Onko jo aika rauhalle?

Kun Ari Norro kieltäytyi jumalanpalvelusyhteistyöstä hyvinkääläisen pappisnaisen kanssa, moni seurakunta veti tukensa SLEY:ltä. Tässä tilanteessa kyselin itsekin oman kotiseurakuntani konfirmaatiokolehtien perään (menivät silloin SLEY:lle). Kun Nuotta-lehti aloitti kamppanian homoseksuaalisuutta vastaan, muutama lähetysjärjestö menetti usean ison seurakunnan tuen. Itse olin yksi ensimmäisiä, joka otti kantaa Nuotta-lehden kamppaniaan: en pitänyt siitä silloin, enkä pidä tänäänkään.

 

Kirkko ei voi tukea ihmisten syrjimistä heidän sukupuolensa tai seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Suomalaisten enemmistö kokee tällaisen syrjinnän vääryydeksi, siis uskonnollisella kielellä synniksi. Kysymys ei ole kuitenkaan vain ihmisten kokemuksesta, vaan myös lähimmäisenrakkauden vaatimuksen ottamisesta todesta. Tämän päivän maailmassa ei ole mahdollista istua kahdella tuolilla eli toisaalta vakuuttaa, että me emme syrji ketään, ja toisaalta syrjiä. Syrjintä, joka on jollakin teologisella tai filosofisella silmänkääntötempulla selitetty ei-syrjinnäksi, on tosiasiassa edelleen syrjintää.

 

Konfliktien pitkittyminen on syönyt kirkon voimavaroja. Asetelmat ovat lukkiutuneet ja asioista on tullut arvovaltakysymyksiä. Tästä asetelmasta pitäisi päästä ulos. Mutta miten?

 

Jos syrjintää esiintyy, siihen pitää reagoida. Läpi sormien katsominen ei ole vaihtoehto. Mutta reaktion tulee olla sellainen, että törttöilleelle järjestölle annetaan oikeasti mahdollisuus parantaa tapojaan. On erittäin harvinaista, että uskonnollinen liike sanoutuisi irti taakaksi käyneestä päätöksestä tai kannanotosta. Sellaiset on paljon helpompi haudata hiljaisuudessa kuin julkisesti sanoutua niistä irti. Minusta nyt alkaa olla aika unohtaa vanhat synnit ja katsoa vuoden päästä, missä on vuonna 2014 menty.

 

Toisaalta muutama lähetysjärjestö voisi keskuudessaan miettiä suhtautumistaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin ja heidän kohteluunsa. Mikä on hyväksyttyä ja mikä ei? Milloin ’synnin’ vastustamisen keinoista tulee suurempi synti, kuin siitä, mitä vastustetaan? Milloin ’synnin’ vastustaminen on muuttunut keinoksi polkea lähimmäistä? Siis suomeksi: miten he sovittavat yhteen oman syntikäsityksensä ja kaikkien ihmisten tasavertaisen kohtelun?

  1. Ihminen – uskovakaan – ei opi historiasta mitään.
    Aika uskovat ovat vastusaneet kaikkea muutosta, myös hyvää muutosta.
    Mikään ei ole muuttunut. Kristityt eivät ole kasvaneet ”hengellisiksi ihmisiksi jotka tutkistelevat kaiken”. Aina vain kyse on perinteiden varaan rakentamisesta, ei Hengen johdatuksessa vääryyttä vastaan taistelemisesta.

    Ihmeellisintä minusta on se, ettei kunnon keskusteluun juuri ole halua ja taitoa. Kunnon keskustelua on se, että opettelee ymmärtämään toisen ajattelua. Jos ei ymmärrä toista, ei osaa perustella hänelle omaa kantaansa.

    Toinen ihmellinen asia on se, että staattista uskoa pidetään optimina. Minulle usko on elinikäistä oppimista. Käsitykseni tarkentuu ja muuttuu 40 vuoden jälkeen edelleen tavan takaa. Mutta sellainen usko ei voikaan elää mukavaa yhdessäloa samanmielisten seurassa…

    P.S. Kirjautuminen onnistuu kun toisella välilehdellä on etusivu ja toisella komentoitava sivu. Etusivulla kirjaudutaan sitten kommentoitava sivu päivitetään F5 näppäimellä.

    • Kylläpäs kirjoittaa Jaakko Herranen viisaita sanoja ketjun ensimmäisessä kommentissa. ”Sä koskaan et muuttua saa” lauloi Markku Aro aikoinaan suositussa iskelmässä. Turhaan. Ne naiset (?), joille hän 70-luvulla lauloi, ovat hieman muuttuneet.

      Yhtä epärealistinen illuusio on ikuisesti sama ja muuttumaton usko ja kirkko. Sellaista ei ole koskaan ollut – eikä tule.

