”Sotilasvalasta voisi poistaa kirkollisen kuorrutuksen. Omaantuntoon vetoaminen sopii paremmin kuin Jumalan nimeen vannominen.” Näin sanoo päätoimittaja Jaakko Heinimäki Kirkko- ja kaupunki -lehden pääkirjoituksessaan (1.8.).
Hän jatkaa: ”… sen minkä valan vannoja lupaa kaikkitietävän ja kaikkivaltiaan Jumalan edessä, vakuuttaja lupaa kunnian ja omantuntonsa kautta.” Heinimäen mukaan varusmiehiä on aivan turha jakaa kahteen leiriin sen perusteella kokevatko he Jumalan nimeen vannomisen kiusalliseksi vai kohottavaksi. Hänen mielestään sanamuodoksi voisi vaihtaa nykyisen sotilasvakuutuksen muotoilun.
_ _ _
Jokainen varusmies saa valita, antaako hän uskonnollisen valan vai uskonnottoman vakuutuksen. Kyse on moniarvoiseen yhteiskuntaan kuuluvasta vakaumusten tasa-arvosta, josta säädetään Asevelvollisuuslaissa (2007, §11).
Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen lausunnon mukaan (30.12.2013) vala ja vakuutus ovat esimerkki oikeasta menettelystä, joka toteuttaa tasa-arvoa. Sotilasvalan vannojien määrä näyttää heijastelevan eri uskontokuntiin kuuluvien osuutta alokkaista, joka on noin 90%. Tosin lisäksi on niitäkin, jotka haluavat vannoa valan, vaikka eivät ole uskontokunnan jäseniä.
_ _ _
Omasta mielestäni kyse ei ole vain sanamuodoista vaan eri vakaumusten kunnioittamisesta. Entä jos kyse onkin siitä, että sotilaat todella haluavat uskonnollisen valan, kun he valmistautuvat ylivoimaiselta tuntuvaan tehtäväänsä?
Toisen ihmisen tappaminen tuntuu monesta äärimmäisen vaikealta asialta, mutta vielä vaikeammalta tuntuisi jättää oma kotiseutu ja sen asukkaat hyökkääjän armoille. Siksi mahdottomaltakin tuntuvaan puolustautumiseen on ryhdyttävä. Tämän kaltaisissa tilanteissa puhe Jumalan avusta ei ole mitään kirkollista kuorrutusta, kuten Heinimäki luonnehtii uskonnollista sotilasvalaa.
_ _ _
Ensi joulukuussa tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun Puna-armeija hyökkäsi Suomeen. Presidentti Kyösti Kallio sanoi radiopuheessaan 17. joulukuuta: ”Te sotilaat siellä rintamalla saatte joka päivä nähdä ja me täällä kotona olevat saamme ihmeeksemme kuulla, miten Elämää johtava käsi antaa teille voimaa seisoa väkivaltaa vastaan ja voittaa silloinkin kun vastassanne on valtava ylivoima.”
Seuraavana päivänä JR 40 valmistautui Pelkosenniemellä torjumaan Neuvostoliiton Vuoristojalkaväkirykmentin ja Tiedustelupataljoonan panssarien tukemaa hyökkäystä. Suomalaisten joukko oli kouluttamaton, nopeasti Oulussa koottu ja puutteellisesti varustettu, ilman panssarintorjuntakykyä.
Iltaan mennessä lauha keli vaihtui kireään pakkaseen, joka halvaannutti panssarit ja neuvostojoukot. Venäläiskomentajan autonkuljettaja oli kaatunut Kitisen lossilla suomalaisen partion ampumana merkinantotorven päälle. Mahdollisesti tämä hälytysääni oli ennalta sovittu vetäytymismerkki, jota noudattaen neuvostojoukot perääntyivät nopeasti Kitisen taakse.
Tämä oli yksi niistä kolmesta sattumasta – ihmeestä – jotka Sallan kirkkoherra ja kansanedustaja (1945-1966) Erkki Koivisto (1908-1972) mainitsi radiohaastattelussaan 1960-luvun alussa.
