Kirkon työstä on monenlaisia mielikuvia. Kaikki lähtee siitä, mikä nähdään kirkon tehtäväksi ja mikä on seurakuntamallin idea. Näiden asioiden edelleen kehittämiseksi on syntynyt muiden muassa kirkkomme uusin strategia Kohtaamisen kirkko. Siitä kuitenkin toiste enemmän.
Kirkon perusidea ei ole se, että se on joidenkin ammattilaisten työtä. Kirkon perusidea on olla evankeliumista elävä uskon, toivon ja rakkauden yhteisö. Jotta näin olisi, on myös kirkko, seurakunnat, niiden organisaatiot ja työntekijät.
Olen viime vuodet miettinyt yhteiskunnan muutokseen ja kirkkomme rakennemuutokseen sekä kirkon tehtävään liittyen kirkossa tehtävän välillisen työn määrää. Välillinen työ tarkoittaa organisaation itsensä tuottamaa työtä ja sellaista työtä, joka ei ole varsinaisesti kirkon tehtävän toteuttamiseen suoranaisesti liittyvää. Tällä kirjoituksella en väheksy taloushallintoa ja seurakunnan tukipalvelua vaan kyselen laajemmin, miten käytämme voimavaramme erityisesti myös ns. toiminnallisella puolella.
Välillisen ja muun työn suhdetta voi arvioida monesta näkökulmasta. Yksi on seurakuntayksiköiden koko. Suuri seurakunta antaa mahdollisuuden erikoistumiseen, mutta samalla se tuottaa enemmän organisaation sisäistä työtä ja toimintaa kuin pieni. Pienessä seurakunnassa työntekijä painii ajankäyttönsä kanssa ja vaikkapa kirkkoherra joutuu olemaan sekä johtaja ja hallintoihminen että seurakuntapappi.
Samaa asiaa voi tarkastella myös kokonaiskirkon näkökulmasta ja tasolla. Silloin voi todeta, että hyvinvointivaltiossa toimivalla rikkaalla kirkollamme on paljon kirkon keskushallinnon resursseja. Ne varmasti hyödyttävät myös kirkon tehtävän toteuttamista seurakunnissa, mutta ovat monesti enemmän sitä välillistä työtä.
Tähän aihepiiriin liittyvät luonnollisesti johtamistapamme ja toimintakulttuurimme muutenkin. Kirkossamme on korostettu hyvää suunnittelua, mikä on toisaalta oikein. Toisaalta suunnitteluihin käytetään ehkä liikaakin aikaa ja voimavaroja. Kova kysymys on, miten yhdistää selkeys ja innovatiivisuus työssä ja sen suunnittelussa.
Oma tuntumani ja näkyni on, että välillisen työn ja organisaatiomme tuottaman sisäisen työn määrää pitäisi vähentää ja perustyön määrää lisätä. Tämä pitäisi toteuttaa suunnittelun laadusta tinkimättä. Kirkon työssä pitää olla tilaa levollisuudella ja rauhalle, mutta miten saada niiden rinnalle ja niistä käsin reippaampi ote asioiden hoitamiseen. Hallinto voi olla usein jarruna, mutta se voisi olla myös mahdollisuus. Seurakuntalaisten kanssa tekemisen oppiminen antaisi varmasti lisää potkua sekä suunnitteluun että perustyöhön.
Ja vielä muistutuksena itselle ja muille: Seurakunnan tukipalvelutehtävissä kuten esimerkiksi kirkkoherranvirastoissa, taloustoimistoissa ja hautausmailla palvellaan seurakuntalaisia ja siten tehdään sitä perustyötä. Seurakuntatyössä olevilla työaika ei saisi painottua oman työhuoneen seinien sisälle. Ja miksi ihmisillä on se kuva seurakunnan työntekijöihin yhteyttä ottaessaan, että ”otan nyt yhteyttä vaikka teillä on varmasti kova kiire ja paljon työtä”? Siksi, että olemme tahtoen tai tahattomasti antaneet sen kuvan! Siinä onkin korjaamista!
Toivo Loikkanen
” Mikä on kokonaiskirkollista, sekö , kun joudutaan vaikeuksiin , niin alaiset ovat vastuussa , eivätkä ymmärrä asioita ”.
Taloudenhoidon valvontaa varten on valtiolla , kunnilla ja seurakunnilla ( kirkolla ) omat elimensä . Päätöksentekijän vastuu , HM;.92 § :n mukaan on kaikissa virkatoiminnassa ” laillisen seuraamuksen uhalla tarkoin lakia noudatettava ”. Jokainen virkamies on 1 momentin mukaan vastuussa omista teoistaan sekä lisäksi toimista , joita hän kollegisessa päätöksenteossa on kannattanut . Esittelijä vastaa siitä , mitä hänen esittelystään on päätetty.
Sananlaskun mukaan valta ja vastuu käyvät käsi kädessä . Kun valta kasvaa , vastuukin kasvaa.
Julkisyhteisöjen organisaatioita kehitettäessä on parin viime vuosikymmenen aikana ikään kuin päälimäisenä tavoitteena ollut tasa-arvon , demokratian ja osallistumisen edistäminen. Näiden sinänsä hyvien asioiden nimissä on vaadittu yhteisen menestyksen edellytyksiä vahingoittavien toimien ja järjestelyjen toteuttamista . Demokratiaa ei saa kehittää enemmistön mielivallaksi , eikä tasa-aroa tasaiseksi arvottomuudeksi.
Päätöksenteko-organisaatioita kehitettäessä onkin järjestelmän kelpoisuus vaatimukseksi asetettava , että siinä mahdollisuuksien mukaan tuotetaan järkeviä päätöksiä ja että järjestelmä ei ole herkkä sellaiselle sivuvaikutuksille , jotka tekevät rationaalisen päätöksenteon ylivoimaisen vaikeaksi.
Toinen päätöksenteko- organisaation kelpoisuusvaatimus on valmis tunnustamaan tosiasiat , silloinkin , kun ne ovat epämiellyttäviä . On kyettävä pitämään kiinni vaatimuksesta , että oireen hoitaminen ei riitä , vaan myös sairauden syy on selvitettävä ja hoidettava.
” Kullakin henkilöllä on oikeus siihen , että yhteiskunnallisella ja valtiollisella alalla vallitsee järjestys , jonka turvin tässä julistuksessa lausutut oikeudet ja velvollisuudet voivat täysin toteutua ”.
( Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 28 artikla ).
Oikeuden ja vääryyden ongelma , edellä sanotussa tullaan siihen havaintoon , yksiselitteinen , kertaheitolla saatava täysosuma oikealla tiellä , tai edes oikeassa suunnassa pysyminen , on jatkuvan ponnistelun takana ja sittenkin epävarma asia . Vääryyden ongelmaa voidaan lähestyä toisestakin näkökulmasta , vääryys toteutuu teossa, mutta se syntyy ajatuksessa , ihmisen sydämessä.
Jokaiseen hallinnolliseen järjestelmään kuuluu , että virkapyramidin ylemmät asteet ohjaavat ja valvovat alempien päätöksentekoa ja asioiden hoitoa (virkavalvonta ) . Ylempi viranomainen on aina ilman muuta velvollinen valvomaan alaistensa viraston ja sen virkamiehen toimintaa ja asioiden hoitoa.
”Seurakuntalaisten kanssa tekemisen oppiminen antaisi varmasti lisää potkua sekä suunnitteluun että perustyöhön.” Hyvä ja äärimmäisen keskeinen näkökohta. Ajattelen, että seurakuntalaisten kanssa tekemisen oppiminen lähtee seurakuntalaisten kuuntelemisesta ja kuulemisesta. Mikä kerronnassa on seurakuntalaisten omasta kokemuspohjasta nousevaa viestintää, ja mikä seurakunnnan toiminnassa on sellaista sisältöä, joka joka mahdollisesti puhuttelee elettävää elämäntilannetta ja todellisuutta? Välillisen työn – niin tärkeää kuin se onkin – ongelma on siinä, että ihminen harvoin mieltää sen itseään ja omaa elämäntilannettaan lähelle tulevana saatikka koskettavana. Sitäkin on tullut mietityksi, onko kirkon ja seurakunnan vastattava kaikkiin mahdollisiin haasteisiin ja ongelmiin, joita aikojen ja tapojen muuttuminen tuo kohdattavaksemme? Joskus tuntuu siltä, että suunnittelu keskityy asioihin, joiden kosketuskohdat arkitodellisuuteen ovat kovin etäiset. Jeesus löysi sanottavansa ja tekemisensä ympäristöään tarkkaamalla ja kohtaamalla ihmisten hengellisiä/henkisiä ja aineellisia tarpeita. Vähäisin tarve noissa kohtaamisissa ei ollut ihmisen olemassaoloon syvästi kietoutuva jumalaikävä, johon vastaaminen mielestäni on perustyötä, joka kaipaa kannustavaa yhteispeliä.
Kai se oli niin, että seurakunnan eli kirkon piti olla Pyhän Hengen näkyvä toimija ihmisten keskuudessa.
Olemmeko valvontakeskeisiä. Jokaiseen pieneenkin virkaan kuuluu ain jonkun asian tai ihmisen valvonta. Onko meillä lähtöoletus sellainen, että ilman valvontaa alainen tekee kaikki väärin tai laiminlyö tehtävänsä?
Nyt pitäisi kysyä, onko kirkon Herralla tilaa vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Vai onko seurakunnista tullut niitä schindlerin tehtaita, joissa on paljon hyörintää, paljon kokouksia, paljon palavereita, paljon suunnitelmia, paljon ohjeita ja sääntöjä. Missä on sen putken pää mistä tulee tuotteet ulos, niin, että niitä voidaan tarkastella?
Pyhä Henki ei kaiva hautoja, mutta ei ole huono vaikka kaivaja ajattelisi kaivaessaan myös itse asiaa eikä vain pituutta, leveyttä ja syvyyttää, että normi täyttyy.