Oliko 30-vuotisessa sodassa hyviä sotilaita?

Kaksitoista upseeria kantaa arkkua. Sen jäljessä talutetaan mustiin puettua ratsua. Kulkueen loppupäässä on eri kaupunkien lähettiläitä, katoliset papit ja munkit, porvariskunta suurilukuisena sekä puolisoita. Kulkueen perässä ratsastaa ratsuväkikomppania samoin kuin kulkueen kärjessä.

Eikä tässä vielä kaikki. Arkun edellä marssii neljä komppaniaa jalkaväkeä, kolme kuuden hevosen vetämää kanuunaa, hovimarsalkoita, risti, 18 pappia sekä kuoropoikia, 72 muskettisotilasta, rykmentin esikunta, henkikaartin lippu ja haarniskoitu ratsu selässään ratsastaja, jolla on miekka kädessään.
Jalkaisin arkun edellä kulkee tallimestari, vainajan ainoan pojan huoltaja.

Kulkueen aikana lauletaan hautajaisvirttä. Jokaisen säkeistön välissä soitetaan trumpeteilla ja lyödään patarummuilla.
_ _ _
Mistä on kyse? Savon rykmentin komentajaa, eversti Caspar Ermesiä (s. 1592) kannetaan Erfurtin Kaufmanskirkkoon 2. heinäkuuta 1648. Suurikokoinen hautajaisvaakuna, kullattu kasketti eli kypärä ja kannukset tyynyllä kertovat, että hän on vanhaa liiviläistä aatelissukua.

Ihmiset siirtyvät kirkkoon siunaustilaisuuteen, missä on myös Ermesin hautakappeli.
Kirkon ulkopuolella ammutaan kolmella kanuunalla kunnialaukaukset, sitten kaikilla kanuunoilla kaupunkia ympäröivillä valleilla ja linnassa. Ratsu- ja jalkaväkikomppaniat ampuvat omat kunnialaukauksensa, samoin porvariskaarti. Kaikki kaupungin kirkot soittavat kelloja.

Tämä Erfurtin kaupungin ja Thüringenin alueen osoittama kunnioitus tuntuu vastaavan huonosti mielikuvaamme suomalaisten maineesta 30-vuotisessa sodassa. Eivätkö he olleetkaan Saksan pelättyjä hävittäjiä?

Tohtori Detlev Pleiss on tutkinut 30 vuotta 188 eri arkistossa Savo-karjalaisen rykmentin jälkiä 30-vuotisessa sodassa. Niitä löytyi 54 arkistosta. Kyse on Kainuun Prikaatin perinnejoukko-osastosta. Kuva on suurelle yleisölle tuntematon ja yllättävän monipuolinen. Tutustuin Pleissiin ja hänen tutkimuksiinsa 1990-luvulla.
_ _ _
Caspar Ermes jäi nelivuotiaana täysorvoksi. Hänen kotitalossaan Eestin ja Latvian rajalla asui puolalainen virkamies, sillä talo oli yksi kuudesta panttilinnasta, jotka Juhana Herttua luovutti Puolan kuninkaalle. Ne olivat korvaus siitä, että Juhana sai viedä vihille kuninkaan tyttären Catharina Jagellonican.

Caspar asui sukulaisten luona ja palveli sotilaana Moskovalaisissa sodissa. Suomalaisen ratsurykmentin komentaja Reinhold Wunsch toi hänet mukanaan Tukholmaan hovipojaksi ja henkikaartiin. Hän osallistui Ruotsin kuninkaan Kustaa II Adolfin morsiamenhakumatkalle, jolloin tälle löytyi puoliso Brandenburgista, Maria Eleonoora von Hohenzollern (1599-1655).