Myöhemmin paikalle pystytettiin muistomerkki, jossa on teksti:
”Pelkosenniemen taistelu 18.12.1939, Tässä auttoi Herra.” Sama teksti on Mäntyvaaran taistelun 20.12.1939 paikalla 20 km Kemijärveltä Kuusamon suuntaan.
Koivisto oli Sallan suojeluskunnan päällikkönä todistamassa Itä-Lapin pelastumista 20 000 miehen vahvuisen Puna-armeijan joukon hyökkäykseltä joulukuussa 1939.
_ _ _
Heinimäki korostaa kirjoituksessaan omaantuntoon vetoamisen merkitystä. On totta, että luterilaisessa ajattelussa Uuden testamentin omatunto -käsitteellä (syneideesis, conscience) on keskeinen merkitys Jumalan yleisessä ilmoituksessa.
Luterilainen ajatus eettisestä harkinnasta ottaa huomioon kunkin tilanteen kokonaisuuden, jossa kristitty soveltaa yleisiä hyviä periaatteita, kuten Kultaista sääntöä tai Dekalogin käskyjä. Tämä eroaa esimerkiksi katolilaisille ominaisesta kasuistisemmasta käytännöstä, jossa eri tilanteisiin on laadittu omat eettiset ratkaisumallinsa.
_ _ _
Apostoli Paavali käyttää omantunnon käsitettä. Omatunto sitoutuu Jumalan lakiin, jonka Jumala antoi Mooseksen kautta kirjoitettuna kivitauluihin.
Myös pakanakansat saattavat tehdä luonnostaan sen minkä laki vaatii, sillä Luonnollinen laki on luomisen perusteella kirjoitettuna sydänten lihatauluihin (Room 2:15). Jumalan Hengen valaisema omatunto todistaa Paavalille totuudesta (Room 9:1).
Paavali puolustautuu syytöksiä vastaan, ettei hänellä ole mitään omallatunnollaan, mutta lopullisesti hänet tuomitsee Jumala (1 Kor 4:4).
– – –
Kokemus osoittaa, että omatunto voi olla liian tiukka tai liian löysä, jos arvojärjestelmä ei ole vielä kypsynyt. Uskonnollinen ja lain alla kamppaileva ihminen voi kokea omantuntonsa syytökset puristavina. Silloin omantunnon kautta eli itsensä kautta vannominen voi olla myös ahdistavaa.
Toisaalta kovettunut ja turta omatunto (1 Tim 4:1-2) antaa ihmisen rauhassa tehdä väärin ja elää samalla varmuudessa, että kaikki on hyvin.
Periaatteessa ajatus valvovan omantunnon ohjaamasta ja vastuullisesti toimivasta ihmisestä on hieno. Käytännössä näin ei aina ole. Omantunnon sijasta ihmisen ratkaisut voivat syntyä myös tarkoituksenmukaisuudesta tai itsekkyydestä.
– – –
Kristillisen ajattelun mukaan omatunto on Jumalan ääni meissä, joka varoittaa väärästä ja kehottaa oikeaan, sekä nuhtelee silloin kun sen kehotusta vastaan on rikottu. Toimiva omatunto sitoutuu kristilliseen arvopohjaan tai yleisinhimilliseen käsitykseen oikeasta ja väärästä. Sitä kuvaa alkuperäinen omantunnon nimitys ”yhteistuntona” (conscience).
Suomalainen vastine ”omatunto” korostaa ennemminkin omantunnon äänen yksilöllisyyttä. Tämä puoli näyttää korostuvan nyt, kun arvomaailma pirstaloituu ja käsitykset etääntyvät toisistaan. Onko varmuutta siitä, että omantuntonsa mukaan vannova haluaa sitoutua yhteisen hyvän tavoittelemiseen?
– – –
Valdemar Kallunki selvitti 2015 siviilipalvelusvelvollisten perusteita palvelusmuodon valinnalle. Kaksi kolmesta ilmoitti valinneensa siviilipalveluksen käytännön syistä ja omista lähtökohdistaan. Vain kolmanneksella oli siviilipalvelukseen lain edellyttämä eettinen tai vakaumuksellinen peruste.
