Kirkolliskokouksessa on keskusteltu evankelioimisesta. ”Kuulostaa” siltä, että asiasta on paljonkin erilaisia näkemyksiä. Olisikohan syy siinä, ettei oikein ole yksimielisyyttää siitä mistä toiminnasta evankeliomisessa on kyse. Eikä siitä mitä evankelioiminen on ja lopulta, jopa siitä näyttää olevan erimielisyyttä, mitä evankeliumi vaikuttaa.
Silloin on vaikea ja jopa mahdotonta löytää yksimielisyyttä siitä, mikä asema evankelioinnilla tulee kirkossa olla.
Näen evankeliumin hyvin yksinkertaisena sanomana siitä, että Jumala tahtoo antaa meille oman pyhyytensä Jeesuksen Kristuksen sovitustyön kautta ja vain meidän usein jopa hatarankin uskon vaikutuksesta.
Evankeliumi toimii vain tietyin edellytyksin ja näiden edellytysten voimassapitäminen on erityinen kirkon tehtävä.
Evankeliumi ei merkitse tietenkään mitäään niille, jotka eivät ole sitä kuule. Moni on sen kuullut, mutta ei ole käsittänyt, mitä se hänen kohdallaan merkitsee, jolloin asia jää merkitystä vaille. Sellaisia seurakuntalaisia kirkossamme on paljon. Se näkyy siinä passiivisuudessa ja voimattomuudessa, joka kirkossa vallitsee.
Evankeliumi kuitenkin saa kuulijansa liikkeelle ja toimimaan. Evankeliumi on liikkeellepaneva voima, joka saa aikaan kuulijoissa aina jotain rakkautta Jumalaan ja lähimmäisiin ja sen kautta toimintaa.
Varsinkin sen Evankeliumi saa aikaan, että kuulijalle tulee halu viedä evankeliumia eteenpäin, eli evankelioida. Juuri tämä pyrkimys ja halu näyttää kirkossa kadonneen ja sen tähden asia on nyt nostettu pöydälle. Evankeliumi on juuri se Jumalan voima, jonka varassa kirkon koko elämä on.
Onko nyt käynyt niin että kirkko on täyttänyt tilansa kaikella muulla ja unhohtanut varsinaisen olemassaolonsa tarkoituksen? Olisiko kirkko löytänyt niin paljon muuta mielenkiintoista tekemistä, niin paljon, ettei sillä ole enää aikaa evankelioimiseen. Olisiko kirkko unohtanut ne asiat, mitä evankelimi aina saa aikaan silloin kun se oikein käsitetään ja omakasutaan?
Eli onko kirkko unohtunut sen mitä evankeliumi on ja samalla sen miksi se itse on olemassa?
Onko kaikesta muusta tullut niin paljon evankeliumia tärkeämpää, ettei evankeliumin keskeistä merkitystä enää tunnisteta?
Raamatun mukaan Jumala on kuitenin oikeudenmukainen, eikä lue syyllistä syyttömäksi.
Muutenhan täällä jokainen voisi olla pahantekijä, kepulikonsteilla yleensä pärjää ja menestyy paremmin.
Erityisesti me naiset, joita on aina heikompana osapuolena alistettu ja pakotettu anteeksiantamaan uhkailemalla, että muuten kääntyy sinulle itselle synniksi, olemme riemulla ajamassa oikeudenmukaisuuden ja todenpuhumisen asiaa.
Uskoon tullesaan, eli vanhurskautettuna uskovasta tulee oikeamielinen. Joten onhan Seppo tässä aivan oikeassa. Vanhurskas on todellakin oikemielinen. Uskova on oikeamielinen siksi, että saamansa vanhurskauden tähden hän jatkuvasti kyselee elämässään Jumalan tahtoa ja pyrkii sitä noudattamaan. Uskova ei kuitenkaan ole vanhurskas omien pyrkimystensä tähden vaan siksi, että Jumala lukee hänen uskonsa Vapahtajamme sovitustekoon vanhurskaudeksi. Joten uskova on pyrkimässä toteuttamaan elämässään Jumalan tahtoa, mutta ei siihen kykene synnin tähden, joka hänessä yhä asuu. Niinpä uskovakin on kokonaan syntinen, mutta saa lahjaksi kokonaisen vanhurskauden ja oikeamielisyyden. Mitä nimitystä nyt tästä samasta asiasta sitten kukakin haluaa käyttää.
