Olisiko meillä oppimista uusilta naapureiltamme?

Työtoverini palasi viime viikolla Mekasta ja Medinasta parin viikon matkalta. Matkan tarkoituksena oli Umra eli varsinaista Hajjia pienemmässä mittakaavassa tapahtunut pyhiinvaellus. Hänen ikänsä ei vielä salli Hajjia, joten hän osallistui Umralle äitinsä kanssa, nyt jo neljättä kertaa.

Päivää ennen Ramadanin alkua työtoverini toi toimistolle zamzam lähteen vettä Mekasta, islamilaisen tavan mukaan.  Paastoon valmistautuminen oli hänelle pyhä ja vakava asia. Islamin opetuksen mukaan paaston tarkoitus on kääntää ihmisen ajatuksia Jumalaan pyhyyteen ja hyvyyteen. Ramadanin aikana aikuinen muslimi on koko kuukauden syömättä ja juomatta auringonnoususta laskuun.

Muslimeille pyhä zamzam liittyy myös kristittyjen perinteeseen sillä sen sanotaan olevan lähde, josta Jumala antoi vettä Abrahamin karkottamalle Haagarille ja hänen pojalleen Ismailille heidän ollessaan kuolemassa janoon. Sekä juutalainen että islamilainen perinne pitävätkin Ismailia arabien kantaisänä.

Ramadan on ollut meille vieras asia suomessa, mutta nyt se alkaa näkyä, kun muslimien määrä on pakolaisten kautta kasvanut keskuudessamme. Suomessa paastoaminen on muslimeille melkoinen haaste varsinkin nyt kesällä kun valoisaa aikaa on jopa yli 22 tuntia päivässä.

Meille kristityille ramadan on sen luonteen takia kaukainen asia  sillä paastomme perustuu pääasiassa vapaaehtoisuuteen ja aika moni taitaa ennemminkin paastota terveydellisistä kuin uskonnollisista syistä. Opetuksessamme armosta erilaiset rituaalit eivät välttämättä ole merkittävä osa uskonkilvoittelua niin kuin joissakin vanhemmissa kirkkokunnissa.

Mitä sitten voisimme oppia uusilta naapureiltamme islamilaisista maista?

Vaikken kristittynä paastoa ramadanin aikana, en ole koskaan kohdannut paheksumista asuessani muslimien keskellä ramadanin aikana. Päinvastoin, kunnioitus omaa kristillistä uskoani kohtaan on suuri. En silti tahdo syödä julkisesti, enkä aiheuttaa pahennusta lähimmäisen kunnioituksen takia.

Ramadanin aikana on erityisen mielenkiintoista keskustella ja kuunnella muslimiystävieni ajatuksia paastosta ja heidän kilvoittelustaan. Koen, että näissä kohtaamisissa oma identiteettini ja uskoni kristittynä vahvistuu, mutta myös kunnioitus eri lailla ajattelevia ystäviäni kohtaan kasvaa. Naapurista tulee ystävä, lihaa ja verta, ja ennenkaikkea lähimmäinen, eikä uhka ja vihollinen, jonka haluaisi häipyvän mahdollisimman kauaksi.

Näinä vihapuheiden aikoina on surullista, että suvaitsemattomuuden ilmapiiri on kasvussa missä eri kulttuurista tulevaa naapuria ja lähimmäistä ei haluta keskuuteemme – saati että häntä edes haluttaisiin kuunnella. Millainen henkilökohtaisen elämän avartumisen mahdollisuus se olisikaan, jos uusilta tulijoilta kyseltäisiin miksi he paastoavat ja mitä he odottavat siltä. Samalla voisi kysellä laajemminkin heidän tavoistaan ja uskomuksista. Siinä voisi käydä tosin niin, että maailmankatsomus avartuisi lenkkimakkara perspektiivistä avaraan ajatteluun ja maailma olisi parempi paikka elää niin kyselijälle kuin vastaajalle. Tiedä vaikka se avaisi mahdollisuuksia maailman rauhalle. Se on joskus pienestä kiinni!

Varmasti meistä jokainen haluaa kokea hyväksyntää ja välittämistä. Tosin lienee aika mahdotonta odottaa kunnioitusta itseään kohtaan, jos itse ei pysty kunnioittamaan toisen mielipiteitä, uskomuksia ja tapoja.

Kunnioitus avaa ovia ja laajentaa keskinäisten riippuvuussuhteiden ymmärrystä. Siinä samalla, ihan huomaamatta, maailmamme voi kokea melkoisen vallankumouksen, kun muukalaisestakin tulee lähimmäinen.

    • Jälleen kerran: ei ole olemassa mitään sellaista kuin ’se kulttuuri’. Eurooppa on sytyttänyt kaksi maailmansotaa, joiden perusteella voisi tuomita ’tämän kulttuurin’. Kulttuurien kirjo on kuitenkin kirjavampi ja mielenkiintoisempi kuin vain ’me’ ja ’ne’.

    • Tarkoitatko, että sodat syttyvät Euroopassa länsimaisesta kulttuuristamme huolimatta, mutta esimerkiksi Lähi-idässä suoraan sikäläisestä kulttuurista johtuen?

Pitkänen Olli
Pitkänen Olli
Olen maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Etelä- ja Kaakkois-Aasian Aluejohtajana. Kohdemaitani ovat Thaimaa, Myanmar, Kambodza, Laos ja Nepal. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista sitten kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat tiukasti omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.