Kaikesta huolimatta juuri tämä aika kaipaa kipeästi omantunnon ihmisiä samalla kun elämäntapamme synnin seuraukset, ylikulutus ja ilmastonmuutos, uhkaavat suistaa ihmiskunnan tuhon tielle. Jumala toteuttaa sanansa totisesti ja rutosti.
_ _ _
Jaakko Heinimäki on muuten aiemminkin ollut aktiivinen Puolustusvoimien kirkollisen työn suuntaan. Kirkolliskokousedustajana (1996-2000) hän teki aloitteen, jonka tarkoituksena oli kenttäpiispan viran lakkauttaminen. Kirkolliskokous ei lämmennyt aloitteelle. Tämä oli selvää jo siksi, että Puolustusvoimat päättää itse omista viroistaan.
Harvoin tänne kirjoitan mitään, silloin tällöin tulee luettua joitakin uutisia sekä blogeja. Kenttäpiispa Särkiön blogit yleensä luen. Enpä pettynyt tälläkään kertaa! Kiitos syvällisestä ja analyyttisestä blogissa, jossa vielä hienolla tavalla avasit omantunnon käsitettä. Luther käsittääkseni oli omantunnon mies. Tärkeintä oli kuitenkin se, että omatunto oli sidottu Jumalan sanaan. ”Ellei minua Pyhän Raamatun todistuksilla ja selvillä järkisyillä saada vakuuttuneeksi, sillä yksinomaan paavia ja kirkolliskokoustakaan en voi uskoa. Olen sidottu omaantuntooni ja J u m a l a n s a n a a n. Sen vuoksi en voi perua mitään.” (Luther Wormsin valtiopäivillä 1521)
salakar:i”Tärkeintä oli kuitenkin se, että omatunto oli sidottu Jumalan sanaan.”
Jolloin vihollisia voi ilmeisesti tappaa surutta, ilman omantunnontuskia, vaikka Jeesus käskee rakastamaan myös vihollisia.
Kummallisia ristiriitaisuuksia. En ymmärrä, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan.
Olin upseerikokelaana varusmiespappina 1979 (oikeastaan reilun viikon vielä 1980).
Pääesikunnan kirkollisasiaintoimiston kenttärovastina toimi ortodoksinen sotilaspappi Teppo Siili mm. sotilasrippikoulun kehittämistä koskevan kokelastyöni ohjaajana. En kokenut siinä minkäänlaista ongelmaa, vaikka olin ja olen ev.lut. kirkon pappi.
Kiitos Marja-Sisko, tässä esimerkissäsi tulee esille Puolustusvoimien kirkollisen työn ekumeeninen luonne, joka on edelleen vahvaa.
Marja-Sisko oli siis Suomen ensimmäinen naispappi. ?
Jos tosipaikka tulee niin sotilasvala ei todellakaan ole mitään kirkollista kuorutetta. Sotaan juuri lähteneiden nuorten miesten sotilasvalat 1930- ja 40-luvuilla ovat hyvä esimerkki
> Seuraako evlut enemmistöasemasta että ort kenttäpiispa olisi mahdoton asia?
Seuraa, koska virkaan voidaan valita ainoastaan evankelis-luterilaisen kirkon pappi.
Minua aikoinani sotilasvala vaivasi. Olin valmis tekemään parhaani jos kutsumaton vieras yritti kylään ,mutta sotia Jumalan nimiin, se tuntui tosi väärältä.Syntiähän siinä ollaan tekemässä. Olin valmis sellaiseenkin syntiin jos tarvittiin,mutta en halunnut sotkea Jumalaa siihen. Seisoin ja nostin tietenkin käteni ja vannoin ja katsoin että kyllä tämä sitoo kuuliaisuuteen ja alttiuteen , mutta väärältä se tuntui.
Rituaaleilla on joskus hyvääkin seurausta kansan perinteen jatkumossa mutta pitää voida kysyä milloin perityt tavat palvontamenoissa ja rituaaleissa vievät pois terää ajattelusta ja harkinnasta asioiden puolesta ja vastaan.
Tuskin armeijassakaan etiikan ympäristössä puhutaan sanaakaan pasifismin asiasta vaikka meillä toisen sodan jälkeen oli puolustusministerinä ketken yksi Suomen valovoimaisimpia ajattelijoita kautta aikain tänne asti.