En käy tarkemmin lävitse Caspar Ermesin vaiheita, jotka on dokumentoitu rykmentin pastorin pitämässä ruumissaarnassa. 1628 lähtien hän palveli pelkästään suomalaisista kootussa Kustaa Hornin ja sittemmin Claus Hastverin rykmentissä. Savokarjalaisen rykmentin miehet koottiin 1630 lähinnä itäisen Suomen järvialueelta, mutta kaksi komppaniaa tuli Päijät-Hämeestä, Padasjoelta ja Asikkalasta.
_ _ _
Caspar Ermes otti rykmentin haltuunsa 1632 ja hänet nimitettiin sen komentajaksi 1634. Hän pysyi tässä asemassa, kunnes huvenneen rykmentin runko liitettiin Aleksander Karrin monikansallisen rykmentin runkoon Pommerissa 1637/38. Suomesta lähti rykmenttiin 1630–31 yhteensä 1202 miestä. Seuraavina vuosina vahvuus oli 500 miehen vaiheilla. Huhtikuussa 1638 jäljellä oli enää 144 tervettä ja 10 haavoittunutta miestä. Suurimmat tappiot tulivat sairauksista.

Edelleen noin 500 miehen kohtalo pysyy arvoituksena. Vastaus löytynee kirjuri Sneckin 1634 Suomeen viedystä miehistöluettelosta. Ehkä tämä miesmäärä oli irrotettu johonkin toiseen yksikköön, jolloin Rykmentin lähtövahvuus olikin lähempänä 700 miestä?

Padasjokelaisten 7. komppaniaa johti 1630–32 kapteeni Johan Fleck (af Fleck, Affleck) ja myöhemmin Augsburgissa 1634 Kraft Melker Bårt, joka kaatui Wittstockin taistelussa. Padasjoen 7. ja Asikkalan 8. komppania yhdistettiin myöhemmin. 1638 sitä johti Rawal Persson, ”der dicke Fähnrich”. Rivimiehinä mainitaan mm. Mats Knutsson Wesijaolta ja Joseph Erichsen ”Peyalesti” (Päijälästä?), jonka rekrytointipaikka oli Kannasby.
_ _ _
Mistä suomalaiset jalkaväen sotilaat muistettiin Saksassa? Ulkoisesti he olivat pienikokoisia ja vaatimattomia sään pieksemissä vaatteissaan. Vaikutuksen teki sen sijaan ”pikemminkin ryhti, katsekontakti ja puhuttelu, ruokailu ja juominen, asuintilat ja palvelukset, tapa seurustella naisten ja kunniahenkilöiden kanssa, tapa kohdella hevosia ja palvelijoita, käyttäytyminen jumalanpalveluksissa ja työssä (vartiointi, vallitustyöt, torivalvonta, tavarakuljetukset) sekä käytös vihollisen lähestyessä.

Piiritetyssä Augsburgissa puhkesi 1635 nälänhätä, joka johti kannibalismiin. 50 000 asukkaan lisäksi kaupungissa oli eri maiden sotilaita. Kolmen kaupungin asukkaan päiväkirjoista käy ilmi, että suomalaiset tunnistettiin suomalaisiksi ja he erottuivat muista sotilaista: he karkasivat harvemmin, varastivat vähemmän, sairastuivat ja kuolivat useammin nälkään - jopa seisoessaan vahdissa.

Suomalaiset tunnettiin hyvinä vallitusten lapioijina. Heitä käytettiin 1631 Pommerin rannikolla maalinnoitusten kaivajina. Huhtikuussa 1632 ylitti 300 suomalaista Lech-virran ja kaivautui itärannalle Tillyn joukkojen tulen alla. Saman vuoden kesäkuussa Nürnbergin senaatti palkkasi 300 suomalaista rakentamaan nopeasti skanssit kaupungin turvaksi.

Suomalaiset rakensivat kenttäsaunoja, kuinkas muuten. Königshofenista (1631-34) on säilynyt kertomuksia ”savuavista ihmisistä”. Quedlinburgista (1639/40) on pitävä todiste suomalaisten saunasta.