Pekka Veli. Kolme huomiota. 1. Silloin kun vanhurskauttaminen halutaan väen väkisin selittää ”oikeamielisyydeksi” kysymys on useimmiten valitettavasti pyrkimyksestä kristillisen uskon (ja Uuden testamentin) vesittämiseen pelkäksi tätä maailmanaikaa koskevaksi asiaksi. Koska vanhurskauttamisessa on viime kädessä kysymys siitä, kuinka ja millä tavoin pyhä Jumala hyväksyy syntisen ihmisen yhteyteensä. Vanhurskauttaminen EI ole oikeamielisyyden synonyymi.
2. Vanhat kristityt ovat perinteisesti puhuneet (a) uskon vanhurskaudesta JA (b) elämän vanhurskaudesta. Vanhurskauttamisessa on kyse nimenomaan tästä a) -kohdasta: siitä kuinka syntinen ihminen pelastuu/vanhurskautetaan/pääsee yhteyteen Jumalan kanssa. On aivan totta, että b)-kohta on seurausta ja hedelmää a)-kohdasta. Mutta siinä missä kohta a) on täydellinen, koska kysymys on Jumalan työstä ja Kristuksen pelastustyön hyväksi lukemisesta, kohta b) on aina epätäydellinen uskovaisissakin olevan syntisyyden tähden. ”Vanhat” puhuivatkin joskus myös kohdassa b)”pyhityksestä” eli kristillisestä elämästä erotuksena vanhurskauttamisesta.
3. Toinen ”vanhojen” käyttämä käsite-erottelu on puhe a) ”sisäisestä” ja b) ”ulkonaisesta” vanhurskaudesta. A) on silloin sama asia kuin Kristukselta lahjaksi saatu ja uskon kautta vastaanotettu vanhurskaus. Uskoa kun ei voi nähdä eikä mitata. Ja se ratkaisee meidän pelastuksemme Jumalan edessä B) on silloin yksinkertaisesti sama asia kuin oikeamielinen elämä. Periaatteessa ateisti voi olla ulkonaisesti jopa vanhurskaampi (tai oikeamielisempi) kuin hurskas uskovainen. Tai sitten ei. Tai rikollinen voi tulla uskoon ja muuttua käytökseltään vanhurskaaksi (oikeamieliseksi). Tämä on totta kai aina hyvä ja tavoiteltava asia.
Evankelioinnin ensisijaisena, nimenomaisena, tarkoituksena on, että uskon menettäneet saisivat tuon Jumalan edessä vanhurskauttavan, Jumalan edessä kelpaavan sisäisen vanhurskauden. Ja se saadaan lahjaksi, uskomalla Jeesukseen. Pelkkä oikeamielinen elämä kun ei ihmistä pelasta. Samalla on tietysti niin, että uskon vanhurskaudesta/sisäisestä vanhurskaudesta seuraa – tai tulisi seurata – eri tavoin oikeamielinen elämä. Vähän niin kuin Sakkeus palautti ryöväämänsä omaisuuden ja uskoon tulleet rikolliset saattavat tunnustaa tekemiään rötöksiä, joita poliisi ei ole tunnistanut heidän tekemikseen.
Hyvää opetusta Marko Sjöblom, kiitos!
Kristinuskon opetus on käynyt niin ohueksi, että väitän edellä olevan kommenttisi menevän sujuvasti ohi tämän päivän 30 ja/tai 40 vuotiailta kirkon penkin kuluttajilta.
Blogin otsikko on erinomainen. Haastaa pohtimaan ja muistelemaan menneitä. Entä tulevaisuus?
Kun näitä blogikommentteja lukee, huomaa osassa selvästi kovin outoja käsityksiä kristinuskosta. Evankeliointi tulisikin nähdä myös opetuksellisena työnä, vaikka varsinainen kristillinen opetus toki on oma laaja asiansa.
