Olin tänään seuratupateologien tapaamisessa Herättäjä-yhdistyksen Helsingin seuratuvalla, kuuntelemassa Kalle Hiltusen esitystä apofaattisesta ja mystisestä teologiasta otsikolla ”Häikäisevän pimeä Jumala”. Esitelmä herätti paljon ajatuksia.
Oma päällimmäinen riemastukseni oli tämä: Vaikka en ole teologi vaan uskontotieteilijä, olen kuitenkin omassa yksityisessä pähkäilyssäni päätynyt hyvinkin samanlaiseen vakaumukseen kuin 400-500 -lukujen taitteessa vaikuttanut (pseudo) Dionysios Areopagitaksi kutsuttu teologi. Henkilökohtainen vilpitön uskoni, jota olen toisinaan suominut nykyaikaisen hapatuksen kyllästämäksi harhaoppisuudeksi, onkin varsin samanlaista kuin jonkin myöhäisantiikin teologin. Ei mitään uutta auringon alla!
Jos nyt vedetään mutkia suoraksi, niin Dionysioksen mielestä sekä kaikki myönteiset lauseet Jumalasta (Jumala on rakkaus jne.) että kaikki kielteiset lauseet Jumalasta (Jumala ei ole….) ovat lopulta väärässä. Jumala on ääretön, salattu. Hän on kaikkien ihmiskielen määritelmien ulkopuolella. Kun kuljetaan kohti Jumalaa, kuljetaan lopulta väistämättä kohti sanattomuutta. Juuri näin ajattelen!
Samalla minusta oli hyvin sympaattista ja viisasta, että Dionysioksen mielestä emme saa silti lakata puhumasta Jumalasta, vaikka kaikki häntä koskevat lauseemme väistämättä ovatkin väärässä. Niinkin minä ajattelen.
Minusta tällainen teologia antaa huikeita eväitä sekä Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisäisiin teologisiin vääntöihin että laajemmin maailmanlaajaan ekumeniaan ja jopa uskontodialogiin kokonaan eriuskontoisten välillä: Jos (kun) olemme kaikki aina väistämättä väärässä siinä, mitä sanomme ihmisen kielellä Jumalasta, meidän ei tarvitse kiistellä, tapella tai puolustautua. Kun joku moittii meidän uskoamme vääränlaiseksi, voimme tyynesti todeta kriitikolle: Olet oikeassa.
Nyt oli mielestäni himmeetä vai mitä sumetta se nyt on. Jos Jumalasta voidaan lausua vain epätosia, niin miksi kuuntelemme toistemme valheita?
Kalle Hiltunen on suosikkipappejani ja varmasti on pitänyt hyvän esitelmän. Siinä määrin kuin olen Hiltusen seurapuheita ja saarnoja kuunnellut, en ole koskaan mielessäni protestoinut hänen herännäishenkistä, luterilaista, Kristus-keskeistä teologiaansa vastaan. Tämän referaatin kuvaamasta uskonnäkemyksestä en kuitenkaan oikein innostu. On selvää, että me tunnemme Jumalaa vain rajallisesti ja Hänen todellisuutensa ylittää kaikki mielikuvamme. Näin äärimmilleen viety kaikki-lauseet-Jumalasta-ovat-väistämättä-väärässä-teologia turhentaa kuitenkin myös yrityksemme tutkia Jumalan tahtoa ja olemusta Raamatun sanasta ja Jeesuksen opetuksista. Se turhentaa lapsen kaltaisen luottamuksen siihen evankeliumiin, joka on uskomme perusta. Eivät kirkon sisäiset tai kirkkokuntien väännöt lopu tällaisella kaikkien väitteiden näennäissuvaitsevaisella mitätöinnillä. Uskontodialogi ei helpotu vaan tulee mahdottomaksi, jos omaksumme kaikkihan-me-olemme-väärässä-asenteen. Tulisiko dialogin muiden osapuolten omaksua sama asenne? Naiivi pyrkimys, joka ei perustu toisin ajattelevien kunnioittamiseen vaan uskontojen erojen keinotekoiseen hälventämiseen.
Ymmärrän kritiikkinne. Ja Kalle Hiltunen ei siis ollut kertomassa omasta vakaumuksestaan, eikä pitämässä seurapuhetta. Hän oli kertomassa väitöstutkimukseensa löyhästi liittyen Dionysios Areopagitan kirjoituksista ja ajattelusta.
Itse en koe, että tämä näennäisen äärimmäinen kaikki-lauseet-Jumalasta-ovat-väistämättä-väärässä-teologia turhentaisi yhtään mitään. Ja jos oikein Hiltusen esitelmää ymmärsin, ei Dionysioksenkaan mielestä ole todellakaan turhaa tutkia Jumalaa tai Jumalan sanaa KAIKIN käytettävissä olevin sanoin ja menetelmin. Silti POHJALLA on se syvä tietoisuus, että kukaan meistä ei tiedä eikä omista totuutta, ei yksikään ihminen maan päällä. Minusta siinä on suurta viisautta.
Toisaalta Jeesus opetti, että Jumalan totuus avautuu vain yksinkertaisille. Varmasti on näin. Tästäkin syystä auliisti myönnän, etten ole yksinkertainen vaan hirveän monimutkainen ihminen. Jostakin salatusta syystä Jumala teki minusta tällaisen – ja vei minulta mahdollisuuden ”uskoa yksinkertaisesti”. Tai sitten jossain vaiheessa juuri tämän kaiken monimutkaisuuden keskellä päädyn äärimmäiseen uskon yksinkertaisuuteen. Kuka tietää?
