Kodissamme uusittiin keittiö. Olihan se jotain 70-luvun luksusta, joka nykyisin muistuttaa luolamiehen kolmenkiven patalaitosta. Valmistumisen yhteydessä meille ojennettiin käyttöohjeita nippu. Uunille ja keittotasolle oli omansa, jääkaapille omansa. Pakastimelle omansa jne. Suomalaiseen tapaan laitoimme nipun talteen kaikkia edes avaamatta. Keittotaso oli sen verran hieno hohtavana kermiikkana, että piti tarkistaa kattiloidemme kelpoisuus. Osa meni vaihtoon. Kun olen työssäni käsitellyt myös yksinkertaista elektroniikkaa, niin siellä syntyi aforismeja asiasta. Joku sanoi: Savun hälvettyä otetaan esille käyttöohje ja tarkistetaan kytkennät. Jopa niin, että joku totesi sähkölaitteiden toimivan savulla. Jos savu pääsee karkuun, laite ei toimi. Meillä on siis mahdollisuus käyttää asioita ohjekirjan mukaan tai laiminlyödä perehtyminen.
Armosta puhutaan paljon, mutta olemmeko selvillä sen käyttöohjeesta? Keisarivallan ajalta on liikkeellä ollut legenda keisarin vastauksesta armon anomukseen. Keisari vastasi seuraavilla sanoilla: Armoa ei Siperiaan!
Pilkku siis puuttui eikä se varmaankaan ole pilkun viilaamista, jos oletamme, että pilkku olisi pitänyt laittaa. Nyt voidaan spekuloida missä pilkun paikka olisi oikeassa kohdassa. Armoa, ei Siperiaan! Armoa ei, Siperiaan! Näin vastakkaiset ajatukset voivat syntyä vain pilkun paikkaa siirtelemällä!
Onko mahdollista, että uskovienkin keskuudessa olisi tälläistä hämmennystä miten armoa käytetään oikein ja onko siinä jotkin lainalaisuudet. Länsimaiset demokraatit ovat sen verran yksilöitä, että toisen ihmisen määritelmät eivät maistu. Jokaisella on ja tulee olla oikeus määritellä miten, missä ja milloin otan armon vastaan, jos satun sellaista tarvitsemaan. Tätä vastaan koittaa väittää vaimeasti ääni, joka haluaisi sitoa uskovia toisiinsa. Tarkoittaen, että olemme kuitenkin riippuvaisia yhteisöstä ja yhteydestä Jumalaan ja toisiin uskoviin. Sellainen on elävän ruumiin toimintaidea eikä Jumalan valtakunta eli Kristusruumis tee siinä poikkeusta. Me saamme kuulla hyvin useasti: Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi! Miten tämäkin olisi ymmärrettävä. Jumalan sanasta kerrotaan, että se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, joka erottelee eri asiat toisistaan. Jos sana koskettaa johonkin meissä, joka on tulelle talletettua, onko puhuja tuominnut ihmisen vai onko sanankuulossa omatunto muistuttanut. Kumpi pitäisi silloin vaimentaa ja kumpaa pitäisi uskoa, vai voidaanko kaikki ohittaa tuomitsemiskiellolla?
Tiitus 2: 9. Kehoita palvelijoita olemaan isännilleen kaikessa alamaisia, heille mieliksi, etteivät vastustele,
10. etteivät näpistele, vaan kaikin tavoin osoittavat vilpitöntä uskollisuutta, että he Jumalan, meidän vapahtajamme, opin kaikessa kaunistaisivat.
11. Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille
12. ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa,
13. odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä,
14. hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee.
Olisiko tässä oikea ja terveellinen Jumalan armon käyttöohje, ettei armo tekisi meistä iloisia synnintekijöitä, koska tuomitseminen on kielletty ja armoa on kuin Saharassa hiekkaa! Armo on hakittu ristillä ja vieläkin Kristusruumis kärsii synnin vaikutuksista. Ovatko siis ihmeet merkki Pyhän Hengen läsnäolosta ja Jumalan hyväksynnästä? Eivät välttämättä, koska ne 72 tekivät ihmeitä Jeesuksen antamalla valtuudella jo ennen sovitusta.
Mitä Ruotsi edellä, sitä Suomi perässä. Niin se on pruukannut mennä myös kirkollisissa asioissa.
Sen tähden lienee totta se, mistä olen antanut kertoa itselleni: että klassinen liturgia, klassinen virsi ja klassinen kirkkomusiikki tulevat pian häviämään Suomen kirkon jumalanpalveluselämän valtavirrasta. Monen mielestä se on hyvä ja toivottu asia. Minun mielestäni ei.
Olen täysin samaa mieltä Martti Vaahtorannan kanssa tässä asiassa.