Kaikenkaikkiaan olen huomannut, että kirkkoon kuuluvatkaan eivät ymmärrä tai tiedä (klassisen) kristinuskon perusasioita. Oikeudenmukaisuuskeskustelut ovat oma juttunsa, niistä tulee helposti poliittisia kun mennään yksityiskohtaisempiin sovelttamisiin, tasa-arvo- ym, kysymyksiin. Ne saattavat jopa viedä outoihinkin selitysmalleihin jollei evankeliumin perusteet ole kirkkaina mielessä
Hyviä huomioita Kari ja Jukka. Juuri nuo asiat ovat keskeisiä blogini kysymyksiä. Teolgia kykenee tekemään yksinkertaisesta asiasta, niin monimutkaisen, että tavis putoaa kärryiltä. Tämä on yksi kirkkomme perusongelma ja keskeinen syy siihen, että vieraannutaan kirkon opetuksesta. Evankeliumin yksinkertainen sisältö esitetään liian monimutkaisesti ja tavalla joka ei henkilökohtaisella tasolla kosketa kuulijaa. Jos sanomaa ei käsitä, niin se jää merkitystä vaille.
Evankeliumi on ihmeellisin asia mitä olen koskaan ja missään tavannut. Mitä enemmän sitä tutkin ja tutkistelen, niin sitä mielenkiintoisempia asioita siitä avautuu. Yksi hyvin kiinnostava seikka on siinäkin, että monet eivät huomaa siinä olevan mitään ihmettelemistä. Ikäänkuin sen koko siältö olisi aivan helposti opittavissa, kunhan sen kertaalleen on lukenut.
Kristillinen opetus perustuu evankeliumin sanoman oikeaan ymmärtämiseen. Jollei ole käsitystä sitä mitä evankeliumi on ja miksi se on ilosanoma, -jopa sellaisella tavalla, että se joissakin tilanteissa saa sydämen riemuitsemaan – niin ei vielä ole ollenkaan käsittänyt kristillisen uskon todellista sisältöä. Jollei tämä peruasia ole selvillä, niin ei silloin voi olla muukaan. Kaikki kristillinen opetus vääristyy ilman evankeliumin antamaa näköalaa Jumalan suuresta rakkaudesta meitä kohtaan.
Vääristynyt opetus johtaa vääristyneeseen käsitykseen Jumalasta ja siitä, mitä Hän meiltä odottaa.
Evankeliumi kertoo sen ilosanoman, että Jumalalla on meitä kohtaan niin valtava rakkaus, että hän tahtoo jokaisen meistä omakseen. Saadakseen meidät hänen on täytynyt tehdä suurin mahdollinen uhraus meidän puolestamme. Nyt kun hän on sen tehnyt, niin kyllä hän tahtoo antaa meille paljon muutakin. Se ”paljon muuta” sisältyy innostavalla tavalla siihen evankeliumiin, jota itse suuresti ihmettelen ja ihailen.
Jos vain kirkkokansa käsittäisi mistä evankeliumin sanomassa on oikeasti kyse, niin kirkkojen penkit loppuisi heti kesken. Nyt kuitenkin Jumala on kätkenyt evankeliumin niin mitättömään muotoon, että vain harvat löytävät sen. Nekin jotka sen ovat löytäneet, ovat melko kykenemättömiä kuvaamaan sen todellista olemusta kenellekkään.
On ilmeistä, että joille on kirkastunut Jumalan armo Kristuksessa , – joka on omistettu yksin uskolla -, saa huomata, että se tuo mukanaan varmuuden, rauhan ja ilon. Asialla on kuitenkin toinen puoli. Me olemme synnissä syntyneet, niin tuo varmuus, rauha ja ilo ovat katoavaa laatua, vaikka pelastusvarmuuden objektiivinen perusta onkin pysyvä. Me tiedämme, miten Paavalille kävi, kun hän sai armon uskoa Kristukseen. Siitä kertoo (Apt9:8) ”Niin Saulus nousi maasta; mutta kun hän avasi silmänsä, ei hän nähnyt mitään, vaan he taluttivat häntä kädestä ja veivät hänet Damaskoon. Ja hän oli kolme päivää näkemätönnä, ei syönyt eikä juonut.”
