Väittävät kirkossa, ettei se olisi poliittinen. Todellisuudessa jokainen papin saarna on poliittista, joko valtaa myötäilevää tai sitä vastustavaa. Kirkko ei siis voi olla epäpoliittinen. Kyse on vain siitä millaista politiikkaa kirkko tukee ja toteuttaa. Perinteisesti vasen on kirkossa väärää tai vähintään epäilyttävää. Nasaretin Jeesuksen hengessä tapahtuva valtaa haastava puhe on kirkossa poliittista, jopa kommunismia, kun taas valtaa myötäilevä puhe on kristillistä. Suomen kirkko on koko historiansa ajan tukenut valtapolitiikkaa joko suoraan tai välillisesti. Jos kirkko ei olisi poliittinen, miksi vasemmistolaisia pappeja on niin vähän ja miksi heillä on niin huonot mahdollisuudet edetä kirkollisella virkauralla ja miksi Helsingin seurakuntayhtymä on jo pitkään ollut poliittisen oikeiston hallussa?
Kirkko on rakenteellisesti, sekä teologisesti, että käytännössä, lähempänä oikeistoa kuin vasemmistoa. Säilyttäminen, autoritaarisuus ja arvokonservatiivisuus yhdistävät molempia. Oikealle kallistuminen johtunee myös ateismista, jota on perinteisesti pidetty enemmän vasemmiston ominaisuutena. Kapitalismi ja kirkko puolestaan ovat sopineet hyvin yhteen. Kirkko on pyhittänyt kapitalismin luomalla evankeliumista sen hengellisen vastinparin, kun evankeliumi on rajoitettu ihmisen yksityiselle alueelle ja uskosta on tehty ihmisen yksityisomaisuutta. Yksilöön keskittyvä syntien anteeksiantaminen ja taivaspuhe on halvaannuttanut kirkon profeetallisuuden ja yhteiskuntaa muuttavan voiman.
Kirkossa ajattelu on oikeaa, jos se tulee oikealta. Vasen on Neuvostoliittoa ja vankileirien saaristoa, demonien ja Saatanan puoli. Vasemman halveksunta nousee kaukaa historian hämäristä. Kun Jumala loi Aadamin, hän käänsi tämän kasvot itään päin. Oikean käden puolella oli etelä, aurinko, valo, hyvyys ja elämä, kun taas vasemmalle jäi pohjoinen, pimeys, kylmyys ja kuolema. Heprean kielen sana semol tarkoittaa vasenta, pohjoista ja pahuutta. Samael on juutalaisten pyhissä kirjoituksissa, Talmudissa, kuoleman enkeli, Saatana. Myös englannin kielessä sana sinister tarkoittaa sekä pahaa että vasemmanpuoleista.
Kirkkoisä Augustinuksen (354–430) mielestä Raamatussa ”oikeaan suhtaudutaan myönteisesti ja se nähdään hyvyytenä tai oikeutena, ja vasempaan suhtaudutaan kaltoin ja se nähdään pahana tai vääryytenä.”
Myös Jeesus liittyy ikivanhaan vasen oikea -jaotteluun: ”Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin”. (Matt. 5:29) Ihmisen kohtalo oli vaarassa, jos hänen paras osansa, oikea käsi, sortui vasemman käden pahuuteen. Vasenta piti halveksia. Se piti unohtaa kokonaan. ”Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee, jotta hyvä tekosi pysyisi salassa, Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matt. 6:30)
Kuoltuaan ja ylösnoustuaan Jeesus meni istumaan Jumalan oikealle puolelle, josta hän viimeisellä tuomiolla on jakava iankaikkisia tuomioita vasemmalla ja oikealla kädellään. Vasemmalla tapahtuu iankaikkinen tuomio helvettiin ja oikealla vapauttava tuomio taivaaseen.
