Olisiko se oikeasti mahdollista?

Kuuntelin autoradiosta Björn Vikströmin haastattelua. Toimittaja heitti kysymyksen: ” millainen kirkko olisi viiden vuoden kuluttua, jos teidät valittaisiin arkkipiispaksi". Sydän melkein hypähti rinnassa, kun kuulin vastauksen. Vikströmin haaveena olisi nähdä silloin kirkko joka olisi seurakuntalaisten kirkko. Käsitin hänen tarkoittavan sitä, että seurakuntalaiset olisivat silloin omatoimisesti järjestämässä seurakunnan toimintaa. Papit hoitaisivat pääasiassa toimituksia ja seurakuntalaiset ottaisivat kokonaisvastuun, kukin omalla sarallaan. En tiedä käsitinkö jotain väärin, mutta siinä olisi jotain mahtavaa.

Kirkolla on tosi hienot valmiudet monenlaiseen itseohjautuvaan toimintaan. Monet aktiivit seurakuntalaiset lähtisivät innolla organisoimaan toimintaa. Pappien rooli olisi silloin pääasiassa mahdollistajana ja konsulttina toimiminen. Siitäkin huolehtiminen, että toiminta pysyy kirkon arvojen mukaisena.

Joissakin seurakunnissa tuo malli jo toimiikin. Seurakuntalaiset muodostavat tiimejä ja organisoivat toimintaa aivan itsenäisesti. Seurakunta kokoontuu yhteiseen messuun, jonka järjestelyistä vastaavat tiimit papin kanssa. Seurakunta jossa on oikeasti mahdollisuus laittaa omat harrastukset ja osaamiset yhteisen asian hyväksi on varmasti myös vetovoimainen.

Seurakuntien toiminta tehostuisi monin tavoin. Työntekijöiden vastuualueet ovat usein, niin laajat, että he joutuvat tekemään työtään, ikäänkin vasemmalla kädellä. Koska mihinkään ei oikein täysillä kykene keskittymään. Silloin myös työilo katoaa helposti. Työstä ei silloin saa sisäisiä palkkioita.

Seurakuntalainen sen sijaan voi ottaa yhden osa-alueen hoitaakseen ja tiiminsä kanssa voi paneutua siihen täysillä. Hän voi silloin nauttia täysillä tekemisen ilosta ja jakaa sitä myös muille. Pääsisipä vielä näkemään tuon kaltaista selkeää muutosta kirkon toiminnan rakenteessa.

Jäin vain imettelemään Vikströmin poikkeuksellisen hienoa näköalaa kirkon mahdollisuuksiin ja ehkä sitäkin, millä tavalla hän voisi tuon muutoksen saada aikaan.

21 kommenttia

  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo. Toimintakulttuurin nopea muuttuminen taitaa olla asioista vaikeimpia. Yleensä siihen tarvitaan katastrofi ja kaiken entisen romahdus. Kirkossamme on vallalla hallinnan ja kontrollin voimakas tarve. Tämä pitää yllä nykyistä työntekijäkeskeistä ja kirkkoherrajohtoista toimintamallia. Se estää uuden kokeilun. Uusi tuo mukanaan aina virheitä ja huonoja asioita. Niitä vain kestettävä jos halutaa kehittyä.

    Toinen asia mitä sitten puuttuu kirkostamme on usko ja luottamus. Emme usko Jumalaan ja hänen vaikutusvaltaan ja voimaan pitää kirkko, sen työntekijät ja maallikot oikealla tiellä. Kontrolli pitää olla ihmisten ja heidän tulkinnan ja ymmärryksen varassa. Emme luota Raamattuun Jumalan Sanana, emmekä käsitä, että juuri se on annettu meille vallankyttäjäksi ja johdattajaksi. Tässä moni heti näkee biblismin ja kirjaimellisen tulkinnan vaarat. En ajattele niin, vaan ajattelen, että Raamattu ohjaa meitä omalla erikoisella, ylluonnollisella tavallaan. Kun tunnemme Sanan, se avaa meille elämän eri tilanteissa juuri sen, mitä Jumala haluaa meille kertoa ja mihin suuntaan kuljettaa.