Paavali oli jotunut ahtaalle portille, johon Kristus itse viittaa: ”Menkää ahtaasta portista sisälle…”(Mat7:13). Paavali kipuili noina päivinä Herran vihan alla, kun hän muisteli, miten hän oli vainonnut Jumala seurakuntaa ja tehnyt muuta pahaa. Eikö tämä ole se ahdas portti: kun Paavali näkee Jumalan vihan olevan päällään hän oli alallaan kantaen Herran vihaa ja rukoili, kuten (Apt9:10) toteaa: ”Katso hän rukoilee.” Kun Herra katsoi ajan koittaneen Paavali sai kokea Herran tunnettavan armon Ananiaan kautta. ”Niin Ananias meni ja astui huoneeseen, pani molemmat kätensä Paavalin päälle ja sanoi: ”Veljeni Saul, Herra lähetti minut — Jeesus, joka ilmestyi sinulle tiellä, jota tulit — että saisit näkösi jälleen ja tulisit täytetyksi Pyhällä Hengellä”. Ja heti putosivat hänen silmistään ikäänkuin suomukset, ja hän sai näkönsä ja nousi ja otti kasteen. Ja kun hän nautti ruokaa, niin hän vahvistui. Ja kohta hän saarnasi synagoogissa Jeesusta, julistaen, että hän on Jumalan Poika.” (Apt9:17:20).
Tuosta tapahtumasta alkoi Paavalin ristin vaellus ja evankeliointimatka monen ahdistuksen kautta. Näinollen yhteys pelastuksen objetiivisen tapahtuman, vanhurskauttamisen ja ristin tienä ilmenevän uuden elämän välillä on kiinteä. Paavali sai siis kokea, että Kristuksen omistaminen auttajaksi ei tapahdu muutoin kuin ristin koulussa. Tuohon kilvoitukseen Paavali kehotaa Timoteusta kirjoittamalla hänelle (1Tim6:12): ”Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus, tartu kiinni iankaikkiseen elämään. Paavalin mukaan kilvoitus on siten uskon kilvoitusta ristin alla, jolloin myös Herra on hänen kokemuksensa mukaan läsnäoleva ja koettavissa Herran tahtomalla tavalla. Sanan kautta tai muutoin. Se lienee myös meidän kaikkien kokemus tavalla tai toisella, jotka uskossa vaellamme ristin tietä kukin sillä paikalla, johon meidät on asetettu omalla evankeliointimatkallamme.
Siinä tuo jokapäiväinen parannus ja vanhan ihmisemme kapinan taltuttaminen tulee esiin, kun törmäämme omaan mahdottomuutemme. Usko tekee tästäkin törmäyksestä ilon aiheen: kokonaan syntisenä saan omistaa kokonaisen Vapahtajani pyhyyden ja puhtauden kokonaisvaltaisesti.
Vaikka näenkin itsessäni yhä monelaista puutetta, niin Jumalan silmissä olen rakas lapsi ja nyt jo saan hetkittäin riemuita tästä osastani. Mikä riemu minua odottaakaan silloin, kun päsen eroon tästä maallisesta majastani ja saan pukeutua uuteen. Eikä mikään ole enää riemua rajoittamassa.
Niin, emme me syntisestä luonnostamme eroon pääse täällä ajassa. Mutta sen, jonka Jumala ottaa lapsekseen uskon kautta hän saa kokea ristin armon samoin kuin Paavali. Kun Paavali huokaili lihansa pistimen kanssa ja pyysi huojennusta vaivaansa Jumala vastasi hänelle: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Paavali ymmärsi oman ristinsä Jumalan armon ja rakkauden merkiksi.
On huomionarvoista, että tässä ahdingossa, jossa uskomme koetellaan, me opimme samalla myös iloitsemaan ja kiittämään Jumalaa hänen vitsastaan ja sauvastaan, joilla hän ohjaa meitä kaikkia kohti ylösnousemusta ja iankaikkista elämää. Siitä myös Paavali kirjoittaa (Fil3:12) ”Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että minä sen omakseni voittaisin, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut.”