Lopulta Jeesus itse joutui valtakoneiston hampaisiin juuri sen tähden, että hänen väitettiin asettuvan vasemman, Belsebulin, Saatanan puolelle: ”Mutta lainopettajat, joita oli tullut Jerusalemista, sanoivat: ’Hänessä on Belsebul, itsensä pääpaholaisen voimin hän pahoja henkiä karkottaa.’” (Mark 3:22)
Jeesuksen koko toiminta oli vallan silmissä vasenta, järjestyksen ja status quon vastaista, kumouksellista ja kapinallista.
Vasen on ikiaikainen demoni, joka on ajettava ulos vaikka pakottamalla vasenkätinen oikeakätiseksi tai järjestämällä oikean ajattelun kampanjoita. Kun Jeesus leimattiin riivatuksi, nykyajan vallan kriitikot leimataan kommunisteiksi. Kun Malmin seurakunta ja Helsingin seurakuntayhtymä palkkasivat minut hautausmaapapiksi 2018, yhtymän kiinteistöjohtaja kauhisteli, että mitä ne sitä kommunistia heille töihin ottaa. Samaa syytöstä olen kuullut monen suusta. Kommunistin leiman ovat saaneet lukemattomat vapaustaistelijat, Arndt Pekurisesta Martin Luther Kingiin. Eteläamerikkalainen ihmisoikeustaistelija, köyhien puolustaja ja piispa Helder Camara on todennut, että ”jos annat köyhille leipää, olet pyhimys. Silloin kaikki ylistävät sinua hallitusta ja ministereitä myöten, mutta jos kysyt miksi köyhällä ei ole leipää, olet kommunisti.
Kirkko on pettänyt köyhät muuttuessaan rikkaiden kirkoksi. Osaltaan siksi köyhät ovat kääntyneet vasemmalle, maallisten ja sosialististen ihanteiden puoleen. Vasen on aina eliitin, omistavan luokan varpaille astumista, syrjäytettyjen puolelle asettumista. Vasen on instituutio-kritiikkiä, lukkoonlyötyjen totuuksien, riistävien tapojen ja käytäntöjen kyseenalaistamista. Siksi vasemmisto ja hallitusvalta ovat niin vaikea yhtälö. Vasemmiston ja kirkon identiteetti eivät löydy vallankahvasta vaan suolana, valona ja hapatteena olemisesta. Luukkaan evankeliumissa Jeesus paljastaa valtaa uhkaavan vasemman käden agendansa:
Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta. (Luuk 4:18–19)
Tämä on vastustamattoman vasenta puhetta, joka on herättänyt levottomuutta yhteiskunnan eliitissä kautta historian. Jeesus iski pyhimpään yhteiskunnalliseen arvoon, yksityisomistukseen ja samalla pahimpaan epäkohtaan, (maan)omistuksen kasautumiseen. Jeesus liittyi vanhaan Mooseksen aikaiseen riemuvuosiperinteeseen.
Pyhittäkää viideskymmenes vuosi ja julistakaa maanne kaikille asukkaille yleinen omistusoikeuksien palautus. Se vuosi on riemuvuosi. Silloin jokainen maansa menettänyt saa sen jälleen haltuunsa ja jokainen orjaksi myyty saa palata sukunsa luo. (3 Moos. 25:10)
Jeesus asettui poliittisesti yhtä vasemmalle kuin Vanhan testamentin profeetat. Omistustalous oli vallannut Israelin kahdeksannella vuosisadalla eaa. Yksityisomistukseen perustuva talous oli alun perin tasa-arvoinen, mutta eriarvoistui sittemmin laina-mekanismin myötä. Velalliset, jotka eivät kyenneet maksamaan lainojaan takaisin, menettivät maansa ja joutuivat velkaorjuuteen perheensä kanssa. Omistustalouden väistämätön seuraus oli maanomistuksen keskittyminen, vaurauden kasaantuminen ja yhteiskunnan eriarvoistuminen. Profeetat tuomitsivat kovin sanoin suurmaanomistajien toiminnan:
Voi niitä, jotka hautovat ilkitöitä, vielä vuoteessaankin miettivät pahoja tekoja! Aamun tullen he toteuttavat aikeensa, siihen heillä on valta. He himoitsevat peltoja ja anastavat niitä, ottavat haltuunsa toisten taloja. He ajavat ihmiset perikatoon, vievät maat keneltä tahtovat. (Miika 2:1–2)
Epäoikeudenmukaisuus ja köyhien riisto oli profeetoille yhtä kuin Jumalan hylkääminen. Jumalan tunteminen ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus, köyhien oikeuksista huolehtiminen, olivat sama asia. Jeesuksen Isä meidän -rukouksen viides pyyntö on poliittinen kannanotto maanomistuksen kasaantumista ja velkaorjuutta vastaan: ”Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa.”
