Oliko tapana käydä kirkossa sunnuntaisin?

Usein ajattelemme, että ennen vanhaan oli tapana käydä kirkossa. Ennen oli toisin. Ennen oli paremmin.

Laura Leipakka muotoilee 5.4.2022 perusteellisessa kirjoituksessaan Hengellisyys on valinta(a) asian seuraavasti: "Kaukana ovat ajat, jolloin oli sosiaalinen velvollisuus käydä kirkossa sunnuntaisin." Mutta oliko todella näin?

En ole erityisen perehtynyt (kirkko)historiaan, mutta jotenkin olen saanut sen käsityksen, että suomalaiset eivät ole koskaan olleet kovin ahkeria kirkossa kävijöitä. Syynä ovat varmasti olleet harvaan asutun maan pitkät välimatkat. Suomi on ollut hyvin maatalousvaltainen maa, ja monella on ollut lehmät lypsettävänä myös sunnuntaiaamuisin. Ovatko kaupunkilaisetkaan olleet sen innokkampia kirkossa kävijöitä, vaikka lehmiä ei ole ollutkaan?

Onko suomalainen hengellisyys enemmän toteutunut muilla tavoin kuin päiväjumalanpalvelukseen osallistumalla sunnuntaisin? Herätysliikkeillä on ollut seuratilaisuutensa, lapset ovat käyneet pyhäkoulussa, virsikirjaa ja muita hengellisiä kirjoja on ehkä luettu kotona. Radioiden yleistyttyä radiojumalanpalvelus on ollut monen kirkko. Itsekin muistan, kuinka 1950- ja 1960-lukujen taitteessa mummulassa kokoonnuttiin kamariin kuuntelemaan jumalanpalvelusta. Pappa veisasi  kovalla äänellä virsikirjasta, ja minäkin sain oman punakantisen kirjan, jonka kuitenkin heti ymmärsin valevirsikirjaksi. Se oli mummun pieni almanakka!

Myöhempinä vuosikymmeninä ihmiset ovat kokoontuneet mm. raamattupiireihin arki-iltaisin. Kaikesta kristillisestä toiminnasta on tainnut messuun osallistuminen olla aika pieni osa. Pitäisikö nyt keskittyä enemmän messuun ja vääntää sitä sellaiseen muotoon, että se houkuttelee ihmisiä? Vai olisiko viisaampaa jättää messu harvojen "huviksi" ja kehittää niitä toimintamuotoja, jotka ehkä jo nyt kiinnostavat? Kiinnostavuus varmasti vaihtelee eri alueilla.

Paljon kysymyksiä, vähän tietoa, vähän vastauksia. Ehkä joku asiaa tunteva voisi kommentoida tai tehdä oman kirjoituksen asiasta. Kirkossakäyntihistorian lisäksi nuo tulevaisuuden näkymät kiinnostavat, ainakin minua.

Leipakka kertoi 5.4.2022 käyttävänsä esimerkkinä tuhkakeskiviikon messua pääkaupunkiseudulla, ja kirjoituksessa oli muutenkin vahvasti pääkaupunkiseudun näkökulma. Leipakan monet hyvät ideat voivat toimia vain pääkaupunkiseudulla tai muutamissa muissa isoissa kaupungeissa. Kaupungeissa tietysti on myös väestön painopiste, ja kirkon tulevaisuus ehkä ratkaistaan juuri siellä, mutta emme saa unohtaa myöskään pienempiä paikkakuntia ja harvemmin asuttuja alueita. Itä- ja Pohjois-Suomessa naapurikirkkojen välillä voi olla kymmeniä kilometrejä, eikä julkista liikennettä ole, olipa messu mihin aikaan tahansa.

Leipakka huomautti osuvasti siitä, kuinka seurakuntien on toiminnassaan asetettava hengellisyys etusijalle eikä esimerkiksi seurakuntaneuvoston kokousta saisi panna tuhkamessun kanssa samaan aikaan. Tähän asiaan voi vain yhtyä ja sanoa pontevasti "aamen".

 

 

4 kommenttia

  • Petri Järveläinen sanoo:

    Joskus esitetään, että esimerkiksi 1800-luvun suomalaiset olivat hartaita ja kävivät kirkossa. Tuona aikana medioita ei juurikaan ollut ja saarnaspönttö oli myös tietolähde. On kuitenkin vaikea arvioida, kuten Kirkon tutkimuskeskuksen ulkopuolisilta toimijoilta tilaamat gallupkyselyt utelevat, uskoivatko ihmiset 1800-luvulla kirkon opettamaan Jumalaan. Kirkossakäynti mahdollisti myös monenlaista sosiaalista ja kaupallista toimintaa kirkonmäellä.

    Tilastot ovat hauskoja. Suomalaisten ehtoollisaktiivisuus oli 2000-luvun alussa jonkin verran korkeampi kuin 1950-luvulla. Jos emme tietäisi, että ehtoollisen korostaminen muuttui tuona aikana, joku voisi pitää tätä hengellisyyden lisääntymisenä.

    Ei ole mitään erikoista kulta-aikaa, jolloin kristinusko juhli Suomessa. Tältä osin ajatukset, joiden mukaan menneeseen ei ole palaamista eivät perustu oikeaan kuvaan menneisyydestä.

    Joensuun perinnetieteen emeritusprofessori Seppo Knuuttila kirjoitti parikymmentä vuotta sitten hauskan tutkimuksen, jonka nimi oli Tyhmän kansan teoria. Hän esitti siinä, että usein perinteen ja historiantutkimuksessa on edetty olettamalla, että menneet ihmiset olivat meitä sivistymättömiä ja edistyksettömämpiä. Tosiasiassa menneisyyden ”kansa” on viekas: se pettää meitä. Se ei ole sulkenut suutaan vaan jää omaan kuvaamme ikään kuin vangittuna siten, että emme huomaa, mitä se jatkuvasti tarinoi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pirjo Pyhäjärvi sanoo:

      Totta, että kirkossakäynnin oheistoiminnot vielä mutkistavat asian arviointia. Eikä meidän edes ole tarpeellista kaikkea arvioidakaan, mutta monessa asiassa vanhat hyvät ajat eivät ole sen parempia kuin nykyisetkään.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Yksi pappi ystäväni kertoi tutkineensa vanhoja kirkonkirjoja ja kertoi , ettei kirkossa käynti ollut ennenkään mitenkään runsasta. Sellainen mielikuva vain on syntynyt suurista juhlapyhistä, joihin yhä tullaan isolla joukolla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Kävin Pispalan kirkossa tänään yhtenä kirkon tärkeimpänä merkkipäivänä. Kalliisti uudistettuun kirkkosaliin mahtuu 330 henkeä. Messussa oli 12 h:öä, joista 6 rippikoulunuorta. Tunnelma oli laimeampi kuin laihialaisella kahvikojulla. No käytännössä yksinlaulavalla kanttorilla oli kaunis laulunääni.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pirjo Pyhäjärvi

    Kotipaikka Rovaniemi. Eläkkeellä oleva riviseurakuntalainen. Entinen kirkkovaltuutettu ja kirkolliskokousedustaja. Työura hallinto-oikeudessa esittelijänä, tuomarina ja ylituomarina. Harrastuksena monivuotiset kukat, kompostointi ja kirjat, muun muassa.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit