Bloggasin taannoin otsikolla Venäjää tulee tulkita venäläisyydestä käsin. Yksi lähteistäni, jota käytin vain pieniltä osin, oli amerikkalaisen Venäjä-asiantuntija Thomas Grahamin artikkeli ”Let Russia Be Russia: The Case for a More Pragmatic Approach to Russia” (Foreign Affairs, Nov./Dec. 2019). Kirjoittaessani en uskonut, että Venäjä hyökkäisi Ukrainaan. Nyt olen palannut artikkelin äärelle kirkkaammin kakkuloin. Grahamin monisivuinen analyysi siitä, millaista politiikkaa Yhdysvaltojen tulisi – tai nyt voi kaiketi sanoa imperfektissä olisi tullut – soveltaa Venäjään on tarkkanäköinen, lähes profeetallinen.

On ylimielistä ja turhaa harjoittaa jälkiviisautta, mutta en voi välttyä pohtimasta olisiko Ukrainan sota voitu ehkäistä kuuntelemalla Grahamia. Oikeammin, kuuntelemalla Venäjää.

Yhdysvallat tulkitsee Venäjää väärin

Thomas Grahamin mukaan USA on epäonnistunut nyky-Venäjän tulkinnassaan. Sen sijaan, että se odottaisi tai vaatisi Venäjää kääntämään henkisen kurssinsa länteen, USA:n tulisi tunnistaa ja tunnustaa Venäjä aitona kilpailijanaan, joka tavoittelee erilaista maailmanjärjestystä kuin Yhdysvallat ja jonka intressit eivät tule koskaan olemaan Yhdysvaltojen kanssa yhteneväiset. Amerikan tulisi Grahamin mukaan palata Venäjän kohdalla järkevään, kärsivälliseen ja eteenpäin katsovaan kylmän sodan ajan politiikkaansa. Mitä se nykypäivänä tarkoittaisi?

Niin vanhentuneen radikaalilta kuin se kuulostaakin, Graham näkee, että se tarkoittaisi muun muassa sitä, ettei Nato laajenisi entisen Neuvostoliiton alueelle. Etenkään Ukrainaan.

Dominoiva mutta epävarma koira on vaarallisin

Graham muistuttaa, että Venäjä on etnisesti monikulttuurinen laaja ja harvaan asuttu alue, jolla ei ole valtavia fyysisiä rajoja ja joka rajoittuu joko voimakkaisiin valtioihin tai epävakaisiin alueisiin. Sen turvallisuudentunne perustuu puskurivyöhykkeisiin. Lisäksi Venäjä on paitsi vallanhaluinen, myös epävarma. Mitä olen aikanaan Koirakuiskaajaa televisiosta katsonut, dominoiva ja epävarma koira on kaikkein vaarallisin. Silloin, kun se kokee tai kuvittelee kokevansa uhkaa, se hyökkää. Tätä nyt Venäjän kohdalla traagisesti todistamme.

En väitä, että Ukrainan sota olisi oikeutettu, sitä se ei millään mittapuulla ole. Kenenkään etu ei kuitenkaan ole nähdä hyökkäystä Putinin irrationaalisena psykopaatin päiväunena, mikä nyt tuntuu olevan yleinen katsanto. Sellainen lietsoo paniikkia. Jos kykenemme katsomaan asiaa jollain tavalla rationaalisesti, ehkä näemme logiikan häivän siellä, missä nyt väijyy vihamielinen arvaamattomuus.

Ukraina on Venäjälle yllättävän tärkeä

Venäjä näkee Euroopan sekä konkreettisena uhkana että Venäjän suuruuden näyttämönä. Euroopan poliittinen ja taloudellinen vahvistuminen näyttäytyy vankentuvana vaarana Venäjän rajoilla, joka Yhdysvaltojen tavoin kutistaa Venäjän kääpiöksi, mitä tulee väestömäärään, varallisuuteen ja valtaan.

Venäjä on viimeisen kolmen vuosisadan ajan osoittanut sankaruutensa Euroopan suurilla taistelukentillä ja mittavissa diplomaattisissa neuvotteluissaan. Esimerkiksi Napoleonin tappion jälkeen vuonna 1814 nimenomaan Venäjän keisari Aleksanteri I sai Pariisin kaupungin avaimen. Euroopan lujittuminen ja Naton jatkuva laajentuminen ovat kuitenkin työntäneet Venäjän ulos Euroopasta ja vaimentaneet sen äänen pieneksi mannerten välisissä asioissa. Niinpä Kreml on kiihdyttänyt ponnistelujaan heikentää Euroopan jo valmiiksi heikkoja kohtia valtioiden sisällä ja välillä sekä herättää Naton jäsenmaissa epäilyksiä liittolaistensa sitoutumisesta yhteiseen puolustukseen.