Mitä vielä Paavaliin tulee, hän joutui tuohon ”murhehuoneeseen” yksin armosta ja arvaamatta. Samoin kävi Jobille. Kuten Jobin kirjeestä käy ilmi, Jobin usko asetettiin ankaraan koetukseen. Sekä Paavalin, että Jobin kohdalla on merkillepantava Jumalan menettely. Ei hän heti kiiruhda heitä lohduttamaan. Se tapahtuu vasta, kun yksinäisyys ja kärsimys ovat tehneet tehtävänsä. Samoin Jeesus jätti Pietarin itkemään syntejään raskaan syyllisyyden painaessa hänen omaatuntoaan.
Samoin Tuomas jätettiin murehtimaan epäilyksiään useaksi päiväksi. Samat koetukset, mitä ne sitten ovatkin meidän on kestettävä omalla kristityn vaelluksellamme, vaikka emme saakaan lohdutusta oman mielemme mukaan. Näissä omissa vaivoissamme meidän pitää pysyä alallamme, rukoilla eikä langeta epäuskoon, vaikka kuinka työläältä tuntuisi ollen varmat siitä, että saamme lohdutuksen oikealla ajalla, jonka Jumala yksin tietää. Hellittämätön usko ja toivo tuovat avun aikanaan.
Hyviä kommentteja, joita on ilo lukea!
On hyvä myös muistaa, ettei elämän hurskaus tee ketään vanhurskaaksi, sillä vain Jumala voi vanhurskauttaa jumalattoman. (Room.4) Yksikään Ihminen ei siis kykene elämään niin hurskasta elämää, että se kelpaisi Jumalalle ja juuri sen tähden Jumala on asettanut jokaisen ihmisen eteen Armostaan Kristuksen oveksi, josta pääsee sisään uskon kautta ilman omaa ansiota. Tämä taas on hankalaa, koska ihminen pitää kiinni omasta erinomaisuudestaan (omavoimaisuudestaan) viimeiseen asti, eikä luota Jumalaan, vaikka juuri luottamus Jumalaan avaa kaikki ovet Kristuksessa, eikä niitä, sitten enää suljeta siltä, joka Jumalaan luottaa ja elää näin Kristuksessa.
”Näin sanoo Pyhä, Totinen, jolla on Daavidin avain, hän, joka avaa, eikä kukaan sulje, ja joka sulkee, eikä kukaan avaa: Minä tiedän sinun tekosi. Katso, minä olen avannut sinun eteesi oven, eikä kukaan voi sitä sulkea; sillä tosin on sinun voimasi vähäinen, mutta sinä olet ottanut vaarin minun sanastani etkä ole minun nimeäni kieltänyt.”
Joh.Ilm.3:7-8
”Mutta te, rakkaani, rakentakaa itseänne pyhimmän uskonne perustukselle, rukoilkaa Pyhässä Hengessä ja pysyttäkää niin itsenne Jumalan rakkaudessa, odottaessanne meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen laupeutta iankaikkiseksi elämäksi.
Ja armahtakaa toisia, niitä, jotka epäilevät, pelastakaa heidät, tulesta temmaten;
toisia taas armahtakaa pelolla, inhoten lihan tahraamaa ihokastakin.
Mutta hänelle, joka voi varjella teidät lankeamasta ja asettaa teidät nuhteettomina, riemuitsevina, kirkkautensa eteen, hänelle, ainoalle Jumalalle ja meidän pelastajallemme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, hänelle kunnia, majesteetti, voima ja valta ennen kaikkia aikoja ja nyt ja iankaikkisesti! Amen. Juudaksen kirje. 1:20-25
Miksi evankeliumista ei iloita? Kyse voi olla esim. tästä: Se joka on paljon saanut anteeksi, rakastaa myös paljon. Luukas 7:47
Syynä on se kun ei saarnata kokonaista Jumalan sanaa, lakia ja evankeliumia. Jos Jumalan laki ei saa tuomita ja syyttää, ei evankeliumikaan voi vapauttaa ja tuoda iloa ja rauhaa.