En usko (enkä tietenkään toivo), että klassinen virsilaulu, liturgia tai kirkkomusiikki tulevat väistymään valtavirrasta. Siihen toki uskon (ja sitä toivon), että sen rinnalle valtavirtaan tulee myös toisenlaista virsilaulua ja musiikkia. Tätä kehitystä en pidä ainoastaan hyvänä asiana, vaan myös välttämättömänä, jotta kristillinen perinne ja klassinen teologia siirtyy uusille sukupolville..
Se näkee, ken elää.
Pohdintoja kirkkomusiikin luonteesta ja siitä, millä tavalla se yhtäältä kuljettaa mukanaan Jumalan suuria pelastushistoriallisia tekoja ja toisaalta on dialogissa sen kulttuurin kanssa, johon Kirkko matkallaan kulloinkin saapuu, löytyy oheiselta sivulta:
http://www.elrim.org/articles/Musiikki_luterilaisessa_Jumalanpalvelksessa.pdf
En tiedä miten leveä kärki Ruotsissa on kirkollisen rituaalimusiikin säveltämisessä, mutta tasosta ja laadusta saa hyvän kuvan katsomalla YouTubesta Prinsessa Victorian häät uudelleen. Makuasiat ovat sitten asia erikseen ja valinta on siinä Jumalanpalveluksen suhteen miten paljon puhelaulunomaisuutta halutaan vuorolauluissa säilyttää. Virsikirjahan on Ruotsissa ollut kovasti monipuolinen jo aiemmin.
Rukouksien ja tekstien resitoiminen (”puhelaulu”) on ollut myös luterilaisuudessa vallitseva tapa, ja se yhdistää yhä eri tunnustuskuntia ja ehkä jopa uskontoja toisiinsa. Asioiden laulaminen on luonteva tapa puhua asioista, joista ei ole helppo puhua. Resitoinnista luopuminen on ollut osa sitä ”järkevöitymiskehitystä”, joka on syönyt kirkkoa sisältä ontoksi.
Ruotsin arkkipiispa toteaa: ”Kyrkan är och ska vara en flerspråkig kyrka med rum för både igenkännandet av det klassiska och nyskapande. Och det ska medvetet inkludera barn och unga.”
Kun olen rippikouluopetuksesta saanut palautetta kollegoilta ja kanttoreilta esim. päivän rukoushetkien käytöstä leirioloissa, olen saanut käsityksen että nuoret ovat innolla laulamassa klassista kirkkomusiikkia resitaatioineen, kunhan me papit ja kanttorit (opettajat) olemme itse siitä innoissamme.
Olen itse kokeillut laulattaa päivän jumalanpalvelushetkissä myös ehtoollisosion liturgiset laulut, riparilaiset ovat olleet innokkaita sekä niitä laulamaan että niitä käyttämään. Hoilailevat niitä vielä vapaa-ajallakin – eikä mitenkään piloillaan, vaan silkasta innostuksesta..
Kun välillä lauletaan virsiä ja välillä nuorten veisuja, nuorille jää käsitys, että kirkkomusiikki voi olla moniäänistä myös sävelkieleltään ja ilmaisultaan. Näitä elementtejä he sitten etsivät seurakunnan omista messuista. Eikö se pidä silloin sinne saada mahtumaan? Aivan kuten Ruotsin kirkon arkkipiispakin toteaa.
Hassua. Minulla on nuoruuteni pappisvuosilta sama kokemus – että nuoret omaksuvat helposti ja luontevasti liturgisen laulun ja rukoushetket, mutta menes yrittämään vanhemman väen joukossa …
Jos kirkkomme hukkaa liturgisen traditionsa, hukkaa se myös juurensa. Liturgisen perinteen säilyttäminen ei kuitenkaan tarkoita, että kirkolla olisi vain yksi musiikillinen ääni. Musiikilla on voimaa rajata pois tai kutsua seurakuntalaisia melkein enemmän kuin millään muulla. Siksi minun mielipiteeni olisi, että musiikin pitäisi olla monipuolista jokaisessa messussa.
Kati Pirttimaa bloggasi urkumusiikista minun Messumietteitä-blogissani viimevuoden kesäkuussa. Katin kirjoitus on edelleen ajankohtainen.
Sattumanvarainen eklektisyys postmodernin musiikillisen maiseman täydellisen pirstoutumisen keskellä ei ole pelastushistoriallisen ja inkarnatorisen liturgian Hengen mukainen tapa reagoida alati muuttuviin kulttuurisiin konteksteihin. Oikea tie on se dialogi, jota kuvaan ylle linkkaamassani artikkelissa.
Unohtui linkki siihen kirjoitukseen. Kas tässä http://messumietteita.blogspot.fi/2013/06/urut-on-poltettava.html
Hyvin kirjoitit, Martti.