Mikään Itä-Euroopan ja entisen Neuvostoliiton osa ei ole näyttäytynyt Venäjän mielikuvissa suurempana kuin Ukraina, jota se ylistää oman sivilisaationsa kehtona ja joka on strategisesti tärkeä väylä Balkanille ja Keski-Eurooppaan. Lisäksi Ukrainalla on valtava taloudellinen potentiaali.

Kun Yhdysvaltain tukema kansanliike vuonna 2014 uhkasi viedä Ukrainan pois Venäjän vaikutuspiiristä, Kreml valloitti Krimin ja yllytti ihmiset kapinaan Donbasin itäisellä alueella. Sitä, mitä länsi piti räikeänä kansainvälisen oikeuden rikkomisena, Kreml piti itsepuolustuksena.

Grahamin näkemys on, että Yhdysvaltojen olisi ajat sitten pitänyt luvata Venäjälle, ettei Nato laajene sen entisille maille ja pitää lupauksestaan kiinni. Jos Ukrainasta tulisi Nato-maa, Venäjälle se merkitsisi sitä, että vihollinen on kotiportilla. Tilalle Graham ehdottaa Yhdysvaltojen ja Ukrainan kahdenvälisen turvallisuusyhteistyön vahvistamista.

Kolikolla, tai konfliktilla, on kaksi puolta

Ymmärrän kyllä ehdotuksen absurdiuden siihen nähden, että Ukraina on itsenäinen valtio, jolla on oikeus päättää, mihin sotilasliittoon liittyy vai liittyykö mihinkään. Itsenäisten valtioiden suvereniteetti on länsimaisen arvojärjestelmän luovuttamaton periaate. Tähän dilemmaan Graham ei ota suoraan kantaa, sillä hänen ehdotuspakettinsa on itse asiassa laajempi kuin mitä tässä esitän. Hän sisällyttää mukaan ratkaisuehdotukset ongelmallisista Ukrainan itäosista sekä Krimin niemimaasta. Ratkaisut eivät edusta ihan perinteistä ajattelua ja Graham toteaakin, että niihin varmasti suhtauduttaisiin ensin skeptisesti niin lännessä, Venäjällä kuin Ukrainassakin. Thomas Graham valottaa myös Venäjän katsantoa Kiinan ja Lähi-idän asioissa. Kirjoituksessani onkin pieni riski, että olen tulkinnut jotakin väärin ja ilmaisen Grahamin ajatuksia epätäydellisesti.

En kuitenkaan tahdo paisuttaa blogiani enempää avaamalla monimutkaista vyyhteä, vaan rajata tekstini Grahamin näkemyksiin Naton merkityksestä Venäjän rajoilla, koska tällä kysymyksellä Venäjä kovisteli länttä marraskuussa. Joskin päätös hyökätä Ukrainaan on ilmeisesti tehty jo kauan sitten. Venäjä on vuositolkulla kaikessa hiljaisuudessa laatinut suunnitelmia oman valtapiirinsä ja turvallisuutensa pönkittämiseksi, kuten nyt on tullut selväksi.

Edelleen painotan, että mikään ei oikeuta tätä hyökkäyssotaa. Mikään. On kuitenkin mahdollista, että jos toinen maailman mahtimaista Yhdysvallat olisi valinnut toisen tyyppisen politiikan Venäjän kanssa Neuvostoliiton hajottua, sillä olisi voinut olla vaikutusta siihen, minkä suunnan Putinin Venäjä ottaa. Konflikteissa on lähes aina kaksi katsantoa ja uskoakseni erityisesti silloin, kun tuntuu, että niin ei ole, kun toinen näyttäytyy puhtaana pahan personifikaationa.

Tämä ei silti ole mikään Putinin puolustuspuhe. Tämä on pienen ihmisen yritys uuttaa tolkun hiven ydinsodan uhkan kokoisiin asioihin niin, että hän saa yönsä jotenkuten nukutuksi.