Maanomistuksen kasautumisen kritiikistä oli kyse myös Jeesuksen ja rikkaan miehen kohtaamisessa. Mies kysyi mitä hänen pitäisi tehdä periäkseen iankaikkisen elämän. Jeesus kehotti miestä myymään omaisuutensa, antamaan rahat köyhille ja seuraamaan häntä. (Mark. 10: 17-27) Perinteinen kirkollinen tulkinta on hengellistänyt myös tämän poliittisen tekstin. Kyse ei ollut rikkauden kritiikistä yleisellä tasolla vaan erittäin keskeisestä yhteiskunnallisesta ongelmasta. Rikkaat olivat suurtilallisia ja saaneet vaurautensa velkaantuneiden pientilallisten kustannuksella. Jos rikas mies halusi Jumalan valtakuntaan, niin hurskaan esittäminen ei riittänyt, vaan oli tehtävä konkreettisia oikeudenmukaisia tekoja eli palauttaa vääryydellä viedyt pellot ja talot.
Jeesuksen ja profeettojen (vasemmistolainen) kritiikki on mitä ajankohtaisin tänään, kun hyvinvointivaltion ideologinen tuho, eriarvoistaminen, marginalisoiminen ja sosiaalisten turvaverkkojen alasajo jatkuu ja yhä suuremmalta joukolta ihmisiä viedään hyvän elämän mahdollisuudet. Kirkolla on tässä suuri rooli. Taloudellinen ja poliittinen eliitti tarvitsee kirkkoa, nimittäin hengetöntä, sanomansa vesittänyttä kirkkoa rauhoittamaan kansaa. Ne tarvitsevat vaikenevaa kirkkoa, jotta kansa uskoisi, että epäoikeudenmukaisuus ja köyhyys ovat Jumalan säätämä kohtalo, luonnon voima. Ne tarvitsevat kirkkoa siunaamaan tulevan almuyhteiskunnan, jossa köyhät ovat rikkaiden armeliaisuuden varassa.
Jotenkin nämä oikeistolaiset ja myös kirkko tuntuvat ajattelevan, että tavisten pitäisi olla heille hyvin kiitollisia ja niiailla kaduilla ja toreilla, koska he ovat antaneet taviksille kaiken, koulutuksen ja sivistyksen ja leivän ja uskon ja taivaallisen valtakunnan.
Heidän ei tarvitse ajatella, että nämä tavikset mahdollistavat kaiken tekemällä työtä ja maksamalla veroja, viljelemällä maata, tai tekemällä työt heidän maatiloillaan. He eivät siis anna mitään, koska saavat siitä palkan. Tavikset antavat, uhraamalla omastaan heidän hyvinvointinsa takaamiseksi.
Muistan omasta alakouluajastani, kun meillä rehtori ja rouvansa olivat hyvin uskovaisia ja he melkein vihasivat kaikkia niitä lapsia, jotka koulussa olivat, suurin osa työläisten ja maanviljelijöiden lapsia, ja todella muistivat usein muistuttaa siitä, kuinka kiitollisia meidän pitäisi olla koulusta, kouluruuasta, hammaslääkäristä ja terveydenhoidosta ja opettajista, jotka vaivautuivat meitä opettamaan.