”Jos Jumalan laki ei saa tuomita ja syyttää, ei evankeliumikaan voi vapauttaa ja tuoda iloa ja rauhaa.” Onko kristityn kutsumus olla syyttäjän ja tuomarin vai vapauden, ilon ja rauhan palveluksessa? Miten Jeesus itse ymmärsi tehtävänsä? Tästä tekstistä hän puhui toimintansa alussa: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.” Lakiakin on saarnattava, mutta onko synnin saarnaaminen synniksi välttämättä syntisen saarnaamista syntiseksi?
Martti Pentti. Luther vastaa viimeiseen kysymykseesi nimenomaan myöntävästi. Muun muassa neljännen pääsiäisen jälkeisen sunnuntain evankeliumisaarna Kirkkopostillan II osassa. Siinä hän käsittelee Pyhän Hengen virkaa, jonka Henki toimittaa sananjulistajien välityksellä. Sattumalta luin tänään myös Lutherin 1 Mooseksen kirjan selityksistä kootun englanninkielisen hartauskirjan Day by Day in Genesis tekstistä (1 Moos 19:12-13) saman ajatuksenkulun. Ei tavoitteena ole synnin synniksi julistamisella mässäily vaan tien valmistaminen evankeliumille kuulijan sydämessä.
Lainaan siis Lutheria: ”Pyhä Henki on puolustaja, puolestapuhuja, joka omantuntomme syyttäessä meitä Jumalan edessä ottaa meidät suojaansa ja lohduttaa meitä, antaen omalletunnolle ja ja luottamukselle Jumalan armahtavaisuuteen hyvän todistuksen, se puolustaa, lieventää ja peittää kokonaan meidän syntejämme, sekä toiselta puolen kiittää meidän uskoamme ja hyviä tekojamme. Ne, jotka esimerkkiään seuraavat ihmisten rikkomusten tähden toisten ihmisten edessä, ovat hengellisiä. Saatana sitä vastoin saa nimen perkele, parjaaja ja panettelija, kosaka se ei ainoastaan syytä meitä ja lisää pahaa omaatuntoamme Jumalan edessä, vaan se vieläpä hyvistäkin teoista parjaa ja panettelee meidän asioitamme ja omantuntomme uskoa. Tämän esimerkkiä taas seuraavat niin synneissä kuin hyvissä teoissa ne, jotka toisten ihmisten syntejä suurentelevat, paisuttelevat ja leventelevät, heidän hyviä tekojaan taas väheksyvät, soimaavat ja solvaavat.”
Martti P. Kaksi näkökulmaa. Ensiksikin yksittäisillä ja tekstiyhteyksistään irrotetuilla Luther-sitaateilla voidaan ”todistaa” melkein mitä vain. Toiseksi lain saarnan on aina oltava yhdessä evankeliumin saarnan kanssa. Lain saarna ei ole sama asia kuin yleinen ”syntielämän” paheksunta tai toisten syntien repostelu. Mutta lain saarna paljastaa synnin synniksi ja herättää kuulijan omantunnon. Sitten on evankeliumin, ehdottoman armon vuoro. Luther piti kiinni siitä, että lain saarna tarvitaan 1) sekä kirkon epäuskoisten jäsenten vuoksi että 2) uskovien ”kaksiosaisuuden” l. heissä yhä asuvan synnin vuoksi. Kaikki tämä valmistaa tietä evankeliumille ja on osa Pyhän Hengen virkaa. Tästä on turha kiistellä. Niin selkeästi asia käy ilmi lukuisista Lutherin teksteistä.
Marko, juuri näin ajattelin. M. Pentin lainaus Lutherilta on irrotettu kontekstistaan. Laki ja evankeliumi kuuluvat aina yhteen. Niitä ei saa sekoittaa toisiinsa, mutta niitä ei saa myöskään erottaa toisistaan (siis irrottaa toistensa yhteydestä).