  2. Ei kai Heikki Leppä kuvittele, että homoseksuaalisuuden pitäminen syntinä rikkoon tasa-arvoa. Tuolla perusteella voi perustella vaikka varkauden syntiä, kleptomaniaa ja ihan mitä vaan.

    Heikkin pointti on juuri siinä, että hän pyrkii luomaan uusia käsitteitä kirkon teologiseen kieleen. Hän tekee mustasta valkoista ja punaisesta sinistä. Luonnottomasta luonnollista ja synnistä hyväksyttävää ja ihailtavaa.

    Hän väittää omalla tulkinnallaan edustavansa kirkko vaikka on sen äärilaidalla astuen pakanuuden rajan tuolle puolen. Sietäisi vähän miettiä homoseksuaalisuuden äärellä maailma ei ole yksinapainen huomaatko Heikki tämän.

    • Heteroseksuaalisuus tai homoseksuaalisuus eivät ole ihmisen omia valintoja. Kristinuskon ihmiskuvan peruskäsitteisiin kuuluu ihmisen vapaa tahto, eikä sukupuolinen orientaatio ole vapaan tahdon alainen asia.

      Vapaan tahdon alaista on sen sijaan se, miten ihminen käyttäytyy. Ihminen, sekä hetoro että homo, voivat itsekkäällä sukupuolisella käyttäytymisellään tuottaa vahinkoa muille ja itselleen. Toisiaan rakastavat ja toisistaan huolta pitävät mies- ja naisparit käyttäytyvät tässä suhteessa vastuullisesti eivätkä vahingoita ketään.

      Sekä heterot että homot voivat valita itsensä kieltämisen tien. Tämä kilvoittelun muoto ei sovi kaikille, ja sen on perustuttava täydelliseen vapaaehtoisuuteen. Siksi on epäkristillistä vaatia, että juuri homojen olisi valittava itsensä kieltäminen. Vasta vaapaehtoisesti ja iloiten toteutettu itsensä kieltäminen on aitoa, eikä homolla tai heterolla ole tässä eroa.

  3. Blogisti kysyy ”Onko jo aika rauhalle?”

    Uskon, että aina on aika rauhalle, jos vain kaikilta osapuolilta löytyy siihen tahtotilaa.
    Mutta uskon myös, että rauhaa ei synny, ennenkuin lakataan syyllistämästä vain toista osapuolta eikä nähdä mitään ongelmaa omassa käyttäytymisessä.
    Tämä(kin) bogi on kovin yksipuolisesti syyllistävä ja näkee vain toisin ajattelevat synnin harjoittajina huomaamatta, että myös oman porukan silmissä on hirsiä.

    • ’Milloin ’synnin’ vastustamisen keinoista tulee suurempi synti, kuin siitä, mitä vastustetaan?’ Tämä kysymys on yhtä relevantti kaikille meistä.

    • Minusta blogisti rinnastaa eri tason asioita. Virkakysymyksestä on luultavammin kirkossa mahdollisuus silti löytää yksimielisyys helpommin, kun taas homoseksuaalisen avioliiton kirkollisesta siunaamisesta, sitä ei luultavammin ole mahdollista löytää siihen liittyvän syntiopillisen statuksen johdosta. Yksimielisyyteen pääseminen on luultavasti täysin mahdotonta. Uskon, että en edusta ko. mielipiteessäni pelkästään itseäni, taikka mitään haihattelua, vaan realismia. Uskon, että useat muutkin kristityt luultavammin jakavat ko. ajatuksen. Homoseksuaalisen avioliiton siunaamiskysymys ei ole mikään adiafora-kysymys, vaan kirkkoa normatiivisesti sitova UT:n etiikkaan liittyvä kysymys.

      Kirkko on pidättäytynyt kaikissa lausunnoissaan oman syntiopillisen kantansa muuttamisesta jälkimmäisen kysymyksen yhteydessä, ja sillä välttänyt määräenemmistöpäätös vaatimusten toteuttamisvaatimukset kirkolliskokouksessa.

      Homoseksuaalisen avioliiton siunaamiselle ei ole Jumalan sanasta nousevia perusteita, jos olisi löytynyt, voisi ko. avioliitto-oikeuden vastustamista pitää syntinä, muutoin se ei sitä ole, se tulisi erityisessä virassa olevan pappismiehen myös tuoda selkeästi esille. Blogisti tietää hyvin, että edellinen arkkipiispa Jukka Paarma totesi tv-uutisissa, että Raamattu suhtautuu kaikissa kohdissaan itse homokseksuaaliseen toimintaa kielteisesti kautta linjan. Piispa (emeritus) Juha Pihkala myös lausui ennen eläkeelle siirtymistään kielteisen kantansa asiaan, ja linjasi sen virkaansa liittyen erittäin painokkaalla teologisella ilmauksella.

