Oli päässyt unohtumaan tärkeä asia.

Kaveri kertoi, miten hän on havainnut omien sosiaalisten taitojensa heikkenemisestä eristätymisen vaikutuksesta. Kuulosti aika yllättävältä kuulla sitä juuri häneltä.

Koin hänet erityisen lämpimänä ja mukavana tyyppinä. Se laittoi miettimään; mitenkähän on omien vuorovaikutustaitojeni kanssa ?

Olen ihmettellytkin sitä, miksi oma pinna on alkanut taas katkeilemaan.

Sellaista kun ei ole juuri tapahtunut kuin joskus viime vuosiasdan lopulla. Luulin pääseeni jo kokonaan niistä. Ensimmäisellä avioparileirillä ( muistaakseni -98) ja sen ensimmäisellä luennolla tajusin, että minun on päästävä eroon raivokohtauksistani. Sillä halusin parisuhteemme oikeasti hyötyvän avioparitoiminnasta.

Opin tuolla leirillä sen, että yllättävät raivokouhtaukset ovat yksi varma tapa pilata hyvä tunnesuhde. Ei tuntunut enää mielekkäältä jatkaa tunnesuhteen erityistä hoitamista, jos kerran raivoamisellani tuhoaisin kaiken hyvän, mitä yhdessä saisimme aikaan. Niinpä päätin hoitaa asian kuntoon. Olin aiemmin kuvitellut, etten asialle mitään voi.

Nyt sitten osoittautui, että se olikin vain opittu huono tapa, josta saatoin oppia pois.

Vertaistukeen perustuvaan avioparitoimintaan osallistuminen auttoi ja käytännössä saimme aivan uuden avioliiton. Raivoamiset loppui ja monet muutkin asiat suhteesamme korjautui. Harmitti silloin se, että emme tienneet aikaisemmin tietyistä, hyvän avioliiton perusrakenteista ja niiden hoitamisen tärkeydestä. Nyt kun emme aktiivisesti ole olleet vuosiin mukana, niin huolestuttavaa taantumista on päässyt syntymään. Kaiken lisäksi aivan huomaamatta.

Huomaantätä kirjoittaessani sen, etten ole niin viksu, että pärjäisin pelkästään sillä, että tiedän miten parisuhdetta tullee hoitaa.

19 kommenttia

  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Monet haluaisivat kokea enemmän onnellisuutta avioliitossaan, mutta harvat haluavat nähdä vaivaa sen saavuttamiseen. Riittävä motivaatio kun puuttuu, niin siihen tavoitteeseen ei pääse. Vertaistuki luo motivaatiota ja turvallisuuden tunnetta, jolloin parit uskaltaa lähteä kohtaamaan vaikeita asioita. Asioiden korjatuminen tekee onnellisuudelle tilaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Aina on ihmetyttänyt tuo miten vastahakoisesti monet suhtautuvat asiaan. Yleensä kun on kutsunut jotain paria avioparileirille, niin jos toinen on ollut halukas, niin toinen oli jyrkästi vastaan. Yleensäottaen jokseenkin kaikki suhtautuvat kielteisesti ja naureskelevat koko toiminnalle. Sitten kun joku pari vuosien avioliiton kuluttamana menee leirille ja sieltä tyytyväisenä palaa. Niin usein on kuullut nuo samat sanat: ” voi kun olisimme aikaisemmin saaneet tietoa näistä asioista”. Tuo kokemus oli minullakin, kun 20vuoden avioliiton jälkeen olimmme ekalla leirillä. Kuinka paljon paremmaksi olisimme luoneet liittoamme, jos jo heti alussa olisimme ryhyneet prosessoimaan asioita parempaan kuntoon.

    Blogini otsikko kertoo juuri tuosta jatkuvan prosessoinnin tarpeesta, joka jokaisen avioliitossa on. Nyt kun olemme jo vuosia olleet pois toiminnasta, niin prosessointi oli päässyt unohtumaan. Muistaessani tuon tärkeän asian laitoin heti prosessin uudelleen käyntiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.