Onko kirkko toimittajalle herkkua vai myrkkyä?

Helsingin Sanomien päätoimittaja emerita Reetta Meriläinen puhui ke 22.11.17 Helsingissä eläketeologeille aiheesta Kirkko toimittajan kannalta.  Koko työelämänsä Hesarin leivissä ollut ja lehteä puolet tuosta ajasta luotsannut Meriläinen kiinnitti aluksi huomiota siihen, että kirkolla on niin kovin monet kasvot: Se on julkisoikeudellinen toimija, hallintoviranomainen, kulttuurinen instituutio ja vielä hengellinen yhteisökin. Lisäksi kirkko on hänen mukaansa pahuuden vastavoima, toinen ääni, humanismin unilukkari, auttaja ja lohduttaja. Ei siis ole ihme, jos toimittajat eivät meinaa oikein saada otetta kirkosta.

Kirkkoa käsitellään mediassa lähes samoin uutiskriteerein kuin muitakin instituutioita: Neutraalit uutiset jätetään vaille huomiota. Myönteisetkään uutiset eivät ole mitään oikeita uutisia, vain huonot ovat hyviä. Uutiskynnys ylittyy vasta, kun löytyy jokin suuri epäkohta, ongelma tai riita. Kiitettävästi onkin löytynyt!

Mediakohut ja joukkoeroamiset kirkosta ovat aina varmoja aiheita. Toisinajattelijoille löytyy aivan varmasti julkisuutta. Naispappeudesta ja homoparien vihkimisestä jaksetaan jauhaa kyllästymiseen asti. Miksi? Meriläisen mielestä asiaa selittää sopulismi: Haastatellaan aina samoja kirkon tyyppejä, tehdään samat kysymykset, pidetään samat asetelmat, kaivetaan kivenkoloista samat toisinajattelijat ja tempaistaan framille samat julkkispapit. Mikäs sen helpompaa?

Meriläisen mukaan median kunnianhimo kirkollisten asioitten suhteen on vähäistä ja asiantuntemus hataraa. Peruskäsitteissäkin toimittajilla on ongelmia: Muuankin kesätoimittaja oli Sanomatalon ruokalassa suureen ääneen ihmetellyt, että mikä se sellainen seurakunta oikein on? Heikot tiedot ja vankka kielteinen ennakkoasenne ovat huono lähtökohta sellaiselle toimittajalle, jonka duuniin kuuluu kertoa kansalle kirkollisista asioista. Onneksi tilanne näyttäytyy toisenlaisena Kehä kolmosen pohjoispuolella.

Millainen kuva toimittajilla on kirkosta Meriläisen käsityksen mukaan? Välillä kuva on vähän epätarkka ja heilahtanut. Kuvaan on joutunut joko häiritsevä peukalo tai jokin vieras esine.  Välillä kuva on liian laimea ja järjen hallitsema. Hän pohtii, onko tunteet unohdettu, pelätäänkö estetiikkaa, tunnelmointia, tunteilua, hurmosta.

Meriläinen on sitä mieltä, että kirkolla on kyllä hyvä sanoma, mutta sanat hakusessa. Kirkko ja ihmisten hengellinen kaipuu eivät aina kohtaa. Kirkon sanat eivät ole nykyihmisen sanoja, vaan kirkko puhuu – ei Kaanaan kieltä vaan –kirkkoa. Päätösten teologinen perustelu on usein vaikeaa maallistuneelle kuulijalle.

Onko jotakin tehtävissä, Reetta Meriläinen? Kirkko erottuu maallisista instituutioista olemalla sitä mitä on. Pyhä ei saa kadota.  Edelleen kaivataan armon, ilon ja lohdun sanoja, mutta myös tuomiota vääryydelle. Uskon käytäntöä olisi syytä tuoda esiin, samoin pappien olisi hyvä näyttäytyä useammin tavallisten ihmisten ilmoilla. Kirkon ei sovi pelätä sosiaalista mediaa, vaan aktiivinen oma sisällöntuotto on tärkeää, ns. oma ääni suorastaan välttämätön asia.

Meriläisen mielestä parhaimmillaan kirkko mediassa yhdistyy luovuttamattomaan ihmisarvoon, armoon, toivoon ja lähimmäisenrakkauteen.

Me paikalla (siis Ruttopuiston rovastin entisellä työpaikalla) olleet Helsingin hiippakunnan eläketeologit olemme joukkoa, joka saa vielä äänestää piispaa ja asessoria, mutta jonka mielipiteistä kukaan ei välitä pätkän vertaa. Tuo Reetan sanoma oli meille toki tuttua, sillä olemme eläneet juuri noita samoja vaiheita Reetan aikalaisina. Vaan pitääkö kaikki sanottu enää kaikilta osin paikkansa, koska kun kerran Reettakin on ollut eläkkeellä jo kuusi vuotta?

Todellisuus on taruakin ihmeellisempää tässä nykyisessä vihapuheitten, valeuutisten ja kantelujen maailmassa: Espoon hiippakunnan tuomiokapituliin on juuri tehty kantelu Kirkko ja kaupunki-lehden yhden numeron kahdesta jutusta. Hei, haloo: Millaiset suomut silmillä ihmiset pahoittavat mielensä ja kantelevat aivan vääriin mestoihin?  Kun mediasta on kyse, niin ainoa oikea osoite on Julkisen sanan neuvosto. Tuomiokapituli on Erityisen Sanan Tutkimisen Kotitalo, ettäs tiedätte!

 

Ai, kuka Reetta Meriläinen? No, tämä:

http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Reetta-Meriläinen-Tytön-tie/544019

 

 

3 kommenttia

  • Tapio Tuomaala sanoo:

    ”Espoon hiippakunnan tuomiokapituliin on juuri tehty kantelu Kirkko ja kaupunki-lehden yhden numeron kahdesta jutusta. Hei, haloo: Millaiset suomut silmillä ihmiset pahoittavat mielensä ja kantelevat aivan vääriin mestoihin?”

    Tyhmät kantelut ovat hyvä asia, sillä ne osoittavat todellisen tyhmyyden asuvan tässä tapauksessa Espoon hiippakunnan tuomiokapitulissa. Jos tuomiokapitulin on pakko käsitellä asioita, joille ei voi kuin nauraa, niin valitukset paljastavat pahoja valuvikoja. Kiitos asiattomat valittajat, ryhtykää copypastaamaan valituksia, jos se auttaisi muuttamaan systeemiä.

    Toisaalta, koska nauru on terveellistä, niin miksi viedä kansalta huvinäytelmät?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio: Tai sitten lukijapalaute on vain eksynyt väärään osoitteeseen? Olisi osoittanut valituksensa suoraan päätoimittaja Heinimäelle, niin tämä olisi julkaissut pyyhkeet lehtensä mielipidesivulla kommentoinnin kera. Nyt päätoimittajalta riistettiin julmasti tämä ilo…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121