Silloin ei vielä ymmärtänyt sanoa, että hei, meidän vahemmat ovat työssä ja maksavat veroja, että tekin saatte palkkanne, ette te mitään anna, koska saatte siitä korvauksen.
Kiittämättömyys on maailman palkka.
Kirjoittaja olisi varmaan tykännyt käydä Neuvostoliittolaista koulua.
Kai Sadinmaan sanoman ydin on , muodossa tai toisessa, se että kirkko on pettänyt köyhät, syrjäytetyt ja vainotut.
Tämä on väärä todistus siitä mitä kirkon työntekijät tekevät yksilötasolla. Suomen kirkolla on laaja diakoninen toiminta joka tekee voimiensa mukaan mitä se voi yksityisille henkilöille ja perheille. Nuo resurssit ovat rajoitettuja mutta kuitenkin merkittäviä marginaaleissa..
Toisaalta Sadinmaan asenne on se että kirkon (?) pitäisi tehdä enemmän yhteiskunnan rakennetasolla. Mitä tällä voidaan tarkoittaa? Terävämpiä tuomioita silloin kun yhteiskunta ei halua muuttaa kärsimystä aiheuttavia rakenteita tai perustavampaa sanomaa joka repisi yhteiskunnan valtarakenteita, sellaisia jotka suosivat kaikkia hyvin toimeentulevia ja joiden oletetaan sortavan köyhiä?
Väitän ,että pohjoismainen yhteiskunta on kaikkien aikojen tasaarvoisin ja köyhimmätkin parhaiten huomioonottava yhteiskunta mitä historiassa on tähänmennessä onnistuttu kehittämään. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on hyvin lähellä kristillistä ideaa lähtiessään siitä että kansalaisista otetaan yhteinen vastuu.
Kun vertaa meidän hyvinvointivaltiota esmerkiksi raakakapitalistiseen Yhdysvaltoihin ,niin näkee kuinka kristillinen meidän systeemimme sekä pohjimmiltaan että käytännössä on. Kirkolla ei ole paljoakaan lisättävää siihen ajatukseen miten yhteiskuntaa on hoidettava.
Se, että hyvinvointiyhteiskuinta ei ole täydellinen ja että siinä on puutteita ,ei tee sitä tyhjäksi että pyrkimyksenä on yhteisvastuu toinen toisistamme. Miten se toimii on kompromissi eri vaatimusten ja mahdollisuuksien ristipaineessa.
En ole huomannut keskustelussa vielä suoraa kirkon puolustamista blogin väitettä vastaa.
Markku Hirn, Sadinmaa on hankala keskustelija, ellei mehdoton. Ärsyttävän itsevarma liioittelija. Silti itse ymmärrän että tämän blogin aiheena on kirkko, ei suomalainen yhteiskunta. Kun haluaa olla blogistin kanssa eri mieltä, tulisi puolustaa kirkkoa, ei yhteiskuntaa. Ja siksi pitäisi olla varovainen sellaisten sanomisten kanssa kuin ”Suomen kirkolla on laaja diakoninen toiminta joka tekee voimiensa mukaan mitä se voi yksityisille henkilöille ja perheille. Nuo resurssit ovat rajoitettuja mutta kuitenkin merkittäviä marginaaleissa..” Jos ja kun sanoo että diakonisen toiminnan resurssit ovat rajoitettuja (mitä ne taitavat olla aina), epäsuorasti myönnät blogistin olevan jossain suhteessa oikeassa.: vain kirkko voisi halutessaan tarkistaa prioriteettejaan ja lisätä diakonian resursseja.
Jos samaistetaan liikaa kirkko ja yhteiskunta, määritellään kirkkoa liian lähelle ”vallan kahvaa”. uskaltaakseni käyttää Sadinmaan sanoja. Mieluummin valona ja suolana.
Hannu ,
kyllä katson puolustavani kirkkoa. Lue teksti uudelleen. Painotan kirkon diakonian antamaa panosta yhteiskunnan väliinjääjiä kohtaan. Hyvinvointiyhteiskunnan avusta huolimatta, niin perustavaa laatua oleva tarve kun päivittäinen ruoka, on joskus ulottumattomissa aika suurelle joukolle kansalaisia. Tiedämme mitä kirkko tekee tälle asialle.
