitä myös paljossa. Homma ei kuitenkaan toimi toisin päin, sillä odottaessaan pääsevänsä hoitamaan niitä tosi tärkeitä ja merkittäviä juttuja moni laiminlyö tai suhtautuu välinpitämättömästi ”liian pieniin” palvelustehtäviin ajatellen, että hänet on tarkoitettu tekemään vain suuria tekoja, johtamaan joukkoja, käyttämään valtaa, saamaan mainetta ja kunniaa.

Ovatko pitkästä urasta ja uskollisuudesta palkitseminen tai innovatiivisuuden ja poikkeuksellisen paneutumisen palkitseminen välttämättä toistensa vastakohtia? Itse olen saarnannut kaikki kolme vuosikertaa tusinasti läpi. Minulla on siis omasta mielestäni 36 vuoden kokemus yhdestä seurakunnasta (joka v.1999 kaappasi kolme pienempää seurakuntaa ja liitti ne itseensä). Pessimistisesti voidaan tietysti ajatella, että minulla on vain yhden vuoden seurakuntakokemus, jota olen toistanut 36 kertaa. Mutta onneksi minä en ole pessimisti.

Henkilösuhteisiin perustuvassa työssä uskollisuudella on arvonsa. Toisaalta sekin on totta, että kun parempi oksa osuu kohdalle, on sille hyppääminen helppoa, vaikka juuri olisi perustellut liikkumattomuuttaan verkostoillaan.

Sanotaan, että nuo aina vihreämmälle ja vihreämmälle oksalle hyppijät tekevät uraa, mutta kattia kanssa: Hehän kiipeävät vain yhä ylemmäs puuhun. Ura tehdään maassa ja maahan. Siinä on kyse diggaamisesta, kaivamisesta. Itse en ole nähnyt mitään hohtoa siinä, että duunia vaihtamalla minusta tulisi jotenkin korkeakirkollisempi henkilö. Ajattelen, että kun pääsin Vanhaan kirkkoon papiksi, olen jo urani huipulla, sillä koin vahvasti, että Jumala johdatti minut juuri tälle paikalle. Sittemmin sitä uraa on vain kaivettu syvemmäksi. Pappeus sinänsä  on laadultaan ihan samaa, työtehtävät vain erilaisia riippuen siitä, kiipeilenkö puissa vai kaivanko toisille kuoppaa.

Uskollisuus vähässäkin on ollut minulle aina tärkeä periaate. Työelämässä se näkyy uskollisuutena niin taivaallista  työnantajaa  kuin maallista palkanmaksajaakin kohtaan. Kauan samalla paikalla pysyneenä minut tunnetaan suhteellisen hyvin. Olen ikään kuin saanut paljon ansiotonta arvonnousua. On hauskaa törmätä sellaiseen morsiameen, joka sanoo, että minä olen vihkinyt hänen vanhempansa.

No,rajansa kaikella. Lopetan työni heti paikalla sinä päivänä, kun joku morsmaikku sanoo, että olen kastanut hänen äitinsä.

Yhden kerran kauan sitten minut saatiin houkutelluksi mukaan kappalaisen vaaliin. Sain kolmannen vaalisijan, ulkomailla ja esimiestehtävissä olleet kaksi kilpakumppaniani olivat kurssikavereitani.  Jouduin vähän liian kovaan kyytiin. Tuon viran silloin saanut Pentti johtaa tällä haavaa väliaikaisesti koko seurakuntayhtymää, toiseksi tullut Matti taas on hiippakunnan ykkösmies.

Oma isäni viihtyi koko työelämässäoloaikansa Vilhonkadun Pääkonttorissa. Setäni teki uransa Tehtaankadulla, ala-asteen (o.s. kansa)koulussa. Minun kohtaloni katu Helsingin keskustassa taas on ollut Bulevardi. Mutta tähän nämä pitkät palvelusuhteet sitten jäävätkin: Oma tyttäreni valitsi koulumaailman ja on nyt opettanut Helsingissä puoli vuotta. Syksyllä odottaa toinen koulu. Virkoja saa odottaa kauan, joten tytön on vain pyrittävä ottamaan pätkätöistä kaikki ilo ja hyöty irti.

Jos joku kysyy, mistä minä olen saanut päähäni sen, että uskollisuus on jotenkin hyvä ja tärkeä juttu kirkollisissa kuvioissa, niin vastaan, että Raamatustapa tietenkin. Uudessa testamentissa uskollisuudella ymmärretään erityisesti sitä, että annetut tehtävät hoidetaan tunnollisesti. Jokainen luojan luoma ihminen (ateistit lienevät tästä siis vapaat) on jossakin mielessä taloudenhoitaja, jonka haltuun Jumala on uskonut jotakin tärkeätä.