Suomalaiset sallivat katolisten pitää jumalanpalveluksia. 1633 Axel Oxenstierna antoi luvan molemmille uskon suunnille käyttää samoja kirkkoja simultaneum eli vuoron perään ainakin Königshofvenissa, Erfurtissa ja Würzburgissa. Vastaavaa lupaa ei annettu esim. Preussissa. Erfurtin Kaufmannskirche toimi ruotsalaisten ja suomalaisten varuskuntakirkkona vuoteen 1650 asti.
_ _ _
Mitä tiedetään rykmentin komentajista? Eestin Paidelinnan luona syntynyt Hastver (s. 1596) tunnettiin tarkkana (”Korrektheit”) ja taloudellisena sekä oikeudentuntoisena. Hän laittoi kenttäkassaan omia rahojaan joukkojen ylläpitoa varten ja antoi 1631 Ochsenfurtin kaupungille anteeksi neljätuhatta taaleria niistä viidestätuhannesta, jotka kaupunki oli hänelle velkaa.

Ollessaan Königshofenissa kaupungin komendanttina hän lähetti suojeluvartioita alueensa kyliin, luostareihin ja linnoihin kohtuullisin ehdoin ja ilman lisämaksua itselleen, mikä oli poikkeuksellista. Tuolloin 1632 Königshofvenissa oli 270 suomalaista sotilasta ja 64 upseeria. Hän piti omat sotilaansa hyvässä järjestyksessä ja kielsi aiheuttamasta myöskään Königshofenin ulkopuolella muita kuin välttämättömiä kustannuksia väestölle. Tämä oli jyrkkänä vastakohtana useisiin muihin ruotsalaisiin eversteihin. Hän ei myöskään sallinut Ruotsin liittolaisten ryöstellä alueellaan. Ryhmä englantilaisia pysäytettiin, kun he olivat ottaneet neljä hyvää hevosta itselleen. Hevoset palautettiin.

Hastver kaatui 12./22. syyskuuta 1634 Reichenschwandin linnan edustalla Nürnbergin luona kun hän oli auttamassa tykkiä asemaan. Kaupungin raati oli juuri nimittänyt hänet Nürnbergin komendantiksi. Haavoittuneen luona oli kaksi sotilaspappia, jotka todistivat hänen viimeiset sanansa: ”Nyt taistelen viimeisen viholliseni, kuoleman kanssa” ja ”Jos haluat tulla, aarteeni, tule, on aika.” Aarre oli hänen puolisonsa Anna os. Wrangel. Heillä oli seitsemän lasta, joista viimeinen syntyi eversti Hastverin kuoltua. Hurskaiden aviopuolisoiden yhteinen ehtoollisleipärasia (päivätty 1628) on löytynyt hiljattain Nürnbergin lähistöltä. Hastver haudattiin Predigerkirkkoon raatihuonetta vastapäätä.
_ _ _
Eversti Caspar Ermesin toiminta jätti vielä edellistäkin komentajaa myönteisemmän muiston. Hän hallitsi kaksi vuotta Königshofenissa niin, että alueesta tuli ruotsalaisen miehityshallinnon aikana turvallisuuden kysytty saareke. Asukasluku kasvoi, kun sinne saapui turvaan ihmisiä muualta. Ermes oli henkilökohtaisesti vaatimaton ja aiheutti matkoillaan vain vähän kuluja. Ermes päätyi lopulta monien vaiheiden jälkeen Erfurtin kaupungin komendantiksi 1640. Edeltäjä von der Goltz oli osoittautunut liian ahneeksi. Ermes oli sen sijaan kunnan ja järjestyksen mies, joka käytti valtaansa toisinaan omia upseereitaan vastaan: Siihen antoivat aiheen ihmiset läheltä ja kaukaa, kun he pyysivät apua koettuaan vääryyttä.

Ermes hallitsi Erfurtista käsin laajaa aluetta ja toimi 1645 alkaen Thüringenin sotaverotusalueen kuvernöörinä. Tuona aikana hän lähetti Ruotsiin kenttämarsalkka Carl Gustav Wrangelille noin 200 kirjettä, jotka Riksarkivetissä (E 8354) odottavat tutkijaansa.

