Olemmeko silti vain ihmisiä?

Tänään uutisoidaan, että tunteet on pinnassa ministereillämme. Melkoisen voimaperäistä ja pahalta haisevaa tunnevaltaista kieltä on jo käytetty. Nuo sanat kertovat siitä, ettei todellista halua yhteistyöhön ole. En ole vastaavia lausuntoja ennen joutunut tuolta suunnalta kuulemaan. Varmaan tunteet on kuohuneet ennekin, mutta niitä ei ole tuotu tuolla tavalla suuren yleisön tietoon.

Sanotaan, että yleensä miehet kykenevät paremmin siirtämään tunteet sivuun ja keskittymään asioihin. Pitäneekö sekään paikkaansa? Ainakin monissa keskustelupiireissä olen ollut havaitsevinani, että miehet puhuvat mieluummin itsensä ulkopuolella olevista asioita, kuin jostain omista tunnekokemuksistaan.
Mikä taas naisille on tyypillisempää. Siksi olen kokenut ryhmät joissa on sekä miehiä ja naisia keskustelun anniltaan antoisampina.

2 kommenttia

  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Ei miehet laita tunteitaan sivuun, ne säilövät ne sisälleen, kunnes nyrkit puhuvat.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Noin juuri siinä helposti käy, jollei ole oppinut tunnistamaan ja tiedostamaan vihantunteitaan. Suomalaiseen perusidentiteettiin taitaa kuulua tuo, että tunteet säilötään sisälle, josta ne ryöpsähtävät lopulta hallitsemattomina ulos. Ehkäpä juuri siksi miehet pahoinpitelevät vaimojaan.

      Naiset taipuu paineen alla, mutta miehet katkeaa, jolloin kädet menee nyrkkiin. Vihan tunteiden tunnistamiseen ja käsittelyyn tarvittaisiin opastusta. Olen siitä aiheesta joskus pitänyt nuorille aikuisille luentoa. Pitäisiköhän asiaa viritellä uudelleen. Onhan se aina ajankohtainen aihe.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.