Tämä on yksilötason työtä joka auttaa yksilöitä. Ilman tätä apua he jäisivät nälkäisiksi.
On sitten eriasia yrittää puuttua niihin rakeenteelisiin syihin jotka ovat saaneet aikaan avuntarpeen. Nähdäkseni Sadinmaa syyttä kirkkoa oikeistolaisuudesta ja sitä myötä haluttomuudesta myötävaikuttaa köyhyttä ja hätää poistaviin rakenteellisiin muutoksiin.
Sivumennen Hannu, puolustan sitä että yhteiskunta on organisoitu. Siitä on seurauksena mm valtarakenteet. Ne ovat välttämättömiä yhteiskunnan toiminnan kannalta. Olemme onnistuneet luomaan toimivan demokratian joka pitää aika pitkälle vallan väärinkäytökset kurissa. Mikä olisi vaihtoehto nykyyhteiskunnalle?
No joo Markku.
”Sivumennen Hannu, puolustan sitä että yhteiskunta on organisoitu. Siitä on seurauksena mm valtarakenteet.” ja ”Mikä olisi vaihtoehto nykyyhteiskunnalle?” – Minäkin puolustan, enkä tiedä vaihtoehtoa. Kuitenkin, en aivan ymmärrä kirkon puolustamista ikäänkuin yhteiskunnan aikaansaannosten kautta (paitsi se että yhteiskuntamme on monelta osin myös luterilaisen kirkon arvojen kantaja). En osaa ajatella kirkkoa vain yhteiskunnan kautta, tai yhteiskunnan jatkeena.
Katselet asiaa hyvin käytännöllisenä, minä tällaisen asioiden ja teologioiden funtsaajana. Soisin kirkon identiteetin olevan peräisin jostain muualta kuin yhteikunnallisuudesta. Kuten evankeliumista.
Tarkennus : Puolustan sitä että kirkon ei tarvitse eikä tule puuttua , Sadinmaan toivomuksen tavouin, yhteiskunnalliseen elämään jotta mm köyhyys häviäisi. Kirkko on tehnyt omasa ja se rooli huutavana äänenä ei toimi eikä tarvitsekkaan.
Kirkon sinäsä arvokasta diakoniaa voisin (kokonaisuutta vasten) verrata siihen Hämeen mieheen, joka päätti auttaa yhtä Inarin köyhää perhettä. Hän hankki rahnankeräysluvan ja osti keräysrrahoilla Mersun ja palkkasi siihen kuljettajan, osti leipäpaketin ja istahti sen kanssa Mersun takapenkille ja ajoi Inariin, missä ojensi leivän perheelle ja tunsi toki hyvää tehneensä.
Kansa se on joka mahdollistaa kirkonkin toiminnan, maksamalla veroja, ilman rahaa ei voi köyhiäkään auttaa, eikä kukaan ryhdy papiksi, jos ei saa siitä palkkaa.
Köyhien auttaminen tuntuu jotenkin vanhanaikaiselta ylhäältäpäin katsomiselta ja omavanhurskaalta hurskastelulta. Yhteisvastuun ei pitäisi tarkoittaa mitään armopaloja, vaan lakisääteistä jokapäiväisen leivän kuulumista kaikille, jotka syntyneet ovat. Ei kukaan ole pyytänyt elämään päästä, muiden tahdosta se on tapahtunut.
Köyhyys oli aikoinaan valinta, asketismi ja vaihtotalous olivat eräs uskonnonharjoittamisen muoto. ”Käyhät,” eli ebioniitit valitsivat tällaisen elämänmuodon koska halusivat irtautua yhteiskunnasta, ja luostarit ovat jatkumo tästä aatteesta. taisivat myös nasorealaiset pitää itseään köyhinä ja nöyrinä, vaikka heillä yhteinen kukkaro olikin. Kukkaro koostui niistä varoista, mitä jäsenet toivat myytyään omaisuutensa ja laskettuaan sen apostolien jalkojen juureen.