Se, joka käyttää omaisuuttaan ja lahjojaan itsekkäästi, syyllistyy kavallukseen. Kavallukselta ja laiminlyönniltä säästyy se, joka pysyy taivaallisen työnantajansa yhteydessä, kysyy aina hänen antamiaan tehtäviä ja täyttää ne sitten empimättä.  Paavalin sanoin: Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.

Taivaallinen työnantaja koettelee palvelijoittensa uskollisuutta vähäisimmissä asioissa. Hengellisessä työssä mitään kellokortteja tarvita, sillä meitä tarkkaillaan taivaasta käsin päin. Katsotaan, miten huolehdimme oman ympäristömme lähimmäisistä ja käsittelemmekö myös rahaa rehellisesti.

Uskollisen palvelijan vastakohtana on uskoton palvelija, vaikka minun mielestäni olisikin parempi puhua hyvästä ja huonosta tai pahasta palvelijasta. Mistä sitten tunnistaa huonon / uskottoman / pahan palvelijan? Ensiksikin tämä onneton antaa sellaisten lahjojensa surkastua, jotka on annettu käytettäviksi lähimmäisten hyväksi.  Toiseksi hän haalii itselleen liikaa töitä tai liian laajan työalan. Normaalissa tapauksessa työtä tulee lisää sillä tavalla, että Jumala uskoo ihmiselle enemmän tehtäviä eikä niin, että ihminen puuhastelee kaikenlaista ja ottaa itselleen tehtäviä, joita taivaallinen työnantaja ei ole koskaan hänelle tarkoittanut.

Touhukkuus ja kiire johtuvat uskottomuudesta ja uskottomuus taas siitä, ettei ihminen etsi Jumalan antamaa suuntaa elämälleen. Jumala ei näännytä työntekijöitään tehtävillä. Jumalaa ei pidä syyttää siitä, että olemme itse mokanneet pahemman kerran ja olemme omalla riehumisellamme ajaneet itsemme joulupukin tavoin joulunaikana piippuun.

Ei Jumala halua, että ihmiset hajottavat lahjojaan (nyt en siis puhu joululahjoista vaan armolahjoista). Uskollisuus on palvelijan asenne Herraan ja hänen johdatukseensa. Uskollisuus tekee työtä vain siellä, mihin se on asetettu, eikä liikauta sormeakaan muualla. Ei meitä ole kutsuttu toteuttamaan itseämme vaan palvelemaan Kristuksen kirkkoa. Tämän seikan on aivan ehdottomasti kirkastuttava kaikille Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöille.

Ja vielä hyväksi lopuksi tältä paikalta: Kyllä minä ainakin haluaisin, että uskoni saisi kerran muuttua näkemiseksi ja korvani kuulisivat tämän tervetulotoivotuksen: 'Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija... Mene Herrasi iloon.'

16 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Minua pelkästään huvitti kaikki ylistyslaulut ja puheet. Oltuani verohallinnossa tuon samaisen 39v. Pitää kait eläkejuhlissa olla jotain hauskaakin. Eihän niitä juttuja pidä vakavasti ottaa. Kukin yrittää vain parastaan niissä puheissa. Miksi veisimme heiltä tuon ilon. Antaa heidän höpeltää. Saavat siitä itsekin hyvän mielen. Harmitti sellaiset tyypit, jotka häipyivät eläkkeelle ihan salaa. Surutyöhän heidän lähtemisestä jäi tekemättä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Pekka: Joo, se häipyminen, liukeneminen, katoaminen, haihtuminen ihan tuosta vaan ei oikein ole kunnioittavaa käytöstä työtovereita kohtaan. Työporukka menettää yhden jäsenen, kun taas se lähtijä menettää kerralla kaikki.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    Näinä aikoina eläkkeelle jääminen alkaa olla yhä harvempia etuoikeus. Usein työnantaja poistaa vanhentuneet työntekijät kun alkavat olla liian kuluneita tai muuten vain sopimattomia firman uusimpaan imagoon.

    Tuon ajatus palkkatyöstä palvelutehtävän on sinänsä kaunis ja sitä olisi hienoa noudattaa. Mutta, miten työntekijä voi elää sen mukaan kun on koko ajan tietoinen siitä että seuraavat yt:t saattavat päättää ”palvelutehtävän” potkuihin.