      Uskon ko. asiassa enemmän Jumalan sanaa, piispoja Seppo Häkkinen, Juha Pihkala (emer.), kuin arvoisaa blogistia. Hyvää Joulua kuitenkin myös blogistille.

      Toivottavasti sukupuolineutraali avioliittolaki ei mene läpi eduskunnassa, sillä se tulisi tarkoittamaan jatkossakin lisävääntöjä kirkossa, kun osa papistosta saisi siitä rohkeutta toimia kirkon opetuksen vastaisesti. Lain säätämisen jälkeen he perustelisivat toimiaan ko. lailla vastoin kirkon katekismusta, virallista avioliitto-opetusta ja evankeliumi- ja toimitusten kirjaa. Ko. asiasta on jo osa papeista ilmaissut henkilökohtaisen mielipiteensä, sukupuolineutraalin avioliittolain tapauksessa. Esimakua antaa SLS ja Vantaa toimet sen yhteydessä. Vantaan tielle kirkon ei pidä lähteä.

  4. Miten rauha voidaan saavuttaa? Ei mitenkään!
    Otetaan vertailukohta: Oikeuslaitos. Meillä on Suomen Laki. Lakia toteuttavat ja tulkitsevat oikeuslaitokset. Luulisi, että laki on kirjoitettu niin, että asia voidaan sen perusteella ratkaista oikeudenmukaisesti ja kansa sanoo: Aamen, tämä on oikein.

    Miten paljon meriittäviä juttuja menee näin? Eipä juuri yhtään. Eräältä vangilta joskus kysyttiin, miksi hän on siellä telkien takana? Vastaus: Pidin kirjanpitoa niinkuin hovioikeuden vähemmistö olisi pitänyt!

    Meillä on raamattu, jota jokainen tulkitsee hyväkseen. Joku uskoo jumalansanaan, mutta ei raamattuun? Kiinnostaako ketään, mitä mieltä Jumala on asioista? Tätä elämää voidaan elää demokraattisesti, mutta auttaako kuollessa joku äänestyspäätös, kainosti koitan kiinnittää huomiota siihen viisauteen: Kirkko on siksi, että täällä kuollaan. Merkinneekö se jotain? Hyvää joulua, syntyikö Hän turhaan?

  5. Rauhan saavuttaminen on ihan helppoa. Naispuolisten pappien hyväksyjät voivat jo nyt mennä naispappeuden vastustajan jakamaa ehtoollista nauttimaan. Heille se ei ole ongelma. Ongelma on sillä pienellä joukolla, joka ei voi ottaa ehtoollista vastaan naispuolisen henkilön kädestä. Ja hehän pitävät jo omia messujaan. Siis oikeastaan mitään ongelmaa ei ole, ellei vaadita toista uskomaan samoin kuin itse uskoo. En ainakaan minä halua sellaista vaatia. Minun puolestani uskokoot naispappeuden vastustajat ihan niin kuin haluavat. Ei se minua haittaa. Enkä tiedä, haittaako ketään heidän kanssaan eri tavalla ajattelevaa.

    • Kerran joku sanoi: Olenko minä veljeni vartija? Onko Osmo tässä vastaus ajan haasteisiin. Joulurauhaa kumminkin!

    • Juu Lauri. Kyllä minä näkisin enemmän piispojen asiana tuon naispappien vastustajien vartioimisen kuin tällaisen eläkkeelle jäävän seurakuntapastorin. Hyvää Joulua!

  6. Heikki kuvittelee kaikenlaista. Kyllä kirkon järjestöillä rahaa on, se ei ole rahasta kiinni. On kysymys paljon suuremmista asioista. Raamatusta ja sen normatiiivisuudesta, naisen ja miehen välisenä seksuaalielämän muodosta. Näkeehän jokainen katsova sen mihin yhteysliike, sari ja co pyrkivät. Homoseksuaalisuus on luonnollinen asia ja kirkon on se hyväksyttävä ja sitä ennen lähetysväen. Tätä Heikkikin vaatii joulurauhajulistuksellaan. Noin ei kuitenkaan tule mitään hyvää.

    • Kyllä Lauri. Mutta aliurakoitsijat valitaan tarjouskilpailun perusteella eikä samaa aliurakkaa, esimerkiksi LVI-töitä, tekemään valita seitsemää aliurakoitsijaa. Aliurakoitsijoiden tulee myös noudattaa rakennuttajan teettämiä suunnitelmia.