Ermes liikkui usein kenttäpappinsa, turkulaisen Caspar Hildebrandin kanssa 1636 alkaen. Ermes oli hurskas ja hankki teologiselta tiedekunnalta hyväksynnän ajatukselleen, että paikalliset papit voisivat suorittaa sotaveronsa rukoilemalla säännöllisesti ennalta määrätyt rukoukset maan ja kansan hyväksi.
Thüringenin luterilaiset kunnioittivat Ermesiä Jumalan lähettiläänä: ”Kuten Hermes omilleen oli kuin Jupiter/ sitä on teille Ermes, ruotsalainen, joka kaupunkianne / oikeudenmukaisesti hallitsee sodan ajan hyveillä / ja, mikä tärkeintä, edistää oikeaa uskoa.”

Eversti Ermes kuoli 12. toukokuuta 1648 Erfurtin kaupungin järjestämässä asunnossaan, majatalossa ”Zu den Schweinskopfen”. Lähetystöjä tuli muistamaan häntä sekä katolisesta Würtzburgista että luterilaisesta Schweinfurtista, minne hänen oli tarkoitus asettua ostamalleen Reichelshofin maatilalle.
_ _ _
Palaan vielä Ermesin hautajaiskulkueeseen. Se kertoo ennen kaikkea hänen nauttimastaan laajasta arvostuksesta eri puolilla uskontokunnasta riippumatta.

Weimarilainen Adam Drese (1620-1701) sävelsi Ermesin hautajaisiin surukantaatin Ilmestyskirjan tekstiin: ”Autuaita ne, jotka tästä lähtien kuolevat Herran omina. He ovat autuaita, sanoo Henki. He saavat levätä vaivoistaan, sillä heidän tekonsa seuraavat heitä.” (Ilm 14:13). Sävellys on tallennettu mm. Oulun yliopiston kirjastoon. Sitä ei ole esitetty Suomessa. Dreseltä on myös mm. virsi 388 Zinzendorfin sanoihin: ”Jeesus johdata, tiemme kulkua. Auta, että kiiruhdamme, jälkiäsi noudatamme. Kätes meille suo, ohjaa Isän luo.”

Matthäus Merian: Schweinfurt (1648)
_ _ _
Jälkikirjoitus 28.2.
Otsikon kysymys "oliko sodassa hyviä sotilaita?" on kaksimerkityksinen. Ensimmäinenm merkitys viittaa sotataitoon: hyvä sotilas toimii ryhmässä yhteisen tavoitteen mukaan johtajan alaisuudessa halliten sodankäynnin tekniikan ja taktiikan. Toinen merkitys on yleisempi, onko sotilas samalla hyvä ihminen? Nämä kaksi merkitystä eivät ole vastakohtia vaan kytkeytyvät toisiinsa. Nykyisin puhutaan sotilaan eettisestä toimintakyvystä. Se sisältää kyvyn tehdä eettisiä ratkaisuja elämän hyväksi.Joskin siihen on usein vähän tai ainoastaan huonoja vaihtoehtoja.

Edellinen sotahistoriallinen artikkeli osoittaa, että Savon rykmentin sotilaiden erityisosaamista näytti olevan maalinnoitteiden rakentaminen, siis pioneeritoiminta. Muuten sota oli paljolti siviilikohteiden, kuten kylien, kaupunkien ja luostarien suojelua. Siten se muistuttaa tämän päivän kriisinhallintaoperaatioita. Huollon puuttuminen teki sodasta kuitenkin raakaa siviiliväestöä kohtaan, vaikka sitä olisi haluttu suojella.

11 kommenttia

  • Markku Hirn sanoo:

    Mielenkiintoista sotahistoriaa . Tuollaiset koepalat historiasta tekevät sen eläväksi.

    M utta juuri tuo sota oli likainen sota likaisine tavoitteineen. Siitä huolimatta suomalaiset olivat hyviä sotilaita muitten hyvien sotilaiden joukossa. Suomalaisilla ei ole minkäänlaista monopoolia olla hyviä sotilaita, niitä löytyy aina tarvittaessa kaikista kansoista. Siitä kertoo sekä vakava tutkimus että Välskärin kertomukset. Hyvät suomalaiset olivat joskus menestyvien ja joskus huonojen johtajien työkaluja. Olaa hyvä sotilas nostaa itsetuntoa, mutta se on työkalun itsetuntoa. Ruotsi- Suomen valtakunnan perspektiivistä tuo sota oli kauhea miehisenväestön nielijä. Sodasta saadut korvaukset eivät millään lailla voineet korvata suomalaisia menetyksiä.