    Ehkä työelämään pitäisi palvelutehtävän sijasta tarkastella kaupankäyntinä, jossa molemmat osapuolet pyrkivät takaamaan oman etunsa. On tämäkin ihan raamatullinen näkemys, muistetaan vaikka vertausta talenteista jossa rahanvaihtaminen oli ihan kelvollinen toimi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Jari: Helsingin srk-yhtymä ei YT-neuvottele eli se ei jaa kenellekään kalossinkuvia persuuksiin, vaan pyrkii hoitamaan asian ns. luonnollisen poistuman kautta. Vähennystarve on 200 työntekijää. Ja kun meitä yli 58-vuotiaita on juuri sopivasti nuo 200, niin olisi tietysti kaikkein luonnollisinta, että me poistuisimme kolmen vuoden sisällä. Firmaamme on myös julistettu rekrytointikielto toistaiseksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jari Haukka sanoo:

      Kirjoitin työelämästä Hgin ev.lut srk ulkopuolella, täällä kovassa ja kylmässä maailmassa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Olli Seppälä kirjoittaa K24-toimituksen blogissa Yksityisen työnäyn harhoista mm. näin:

    ”HeSarissa (17.5.) mielipiteensä kirjoittanut Samuli Korkalainen totesi, että hän ja eräät muut papit vihkivät samaa sukupuolta olevan parin, koska tulkitsevat kirkon säädöksiä siihen suuntaan. Tulkitsevat vaikka kirkko virallisena toimijana on sanonut, että niin ei pidä/voi tulkita. Ja sitten Korkalainen sanoi sanat, jotka vetävät hiljaiseksi:”Vihkiessäni heidät teen juuri sitä työtä, mihin kirkko on minut kutsunut.” …Pappeus ei ole ihmisoikeus, vaan erään uskonnollis-kulttuurisen tehtävän ammatilliseen hoitamiseen vaadittava professio. Tämän vuoksi Suomen ev.-lut. kirkko päättää kenet se vihkii ja kenet ei.”

    Tartun tuohon muutamien kymmenien pappien ilmaisemaan vihkimisintoon ja sooloilunhaluun, sillä nämä entusiastit ovat pääosin stadin pappeja. No, pääkaupunkiseudulta kumminkin. Jossakin tutkimuksentapaisessa liioiteltiin rutkasti, kun sanottiin, että meitä vihkimättä jättäjiä olisi vain 25% papistostamme. Ja hölkynkölkyn!

    Ei meillä papeilla ole automaattisesti mitään erityistä tai meihin lähtemättömästi installoitua vihkioikeutta ohi kirkon. Jos kirkko antaa meille vihkioikeuden, niin kumpi tässä määrää, keitä me vihimme, me itsekö vai kenties kirkko? Hämmentäviä nämä yksityismissiot!

    Elämme kirkossa tällä hetkellä sikäli omituista aikaa, että lukuisat maallikot kuin monet papitkin viis veisaavat siitä, mitä piispat sanovat. Hiippapäisten yli kävellään mennen tullen. Ennustan, että omaa missiotaan toteuttavista papeista on vielä erinomaisen paljon hankaluuksia Toimintakulttuurinmuutosurakan aikana, jos huomionkipeitten pappien suuta ei saada säkkiä myöten.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      RR: ”Ennustan, että omaa missiotaan toteuttavista papeista on vielä erinomaisen paljon hankaluuksia Toimintakulttuurinmuutosurakan aikana, jos huomionkipeitten pappien suuta ei saada säkkiä myöten.”

      Miten heistä nyt voi hankaluuksia koitua? Eikös siinä nyt tarjoudu kirkolle mainio tilaisuus leimata niitä kalossinkuvia persuuksiin ja päästä ylimääräisestä pappisporukasta siististi eroon rasittamasta henkilöstökulubudjettia?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    ”huomionkipeiden pappien”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Ajallemme on ominaista se, että yhteisesti sovituista ohjeista/säännöistä ei piitata vaan halutaan toimia oman mielen mukaan. Tämä on nähtävissä esim. koulumaailmassa, jossa sekä oppilaat että ikävä kyllä monet heidän vanhempansakin vaativat itselleen erityiskohtelua ollenkaan kunnioittamatta koulun sääntöjä, puhumattakaan opettajan auktoriteetin olemassaolon kunnioittamisesta. Samaa ilmenee työelämässä, missä työntekijä haluaa laatia omat sääntönsä ja toimia oman yksityisen näkemyksensä mukaan firman ohjeiden ohi.

    Ts, kärjistetysti sanoen; ihmiset eivät siedä, että kukaan olisi heihin nähden auktoriteettiasemassa vaan haluavat toteuttaa itseään miten tahtovat. Seurauksena on ennen pitkää yhteiskunnallinen anarkia.

    Hannu kirjoittaa blogissaan varteenotettavaa asiaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    ”Varma on tämä sana: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen. Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla…(Luettelo mitä tulee olla ja mitä ei, löytyy 1.Tim.3)… vaan sellaisia, jotka pitävät uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa.” (Tuo loppu on oikeastaan ratkaisevaa, ja sitä olin löytävinäni Hannun hyvästä kirjoituksesta.)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Komppaan Elias Tannuaa ja lisään että Hannu Kiuru on muutenkin parhaita bloggaajia täällä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Anteeksi painovirhe. Piti olla tietenkin Elias Tannia. Kone tekee omia ”korjauksia.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Tää olikin uusi versio mun nimestäni, monia muita versioita olen kyllä vuosien varrella nähnyt… 😉

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121