  7. ”Jos syrjintää esiintyy, siihen pitää reagoida. Läpi sormien katsominen ei ole vaihtoehto. Mutta reaktion tulee olla sellainen, että törttöilleelle järjestölle annetaan oikeasti mahdollisuus parantaa tapojaan. ” Eiköhän se olisi Heikinkin aika päättää, että onko verovarojen käyttö syrjintään ok vai ei. Ei näytä olevan Osmon lisäksi koko kirkossa pappia joka synnin sanoisi synniksi ja toimisi sen mukaan. Ja Osmokin jää eläkkeelle. Eläkkeellä voi sanoa. Moni muu pappi ei tätä vauhtia eläkkeelle tule koskaan pääsemäänkään. Eihän tällainen kaksinaamaisuus voi loputtomasti jatkua.

    • Veli Lauri. Eiköhän kysymys ole enemmän seurakuntien vähenevien varojen jakamisesta. Kai mikä taho tahansa on vapaa harjoittamaan omalla rahoituksellaan lähetystyötä. Uusiakin tahoja voidaan toivottaa tervetulleiksi lähetystyöhön. Nyt on kysymys siitä, mille järjestöille seurakunnat antavat taloudellista tukea.

    • Osmo! Valitettavasti tuo ei ole vastaus kysmykseen. Olen käsittänyt, että jossain vaiheessa kirkko on hyväksynyt ne järjestöt tekemään puolestaan lähetystyötä. Nythän ei ole ainakaan julkisuudessa ollut rahapula varojen myöntämisen esteenä vaan päättäjien mielestä osissa maata on todettu muutama järjestö kelvottomaksi saamaan varoja. Mikä teki ne kelvottomiksi, koska aiemmin on hybväksytty työyhteyteen? Tähän haluan kirkon jäsenenä selkeän vastauksen. Mikä muuttui ja missä, että näin kävi?

    • Lauri. Olen ymmärtänyt, että joidenkin järjestöjen kielteinen suhtautuminen naispappeuteen on johtanut siihen, että niitä ei enää pidetä kirkon virallisesti hyväksytyn linjan mukaan toimivina. Siksi jotkut luottamuselimet ovat asettaneet kyseenalaiseksi niiden taloudellisen tukemisen seurakuntien vähenevistä varoista. En ota kantaa siihen, onko se oikein vai väärin. Minua on vain askarruttanut ”virallisten” järjestöjen määrä. Eikö niitä virallisia voisi olla vähemmän, kun varatkin vähenevät. Voi olla, että pääkaupunkiseudulla riittää rahaa kaikille, mutta eikö siellä myös kirkosta eroaminen ole kiivaampaa kuin täällä maakunnissa? Loppuu rahat sieltäkin joskus, vaikka nyt olisi millä mällätä.

    • Seurakunnat siis jakavat verovaroina saamaansa rahaa lähetysjärjestöille. Seurakunnissa on henkilöitä, jotka tukevat myös syrjittyjä lähetysjärjestöjä. Jos seurakunnan luottamushenkilöt päätäävät, että syrjityt lähetysjärjestöt eivät enää saa lähetystukea, niin on odotettavissa että kyseiset henkiöt siirtyvät tukemaan muuta kautta kannattamiaan järjestöjä.

      Jos he haluavat vaikuttaa siihen, että heidän maksamiaan verorahoja ei boikotoida, niin he voivat vaikuttaa siihen kirkosta eroamalla, jolloin he voivat suunnata kaiken kirkollisveromääräisen tukensa täysimääräisesti sinne minne haluavat.

      No, en suosittele mitään mallia. Jokainen päättäköön itse miten toimii.

      Tämä kekustelu läehetystyöstä ja lähetysmäärärahoista sekä niiden fokus on muodostunut hyvin suppeaksi ja yksipuoliseksi.
      Kukaan ei enää juurikaan muista, miksi lähetystyötä tehdään ja mitä siellä kentillä oikeasti tehdään.
      Siellä ei todellakaan syrjitä naisia ja homoja vaan työn kärki on aivan muualla.

  8. Eikö olisi nyt rehellistä sanoa, että muutamat järjestöt ovat pysyneet tuhatvuotisella perustalla eivätkä ole soputtaneet toimintaansa yleisen mielipiteen mukaiseksi ja ovat näin joustamattomuudellaan ansainneet erottamisen virallisten järjestöjen luettelosta.

    Tästä johtuen alennetaan kirkollisveroprosenttia lähetystyön osuuden verran ja kehotetaan jokaista kirkon jäsentä tukemaan hyväksi katsomaansa järjestöä. Jokainen järjestö saisi solmia sellaisia yhteistyökuvioita, joita hyväksi näkee eikä kirkko anna kenellekkään suosituimmuusasemaa.

    • Tämä Laurin esittämä on minusta parempi aate kuin se, että erotettaisiin ”virallisten” järjestöjen joukosta kaikki, jotka ovat luopuneet tuhatvuotisesta miespappeuden opista.

Kirjoittaja