    Suomalaiset osallistuivat kansanmurhiin varsinkin kun kaupunkeja ja luostareita valloitettiin. Sama homma jatkui myöhemmin Puolan sodassa .

    Ruotsi- Suomen ns suurvalta aika oli traagista aikaa sotineen jotka johtuivat kulloisenkin hallitsijan suuruushaveista . He olivat menneet ideologiseen ansaan luullessaan että ruhtinaan tärkein tehtävä on valloittaa suuria maa-alueita itselleen ja dynastialleen. Sen aatteen rinnalla kansoille aiheutettulla kärsimyksellä ei ollut mitään merkitystä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Henkilöhistoriat ovat aina mielenkiintoisia etenkin valtavien ihmiskunnan tragedioiden kuten suursotien yhteyksistä nousevat. Sodat ovat olleet vaan liian usein valitettavan dominoiva aihe kaikessa historiankirjoituksessa, toisaalta siksi että niitä on ollut niin paljon ja ne on yleensä käyty kansojen kohtaloita määränneitten vallanhimoisten narsistien toimesta. Ja kolmanneksi siksi että kansat tarvitsevat sankarinsa ja enin ja helpoin niitä on ollut löytää sotilaista, joskin taiteilijoitakin joukkoon alkoi renessanssin myötä mahtua. Nykyisin kylläkin jos asia tajuttaisiin tarjolla olisi vastakohtana ihmishenkiä uhraaville sotilaille ihmishenkiä pelastavia tiedemiehiä, rokotteiden kehittäjiä ja lääkäreitä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Suomi ja suomalaiset joutuivat osana Ruotsin valtaa osallistumaan sen sotiin lähes koko 1600-luvun ja vielä 1700-luvulla, viimeisen kerran 1808-09. Tuossa tilanteessa on tehtävä voitavansa kun on yleensä vain huonoja vaihtoehtoja. Hyvä sotilas pyrkii toimimaan hyvin, välttämään turhaa kärsimystä ja edistämään rauhan palaamista. Tänä päivänä itsenäisyys ja demokratia edustavat rauhaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seija Rantanen sanoo:

    Sorry pojat, että muistutan tästä ikävästä sotiin – entisiin ja nykyisiin – liittyvästä todellisuudesta: naisia ja lapsia raiskattiin ja raiskataan kaikilla maailman silloisilla ja nykyisillä sotatantereilla. Se ei näytä minkään kirkkokunnan herra piispoja kiinnostavan (https://en.wikipedia.org/wiki/Wartime_sexual_violence ) .

    Mistähän tämä johtunee? Onko se ’pojat on poikia’ -asenne edelleenkin hyvin sallittua?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Sota lienee aina yhden yksityisen sotilaan kannalta huono vaihtoehto; joskus koko kansaa ajatellen ehkä kahdesta pahasta vähemmän paha . Kyllä suomalaiset jo ennen ruotsinvaltaakin ovat sotineet ja sotivat sen jälkeenkin vaikka ns. Aunuksen retkellä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Seija, seksuaalinen väkivalta ei tietenkään ole hyväksyttävää. 30-vuotisesta sodasta sen verran, että joukkoon mahtui joitakin tämän kaltaisia sotapäälliköitä. Tuona ajankohtana armeijoiden huolto oli täysin eri tavalla organisoitua (kiristystä, ryöstämistä ja muuta väkivaltaa) kuin Euroopassa myöhemmin. Palkkasoturina eläminenkin oli ammatti muiden joukossa. Modernissa tutkimuksessa on hyvin selvästi nostettu esiin, että 30-vuotisen sodan suurimmat kärsijät olivat siviilit, joita eri osapuolet kiristivät, ryöstivät ja raiskasivat. Pitkittyessään sota johti siihen, että armeijat hakeutuivat mielellään vielä ryöstämättä jääneille alueille. Jo Mika Waltari kuvasi tätä kaunokirjallisesti romaaneissaan.