    Jos Sanalla olisi valta eikä ihmisillä, voisimme rohkeasti kokeilla uutta seurakunnissamme luottaen ja rukoillen Jumalaa ohjaajaksi

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kiitos Jouko kommentista. Arkkipiispalla olisi varmaan mahdollisuus vaikuttaa jonkinverran. Joskus työelämässä kuulin tämmöisen että, työntekijällä on vaikutusmahdollisuuksia 3% luokkaa, mutta johdolla 30%. Tietääkseni piispoilla on hyvin vähän mahdollisuutta vaikuttaa siihen millä tavalla , kukin työntekijät kalenterinsa täyttää. Seurakunnan työntekijän kalenterinhan pitää olla aina täynnä. Silloin kaikelle muutokselle voi sanoa ei. Kalenterissa kun ei ole tilaa. Jotenkin kuvittelen että, muutos olisi mahdollinen vain siten, että seurakuntalaiset heräisivät ottamaan vastuuta ja alkavat joukolla vaatia muutosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Jäi sana ” miten” tuosta; kukin työntekijä, edestä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Toden totta, Pekka! Työntekijä katsoo kalenteri-näkökulmasta seurakuntaansa. Seurakuntalaisen näkökulma on aivan toinen. Hän ei tiedä työntekijäpalavereista, virastopäivystyksistä, toimituksista ja byrokratian vaatimuksista mitään. Hän lukee seurakuntailmoituksia toiveikkaana. Se, että hän alkaisi vaatia jotakin on todella kaukainen ajatus. Vielä kaukaisempi ajatus on mennä kirkkoherranvirastoon ja ehdottaa jotakin omaa ideaa. Se kalenteri kun on kuitenkin täynnä, vaikka ilmoituksia tapahtumista on vain muutama. Niin, meidän on lähdettävä tekemään itse, muuttamaan seurakuntaa. Mutta kenen luvalla ja valtuuksilla me sen teemme? Harvat ovat niin itsepäisiä ja asiaansa uskovia kuin minä ja sinä, Pekka, jotka vain raivaavat tilan ja iskuista huolimatta toimivat. Uskoa puuttuu sekä työntekijöilta, että seurakuntalaisilta, mutta enite ehkä korkeimmalta kirkon johdolta. He voivat luottaa valtaansa. Meillä jos ei ole uskoa, niin sitten meillä ei ole mitään. Saamme itkeä tyynyymme ja päivitellä toisillemme kirkon surkeaa tilaa kaikessa rauhassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Työntekijä katsoo myös palkkapussinsa näkökulmasta. eikä se ole sen surkeampi, kuin ennenkään. On sekin otettava huomioon. Heillä palkka ei lisäänny, vaikka antaisivat meille enemmän mahdollisuuksia. Tosin työt voi kyllä lisääntyä siinä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Tuosta tuli mieleen, että tyhjä tila ja joutilaisuus ovat uuden alkamisen päiviä…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Mitäs palkkaa me saamme? Vaikka emmehän me rahapalkkaa huolisi, vaikka tarjottaisiin. Maallikko ja työntekijä voivat tehdä aivan saman työn, toinen saa palkkaa toinen jopa maksaa matkakulunsa itse. Tässä on yksi kuilu työntekijän vapaaehtoisen välillä. Siis ongelma on siellä työntekijän puolella, meitä asia ei häiritse. Työntekijän on vaikea hyväksyä palkatonta tuloksellista työtä. Työntekijä ajattelee, että hän ja seurakunta jää velkaa ja se on jotenkin hyvitettävä. Kun aletaan vertailemaan ja mittailemaan työn määrää, laatua ja tuloksia ja itselle saatua hyötyä ollaan kaukana hengellisen työn motiiveista, päämääristä ja siitä asenteesta mikä kristityllä tulee olla. Sehän on Jeesuksen asenne: toisia palvellen, kaiken antaen. Jeesuksen uhriin meidän töitämme ei voi verrata, mutta vapaaehtoinen juuri sen tähden mielellään uhraa aikaansa, vaivaansa ja rahojaan evankeliumin eteen. Ja sitähän seurakunnan työn tulee olla. Ja nykymaailmassa siellä on oltava myös niitä palkattuja tekijöitä, e se muuten pyöri, nykykirkko. Evankeliumi kyllä voi levitä ilman tälläistä valtavaa hallintohimmeliä, joka on muuten ainutlaatuinen maailmassa. Tämänkin se Björni haastattelussaan mainitsi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Hallinohimmelijuttu jäi kuulematta. mitä se siitä sano ?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Tarkalleen hän sanoi: ” olemme ainutlaatuinen paikka maailmassa. Muualla ei ole näin suuria kirkkohallituksia” Hallintohimmeli on mielestäni kuvaava sana kirkon ja muustakin organisaatiosta, mikä on rakennettu syntyneen toiminnan ympärille. Lisätään osa toisensa perään ja purkaminen on mahdotonta systeemin hajoamatta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    hallintohimmeleillä on yllättäviäkin vaikutuksia. Niiden huippuunsa kehittäminen on muuallakin saanut aikaan sen että, himmelistä on muotoutunut alkuperäisen tehtävän este.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.