Tuossa on kuitenin se ongelma, että jos yhteisö ei tuota mitään, niin tällainen kassa tyhjenee jossain vaiheessa ja kaikista todella tulee käyhiä ja joutuvat kerjuulle.
Tarja on oivaltanut erinomaisesti tämän asetelman. Kirkon köyhäinapu ei pyri poistamaan köyhyyttä vaan vain antamaan köyhille almuja. Köyhät ovat siis kirkolle tarpeellisia. Ko. almujen osuus on kirkon budjetista n. 4-6 prosenttia.
Väittävät jotkkut, että kommunistin ja kristityn erottaa siitä, että kommunisti sanoo: ”Kaikki mikä on sinun, on myös minun” ja kristitty sanoo: ” Kaikki mikä on minun, on myös sinun”.
Tiedä sitten. Sama asia, mutta pieni vivahde-ero.
Siinä on se ero, että kommunisti on tuossa tosissaan…
Taikka se, että todellinen usko on niin vähiin käynyt…
Ote pro gradustani
Concordia lainasi kansanedustaja Päivi Räsänen Hämeen Sanomissa 12.8.1998 ollutta kirjoitusta Jumalan pilkasta. Jumalan pilkan kieltoa oli yritetty poistaa lainsäädännöstä koko 1900─luvun ajan. Eräänlaisena ihmeenä on pidetty tapahtumaa vuoden 1970 valtiopäivillä. Ratkaisevassa äänestyksessä 19 SKDL:n kansanedustajaa oli erehdyksessä kiellon säilymisen kannalla. Eräs kommunistiedustaja vitsaili jälkeenpäin Jumalan sormen vaikutuksesta. Paavo Lipposen II hallituksen 13.4.1995─15.4.1999 aikana jälleen äänestettiin asiasta. Tuloksena oli niukka jumalanpilkan kiellon säilyminen äänin 74─69. Tällöin monessa puheenvuorossa haluttiin kristillisen kulttuuriperinnön ja kymmenen käskyn perustan säilyvän rikoslaissa. Räsänen kertoi, ettei kirjailija Hannu Salaman (1968) jälkeen ketään oltu tuomittu Jumalan pilkasta, vaikka aihetta olisi ollut.
http://hdl.handle.net/10138/21716 Tästä klikkaamalla pääsee suoraan graduuni.
Köyhän ja rikkaan ero on siinä, että köyhän varat eivät riitä elämiseen, tai ovat siihen hyvin niukat. Eikä köyhä siksi kykene varoillaan kasvattamaan varallisuuttaan. Sillä kaikki menee elämiseen. Rikas voi sen sijaan kasvattaa omaisuuttaan omaisuutensa avulla.
Jos oikeasti ryhdyttäisiin poistamaan köyhyys, niin se kävisi helposti päinsä, kun kaikilta otettaisiin pois ylimääräinen. Silloin ei enää olisi köyhiä, koska kaikilla olisi saman verran. Kaikki pyrkimykset muuttaa tätä tasapainoa oli rikollista. Kukaan ei saisi pyrkiä parempaan tilanteeseen, kuin mikä hänelle valtion puolesta annetaan. Kukaan ei saisi mitään etuja siitäkään, että ponnistelisi yhteisen hyvän eteen. (Vaikeutena siinä on sen määritteleminen; mikä on ”riittävästi.”)
Näin saisimme köyhyyden poistetuksi, mutta samalla pysähtyisi kaikki kehitys ja alkaisi taantumus.
Sosiaaliapu ja diakonia tosiaan pitää nykyistä asetelmaa pystyssä. Köyhille annetaan vain sen verran, että he juuri ja juuri selviävät. Heillä ei ole mahdollisuutta varoillaan toimia rikastuakseen. Ainut mahdollisuus on rahapelit, jotka rikastuttavat pääasiassa hyväosaisia. Köyhä ei voi ostaa toista asuntoa, jota ryhtyy vuokraamaan ja saamaan tuloja. Ostaessaan toisen asunnon hän lakkaa olemasta köyhä. Ehdottaisinko ratkaisuksi sitä, että diakonia ryhtyisi leipien sijasta jakamaan osakesalkkuja.
