Olen nähnyt Jumalan. Voin kertoa, että hän ei ole pilapiirtäjä Ville Rannan pitkäpartainen pilven reunalla ärisevä vanha ukko.

Ei, hän on tyylikkääseen tyköistuvaan ruskeaan liituraitapukuun pukeutunut lierihattuinen komea mies, joka tosin hämmästyttävästi muistuttaa näyttelijä Martti Suosaloa.

Kun kirkossa viime aikoina on väillä kovasti valiteltu, että niin vähän kuulee puhetta Jumalasta, niin ei hätää. Jos ei kirkossa puhetta kuule, niin aina voi mennä Espoon kaupunginteatteriin. Siellä riittää jumalapuhetta, reilu kaksi tuntia terapiaistuntoa yhteen pötköön. Eikä käy aika ollenkaan pitkäksi.

En nyt ala teatteriarvostelijaksi, mutta nostanpa tähän pari pointtia israelilaisen Anat Govin näytelmästä Voi Luoja. Sitä ennen täytyy itse esityksestä kuitenkin sanoa, että Martti Suosalon Jumalaa terapoiva psykologi Sanna-Kaisa Palo on vähintäänkin Suosalon veroinen verbalisti. Ja sanottakoon sekin, että näiden kahden puhetyöläisten sanattomana vastapainona toimii psykoterapeutti Ellan autistista poikaa Lioria esittävä Ari Kauppila kuin mykän EVVK-sukupolven tulkkina.

Kun teksti on vahva, riittää yksinkertaisempikin lavastus. Terapiaistunnossa Jumala Martti Suosalo, terapeutti Ella Sanna-Kaisa Palo ja tämän autistinen poika Lior Ari Kauppila.  Kuva: Espoon Kaupunginteatteri/Juuso Westerlund.

Voi Luoja on hävyttömän hauska. Mutta se ei ole ilkeä, ei räävitön vaan älyllisen rehellinen, niin kuin loppuun asti mietitty huumori parhaimmillaan voi olla. Silloin se myös osuu, hyvin tarkasti, hyvin syvälle.

Näytelmän viestin voi kiteyttää kahteen huipentumaan. Ensinnäkin siihen, että masennukseen vaipunut Jumala todella katuu sitä, ettei lopettanut luomistyötään viidenteen päivään. Siihen asti kaikki oli hyvin, maisema kuin paratiisi, jossa täydellinen harmonia vallitsi niin eläinten kuin luonnon kesken.

Mutta sitten Jumala teki suunnattoman erehdyksen. Hän loi ihmisen, ensin Aatamin. Ja sitten tälle kumppaniksi Eevan, ettei olisi ihmisen hyvä olla yksin. Eihän tämä nyt mitään uutta ole, kyllä on moneen kertaan ennenkin kerrottu, että ei ollut hyväksi maailmalle luoda ihminen, kaiken riidan ja pahan alku ja juuri.

Mutta ei ole ennen Anat Govinia kukaan vielä tullut kertomaan, että se oli niin paha teko, että itse Jumalakin tuli mustasukkaiseksi. Siis sille, että ei nähnyt Aatami enää Jumalaa, josta piti tulla Aatamin paras kaveri. Ei, ei ollut Aatamille enää muuta mielessä kuin Eeva – ja siitä onkin saanut kärsiä koko ihmiskunta. Sillä siinä sitten meni Jumalalta paras kaveri ja koko paratiisin harmonia sen mukana.

Ja loppu onkin sitten sitä historiaa. Ei ole Jumalaa enää tarvittu säitä ja ilmoja säätämään, ei ole viikunanlehdet auttaneet, kyllä ihmiskunta on osannut kaiken pahan tehdä velisurmasta alkaen ihan itse.

---

Mutta jos on näytelmän ensimmäinen puoliaika terävän huumorin räiskettä, meno vakavoituu ja synkkenee, kun terapiaistunto jatkuu ja päästään ihmiskunnan ehkä yhteen huikeimpaan tarinaan hyvän ja pahan taistelusta, perimmäisen kysymyksen äärelle.

Terapeutti Ella laittaa Jumalan koville. Yksinkertaisella kysymyksellä miksi – kysymyksellä, joka on toistunut ja toistuu jokaisen suuren ja pienen katastrofin edessä kautta ihmiskunnan historian. Miksi muka hyvä Jumala sallii?

Näytelmässä – ja koko elämässä - kysymys tarkentuu siihen, miksi Jumala antoi Jobin Saatanan käsiin ja salli hurskaan, hyvyyden täydellisen esikuvan ja lähimmäistensä parasta aina ajatelleen Jobin kohdata kaikki inhimillisesti käsittämättömät kärsimykset. Kun mikään eri riittänyt, kun kaikki piti viedä, kaikki häväistä.

Mutta kuitenkin, Job ei taipunut, ei lähtenyt kiroamaan Jumalaansa. Lopulta Jumala – tuo hyvän ja pahan tiedon hallitsija - taipuu ja palauttaa Jobin onnen, jopa kaksinkertaisena.

Ja kaikesta siitä jäi elämään Raamatun lauseista yksi tunnetuimmista, klassikko, kuten Jumalakin myöntää: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.

- No, vähän testasin miestä, kuittaa Jumala terapeutilleen.

Ja avoimeksi jää, kumpi uskoo lopultakin todemmin: Jobin kärsimyksiin omassa elämässään samaistuva ateistiksi tunnustautuva terapeutti Ella vai omaan maailmanhallintaansa pettynyt ja voimansa menettänyt Jumala.

---

Voi Luoja vie niin syviin vanhatestamentillisiin vesiin, että turha sitä on näin luterilaisittain yrittää edes selittää. Tulee vain turhia sanoja.

Sen kyllä voi sanoa, että Voi Luoja on nimenomaan juutalainen näytelmä. Sen maailma on Vanhan Testamentin maailma. Jeesusta, siis kristinuskon Jumalan Poikaa, ei siinä edes mainita – vain ohimennen viitataan ”johonkin mekkalaan kaksi vuosituhatta sitten”.

Mutta sitä ei voi sanoa, etteikö nyt olisi tarjolla puhetta Jumalasta. Ja Valitun Kansan vaelluksesta. Jolla silläkin on tässä nykypäivän kontekstissa oma ulottuvuutensa ja symboliikkansa.

Tämä saarna kannattaa totisesti kuulla.

PS.

Jos ei nyt keväällä enää pääse lähes loppuunmyytyyn Espoon Kaupunginteatteriin, Taru Mäkelän ohjaama huikea esitys tulee syksyllä Tampereen Työväen Teatteriin. Suosittelen pitämään kiirettä.