Itse Kristus on laki ja evankeliumi. Kuten Hänessä on kaksi luontoa: inhimillinen ja jumalallinen sekoittumatta toisiinsa, mutta silti samassa Persoonassa.
”Pentin lainaus Lutherilta on irrotettu kontekstistaan.” Kerrotaan sitten, mistä kontekstista. Lainaus on Galatalaiskirjeen selityksestä, sen kuudennen luvun alkuun viittaava. ”Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain. Joka luulee olevansa jotakin, vaikka ei ole mitään, pettää itseään. Kukin tutkikoon vain omia tekojaan. Silloin hän voi ylpeillä vain siitä, mitä hän itse on, vertaamatta itseään toiseen. Jokaisen on kannettava oma kuormansa.”
Martti P. Luther painotti tunnetusti eri asioita eri ajankohtina sekä siitä riippuen, keiden näkemyksiin hän otti kantaa. Niitä, jotka murehtivat syntejään ei tietenkään taakoiteta lisää vaan rohkaistaan armon evankeliumilla. Olennaista on, että niin lakia kuin evankeliumia tarvitaan ja että Pyhä Henki ohjaa ja vaikuttaa kummankin välityksellä. Sitten on hyvä huomata, että kaikki Lutherin (ja Raamatun) kysymyksenasettelut eivät palaudu juuri lain ja evankeliumin erottamiseen.
Tämän blogin kannalta olennainen kysymys on, eikö kastetuille kirkon jäsenille tulisi julistaa sekä lakia että evankeliumia sen sijaan, että lain paikka ”jätetään tyhjäksi” esim. nykyihmisten angstiin vedoten. Ja että evankeliumi syntien anteeksi antamuksesta Kristuksen ansion tähden saisi kaikua reilusti: se sekä vaatii että vaikuttaa uskoa. Tämä on ymmärtääkseni evankeliumin välttämätön vaikkakaan ei ainoa ulottuvuus.
”Blogin kannalta olennainen kysymys on, eikö kastetuille kirkon jäsenille tulisi julistaa sekä lakia että evankeliumia.” Minusta on olennaista se, miten lakia ja evankeliumia julistetaan. Yksinkertaistaen lain kohdalla kysymys on siitä, puhutaanko synnistä vai ihmisen syntisyydestä. Evankeliumin kohdalla on mietittävä, asetetaanko ilosanoman vastaanottamiselle ehtoja vaikkapa puhtaan opin vaatimuksilla.
Evankeliumi ei vaadi mitään, vaan lahjoittaa. Uskon ja ristin.
Martti P. Lain saarnan tarkoitus on kyllä nimenomaan osoittaa sekä synti synniksi että ihminen syntiseksi: Ei niin, että ihminen syntejä tekemällä tulee syntiseksi vaan että synnin teko kumpuaa hänen syntisyydestään. Kaikessa karmeudessaan ne osoittavat ihmisen syvän turmeluksen. Samalla on totta kai niin, että syntisyydestään huolimatta ihminen on Jumalan kuvaksi luotuna ja Kristuksen lunastamana arvokas ja kykenee moniin hyviin asioihin. Sekä vastuussa tekemisistään. Ja tähän tulee vielä syvempänä Jumalan pelastava armo, joka omistetaan uskolla. Näin siis teologisesti. Se, että joku kokee olevansa epämääräisesti paha ja ”syntinen” on sitten eri asia.
On kaiketi kaksi syytä siihen, miksi evankeliointia vierastetaan. Ensimmäinen on se, että evankelioimisen teologia on ollut luterilaiselle uskonkäsitykselle monin eri tavoin vierasta ratkaisukristillisyyttä. Toinen- ja todennäköisesti tärkeämpi – on se, että kirkossamme on laajalti omaksuttu uskomus, jonka mukaan kaikki kastetut ja oikeastaan kaikki muutkin pelastuvat. Uskon esillä pitämisen sijaan pidetään eri tavoin esillä ”humanistista höttöä” ja pelätään veronmaksajien kaikkoamista, jos heidän uskoaan ja elämäntapaansa kysellään liikaa. Teologisen perustelun tälle tarjoaa yhdistelmä 100 vuoden takaista myyteistä riisumisen teologiaa ja vallankumouksen teologiaa yhdistettynä ripaukseen mystiikkaa ja hengellisyyttä.