Luterilainen perinne lienee aina elämistä tradition ja kontekstin jännitteessä. Uudet laulut ja uusi musiikki koetellaan seurakunnan toiminnassa ja siitä pysyväksi traditioksi muodostuu se, mikä parhaiten kantaa luterilaista uskoamme. Samoin käy muiden käytäntöjen kautta.
En siis usko, että Suomen ev.lut. kirkko tulee ikinä lähtemään vapaiden suuntien tyyliseen gospelmessumeininkiin. Vapaiden suuntien jumalanpalveluselämän juuret ovat reformoitujen kirkkojen traditiossa ja se traditio kantaa mukanaan mm. toisenlaista oppia ehtoollisesta kuin meidän luterilainen kirkkomme.
Vaahtoranta: Täällä yksi vanhemman väen edustaja, joka on tullut kriittiseksi resitoimisen suhteen. Ilmiö juontuu ajalta, jolloin liturgisten tekstien esittäminen laulaen oli tarpeen akustisista syistä. En löydä sille muita perusteita. Vuosisatojen kuluessa resitaatiosta tuli musiikillinen esitystapa erityisesti oopperoissa ja oratorioissa. Liturgisessa musiikissa sen käyttöä perustellaan mahdollisuudella välttää lukijan henkilökohtaisia tulkintoja. Niiltä resitointi ei todellisuudessa varjele. Toistuvan resitointisävelen yksitoikkoisuutta on aina pyritty korvaamaan melodisesti ilmeikkäämmillä jaksoilla. Faltinin Herran siunaus edustaa tätä kehitystä pitkälle vietynä.
Olen toista mieltä. Tunnen toki ”kansanetymologisen” selityksen resitoinnin käytännöllisestä merkityksestä. Olematta alan tutkija luulen kuitenkin tietäväni, että resitointi on kuulunut esimerkiksi juutalaiseen rukousperinteeseen, ja itse tunnen sen myös rukoilevaisuuden parista. Onhan niin, kuten eräs kokenut rukoilevaismaallikko sanoi, että ”laulaminen saa sydämen soimaan mukana” (vapaasti lainaten). Ja totta se on.
Myös Terhin aikaisempaan kommenttiin liittyen (ja kiitoksista kiittäen) lisään:
Sekä seurakuntaveisuu että laulettu liturgia ilmaisevat luterilaisen teologian inkarnatorisuutta, sitä, että se koskettaa koko ihmistä ruumiineen ja sieluineen, ei vain ”puhuvaa ja ajattelevaa päätä”. Musiikki saa ihan fyysisessäkin mielessä ruumiin resonoimaan sen kanssa, mitä sanat sanovat.
Nykygospelin kirjosta saa näyttävän kuvan MN-festareilla. Mutta en minäkään virsiä gospeliin kokonaan vaihtaisi, joskin niidenkin sanoituksissa saattaa olla syvän hengellisiä tuotoksia. Keski-Euroopassa ekumeenisella opintokurssilla ollessani katolisille veljille oli tärkeää, ettei vanhoja virsiä pueta uuteen asuun. Kerroin suomalaisesta metallimesussta ja moni oli siitä kauhuissaan. Itse kuljen keskitietä ja ajattelen, että virsiperinteestä tulee pitää kiinni. Mutta silloin tällöin kirkossa voidaan laulaa myös gospelia. Vaihtelu raikastaa eikä sen tarvitse tarkoittaa perinnön hylkäämistä tai sen mitätöimistä. Gospelin käyttö ei mielestäni ole uhka kirkolle, vaan rikastuttava elementti. Riippuu tietenkin gospelin hengellisestä laadusta, kaikki ei siinä genressä ole hengellisesti katsoen syväluotaavaa.
Muistelen erästä nyt eläkkeellä olevaa rovastia, kuinka hän useampaan kertaan toi esille virassa ollessa ja tuo edelleen esiin huolensa siitä, kuinka monet liturgiset uudistukset suosivat niitä joilla on musikaalista lahjakkuutta. Miten niiden osalta joille sitä lahjaa ei olekaan annettu, mutta taito saarnata, tai toimia sielunhoitajana on annettu ja sitten musikaalisesti lahjaton liturgina…
Epämusikaalisia ihmisiä on paljon vähemmän, kuin luulemme. Moni ”laulutaidoton” pappi oppii laulamaan, jos häntä opetetaan. Eikä tähän asiaan tarvitse hirttäytyä: pappi puhukoon, jos laulamisesta ei tule mitään, mutta seurakunta veisatkoon sitäkin ponnekkaammin! (Ja puhuakin voi monella tavalla. Voi lukea hartaasti ja ilmeikkäästi. Ei tarvitse polottaa eikä mutista.)