Köyhän ei tarvitse pyrkiä parempaan, sillä diakonia ja sossu pitää heidät leivän syrjässä hyvin kiinni ja se riittää heille. Jos he rikastuisivat, niin samalla sossun ja diakonian apu loppuisi. Joten…
Moni köyhä voisi poistaa köyhyytensä lopettamalla tupakan, alkoholin, hedelmäpelien pelaamisen, ylensyömisen tai muun syntinsä rahoittamisen
Täällä on muutamissa kommenteissa puhuttu kirkon diakoniasta. Kirkon diakoniatyöntekijät tekevät työtään suurella sydämellä. He ovat kirkossa työntekijäryhmä, joka ruohonjuuritasolla ensimmäisenä joutuu kohtaamaan epäoikeudenmukaisen ja eriarvoistavan politiikan satuttamat ihmiset. Motivoituneista diakoniatyöntekijöistä huolimatta kirkon diakonian resurssit ovat hyvin rajalliset. Sen kyky auttaa on satunnaista ja kertaluonteista, jos sitäkään. Siitä huolimatta kirkko antaa julkisuuteen kuvan kaikkia auttavasta diakoniasta. Konkreettisessa tilanteessa, köyhän kolkuttaessa kirkon ovea, diakonialla ei ole paljoa tarjota, ehkä yhden ruokakassin nälkäiselle mukaan vietäväksi, senkin vain kertaluonteisesti, korkeintaan kaksi kassia kolmessa vuodessa.
”Korkeintaan kaksi kassia kolmessa vuodessa.” ? ? ?
Yksi suuri kirkon diagonia on, että se järjestää asunnon monille. Ja maksaa palkan työntekijöille.
20v. olen vierestä seurannut diakoniatyötä, joten tunnen sitä hiukan.
Siinä usein kyetään vähillä voimavaroilla auttamaan monia sellaisia, jotka ei saa mistään muualta mitään apua. Työhön käytetyt varat eivät ole missään suhteessa siihen valtavaan työmäärään, jonka diakonia saa aikaan. Suuri osa työstä on vaitiolovelvollisuuden alaista, joten on paljon sellaista, josta ei voi kertoa julkisesti.
Jospa voisi ja työstä tiedettäisiin, niin työtä osattaisiin arvostaa paljon enemmän.
Nykyisessä tilanteessa kirkon on jotenkin puolustauduttava ja diakonia on yksi harvoista työmuodoista, joita voi nostaa esille. Hyvä että kirkko nyt näin tekee, sillä sitten sen on vaikeampi diakoniaa ryhtyä vähentämään.
Kirkon toiminnan alasajossa ensin kärsii lapsi – ja nuorisotyö ja sitten onkin vuorossa jo diakonia. Köyhien seurakuntien on pakko vähentää lopulta myös sitä. Siitä tuli monelle seurakunnalle kokemusta jo edellisen laman aikana.
Onneksi ihmiset voivat kutsua vieraita koteihinsa. Se vasta parasta diagoniaa onkin. Voivat yösijan antaessaan. Tietämättään saada enkeleitä vieraakseen.
Kirjaimilla on väliä. Kun diakonaalinen muuttuu diagonaaliseksi, mennään vinoon.
Minulla on ollut useinkin enkeleitä eli esim. postin ja kaupan lähettejä vierainani
ilman että olen aina tiennyt heidän lähetti/tsuppari-tehtäväänsä. Uuden testamentin ’enkelit’ olivat sangen usein aivan tavallisia ihmisiä. On sääli että sana angelos-väännös on jäänyt käänöksiin eikäoikeata merkityksen antavaa käännöstä haluta käyttää.