      Clausewitzin tunnetun huomion mukaan sota on väkivaltaa. Sen käytöllä ei ole rajoja, vaikka väkivallan käyttöön liittyy joitakin sitä rajoittavia normeja. Onneksi edes ne

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    30 vuotista sotaa on usein kutsuttu totaalisuutensa vuoksi myös ensimmäiseksi maailmansodaksi. Näinajatellen maailma kaikki kolme valtava ja tuhoisa sota on käyty juuri Euroopassa ja kaikki ovat alkaneet Saksassa, yhdessä mailman kristillisemmässä maassa. “Väkivaltaisuudet alkoivat saksalaisessa Donauwörthin vapaakaupungissa vuonna 1606, kun kaupungin luterilainen enemmistö kielsi katolisilta omistusoikeuden. Tämä aiheutti mellakan puhkeamisen. Baijerin ruhtinas Maksimilian (1573–1651) riensi katolisten apuun ja rikkoi samalla Augsburgin uskonrauhan.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Seppo Heinola. Sodan katsotaan kyllä tavallisesti alkaneen vuonna 1618. Saksa oli täynnä konflikteja ja erilaisia poliittisten toimijoiden välisiä kiistoja jo kauan ennen tätä. Kannattaa muistaa sekin, että usko ja uskonto olivat tuon ajan ihmisille yleensäkin kokonaisvaltaisia asioita. Sittemmin niiden tilalle on tullut erilaisia ideologisia syitä ja uskonasiat ovat muuttuneet enemmän henkilökohtaisiksi valinnoiksi.

    Ruotsalainen historioitsija Dick Harrison on sotaa käsittelevässä massiivisessa kirjassaan “Ett stort lidande har kommit över oss” todennut, että sotaan “syyllisiä” oli monia ja korostanut erityisesti Habsburg-suvun Ferdinandin katolista uskonkiihkoa ja halua palauttaa silmissään kerettiläiset protestanttiset alueet takaisin katolisen kirkon huomaan. Asiaan liittyi myös monia erilaisia valtapyyteitä naapurimaita myöten. Olennaista ei ole nyt se, oliko suurin syyllinen sodan syttymiseen katolinen, luterilainen vai ehkä reformoitu. Osa toimijoista oli hurskaita, ja useimmat kai lähinnä kyynisiä vallantavoittelijoita ja jopa mukaan pakotettuja pikkuruhtinaita. Olennaista on, että tavalliset ihmiset joutuivat uhreiksi. Onneksi noista ajoista on ainakin Euroopassa päästy monin tavoin eteenpäin. Myös kirkkokuntien välisissä suhteissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Minun vähän isommasta ikkunasta katsottu maisemani näytti vain että kolme hirmuista maailmansotaa aloitettiin ja paljolti käytiin yhdessä mailman kristillisimmässä maassa Saksassa. Habsburgit olivat saksalainen suku. Ja katoliset ovat myös kristittyjä. Nykyisen Euroopan kehittyneisyydestä saamme kiittää valitusfilosofiaa, joka, vaikka ei kyennyt maailman sotia estämään, loi kuitenkin ne yksilövapaudet, joita ilman noitaroviot roihuaisivat vieläkin ja orjien synkkä kaleerilaulu kaikuisi tuskaisena suurilla joilla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Erkki O Auranen sanoo:

    30-vuotisessa sodassa oli hyviä sotilaita, Hevonen ja mies isäni suvun taliostakin Pöytyältä. Itse olen myös perinteitä arvostava rakuuna, niinkuin isänikin oli ja yksi setänikin!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Särkiö
    Pekka Särkiö

    Kenttäpiispa ja Vanhan testamentin eksegetiikan dosentti. Harrastan mehiläistarhausta ja maatiaiskanojen kasvatusta, esteratsastusta ja nykyaikaista viisiottelua. Minulle tärkeitä asioita ovat luonto ja sen elinvoiman turvaaminen, ekologinen elämäntapa, historian tuntemus sekä kestävän yhteiskunnan puolustaminen.