Kiitos Marko! Näin on.
Suosittelen teemaan liittyen esim. Timo Eskolan kirjaa ”Antikristuksen apostolit, Jumalan kuoleman teologia Nietzschestä Spongiin.
Riitta. Olen lukenut tuon Eskolan aika poleemisen kirjan joskus vuosia sitten. Minusta Sammeli Juntusen uudempi ”Jumalasta voi puhua” sanoo samat asiat vähän kansantajuisemmin ja rauhallisemmin.
Marko, ”humanistinen höttö” on hyvin osuva ilmaus!
Ja kiitos, että vastasit Martti Pentille!
”Marko, ”humanistinen höttö” on hyvin osuva ilmaus! Ja kiitos, että vastasit Martti Pentille”
Ilman tuota ’humanistista höttöä’ meillä roihuaisivat polttoroviot vieläkin toreilla, kanavarkaat ruoskittaisiin hengiltä ja oikeuslaitoksessamme kidutettaisiin niin syyllisiä kuin syyttömiä ja kidutettavien harhaoppisten tuskanhuudot olisivat kaiketi suloisia sointuja ympärillä veisaavien hurskaiden korvissa.
”Humanistinen höttö” on muistaakseni Martti Ojaresin ilmaisu. En tosiaankaan allekirjoita TaivasTV7:n sisältöä, mutta ilmaisu tavoittaa mielestäni jotakin olennaista siitä, mitä tapahtuu jos kristinuskosta poistetaan tuonpuoleisuutta ja yluluonnollista tosissaan koskeva ulottuvuus. Humanismia vastaan kenelläkään ei pitäisi olla mitään, kunhan sillä ei tarkoiteta nykyaikaista ateistista ja uskontovastaista katsomusta.
Marko Sjöblom väitätkö että sanan julistajana Pyhä Henki tuo kauttasi Totuuden sanaa?
Minä en todellakaan löydä kirjoituksistasi Totuutta.
Eskatologiseen aukkoon jo kauan sitten pudonnut kirkko lienee olemassa yhä siksi, että täällä kuollaan ja siksi että ihmiset haluavat komeita ns. siirtymäriittirituaaleja ja siksi että kirkko tarjoaa lähinnä siistejä sisätöitä tarjoavia korkeapalkkaisia suht. helppoja tulosvastuuttomia elinkeinoja.
Seppo on taas ihan oikeassa. Jollei meillä olisi tätä kristillistä kulttuuria, niin kirkko hupenisi paljon nopeamin. Suurelle osalle tämä kulttuuri merkitsee niin paljon, että muuten merkityksetöntä kirkkoa halutaan pitää pystyssä. Ilmeisesti on vain pieni vähemmistö, joka toivoisi kirkon katoavan kokonaan. Suuri enemmistö ei kirkollista kulttuuria halua menettää.
Samaan aikaan tämä jälkikiristillinen kulttuurimme tuotaa kirkolle kaikkein vaikeimmat ja suurimmat ongelmat. Niiden kanssa kirkko joutuu jatkuvasti kamppailemaan ja jopa natisee liitoksissaan. Jos evankeliumin julistamisesta tulisi kirkon keskeinen tehtävä, kristillisen kulttuurin ylläpidon sijaan, niin se merkitsisi valtaisaa muutosta monella tasolla. Kirkko menettäisi nopeasti kansan tuen, ja toimintamadollisuudet vähenisivät rajusti. Siksikö evankelioimien on niin vähäistä kirkossa ja kirkolliskokouksen on pitänyt nostaa asia jopa pöydälle ?
Jos olen oikeassa, niin tämhän selittää monia asioita, joita kirkon toiminnassa ole vuosia ihmetellyt. Varsinkin tuon, ettei toiminnalta edellytetä muita tuloksia, kuin tehtävien hyvä hoitaminen. Eli mitään tulosavastuullisuutta ei ole. Jote sellaiseen ei tarvitse edes yrittää pyrkiä.