Mutta itse siis ajattelen, että tällaisessa vakaumuksessa EI OLE KYSE uskontojen erojen keinotekoisesta hälventämisestä, vaan AIDOSTA ja todesta vakaumuksesta, jota toki läheskään kaikki eivät jaa – niin kuin ei mitään tulkintaa ja vakaumusta.
Hyvä selvennys, Emilia 🙂
” Nykyajan hapatus onkin peräisin 500-luvulta ”.
Jos rehellisiä ollaan niin se on alkuaan peräisin 300-luvullta Nikean kirkolliskokouksesta, jossa mm. tavallinen ihminen julistettiin Jumalaksi ja kun tähän ihmisten tekemään päätökseen uskoo niin iankaikkinen paratiisi on uuden ruumiin kanssa tulossa tämän Jumalan toimesta.
Jeesuksen ilmoittamalla Korkeimmalla, Jumalalla, ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.
Reijo Suni: Etpä tainnut oikein ymmärtää, mistä tässä puhuttiin.
Canbridgen yliopiston teologian professori Sarah Coakley (tunnettu feministiteologi, joka osaa myös ottaa tarvittaessa etäisyyttä feminismiin) varoittelee systemaattisen teologian yleisesityksessään väärästä nöyryydestä, johon apofaattinen teologia voi johtaa. Apofaattinen teologia edellyttää uskon harjoittamista, aktiivista kontemplaatiota jotta päästäisiin apofaattisen teologian ”tietäminen tietämättömyydessä” -tilaan. Kyse ei siis ole pelkästään sanaleikeistä tai negaatioiden lissämisestä positiivisiin (katafaattisiin) termeihin.
Tämä asia liittyy Coakleyn dispositiossa yhteen kolmesta kritiikistä, jota systemaattista teologiaa vastaan on ylipäätänsä suunnatty, eli onto-teologiseen kritiikkiin, jossa systemaattista teologiaa kritisoidaan siksi että se yrittää sanoa jotain transsendentista Jumalasta. Osin kritiikki pitää paikkansa, mutta toistakin äärilaitaa on vältettävä. Coakleyn systemaattisen teologian kritiikin analyysissä on kolme osaaluetta, tieto, valta ja sukupuoli(hieman laajemmassa mielessä kuin vain perinteisessä mies – nainen -mielessä)
Kaikki lauseemme eivät ole väärässä.Ja lauseita on muutkin asiat kuin mitä puhumme ja kirjoitamme.
Tuo on Markku hyvä täsmennys myös. En tosin käyttäisi termiä ”väärä nöyryys”, puhuisin enemmänkin ehkä hengellisen laiskuuden vaarasta. Tähän ainakin itse pelkään syyllistyväni.
Mutta siis siinä ajatuksessa, että tiedostaa oman ja muidenkin ihmisten Jumala-puheen kovasti vajaaksi, ei mielestäni ole varsinaisesti kyse nöyryydestä. Jotkut ihmiset vain päätyvät tähän ajatukseen ikään kuin pakon edessä. Jos yrittää olla itselleen rehellinen, ei voi ajatella toisin. Se ei ole silloin sen enempää ylevä, nöyrä kuin hämäräkään valinta, vaan väistämätön vakaumus.
Ja vielä tunnen tarvetta painottaa, etten missään nimessä kuvittele ymmärtäväni syvyyksiään myöten apofaattisten tai mystisten teologien maailmaa. Esitelmä aiheesta vain soitti minussa jotakin kelloja.
Tässä palaudutaan Vanhan Testamentin Jumalan antamaan lauseeseen itsestään ”Minä olen se joka olen”. Hepreaa taitamattomalle tämäkin on uskon asia, mutta tiettävästi siinä olla-sanalla on paljon laajempi ja voisi sanoa, dynaamisempi, merkitys kuin suomen kielessä – ellei myös olisi noita dynaamisiksi sanottuja käännöksiä Raamatusta. Jumalan pyhyys ei siten ole sanan, mutta kuitenkin UT:n Sanan, tavoitettavissa.
Jumalamme on pyhä ja salattu Raamatun Jumala. Mutta Jeesuksessa opimme tuntemaan Hänet. Jeesus sanoi Filippukselle: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.”
Ihmiset katsovat oikeudekseen suoltaa mielipiteitään Jumalasta, mutta joudumme tekemään tiliä jokaisesta turhasta sanasta. Sydämestä lähtee elämä ja sen laatu ilmenee sanoina ja tekoina. Vain sydämen puhtaudessa ja aralla tunnolla Sanaa lukien kirkastaa Pyhä Henki Sanassa Jeesuksen Kristuksen ja Hän on Jumalan voima ja viisaus uskovilleen.
MInä olen sen verran nöyrä, etten kuvittelekaan että muut pystyisivät samaan… tai siis…
En minä Emilia ajatellutkaan että tässä ollaan mitään ohjelmajulistusta selittämässä jolla apofaattinen prinsiippi korotetaan kaikkein ylimmäksi ohjenuoraksi. Dionysios ei ole itsessään kaikkein helpoin luettava eikä selitettävä. Olen seurannut sivusta ystäväni Dionysios -tutkimusta kohta 100… tai no 10 opiskeluvuotta, ja haasteita tuntuu riittävän.
Mutta siitä se muistuttaa, että ihminen on enemmän kun sanomistensa summa. Hyvinkin analyyttisesti teologiaan suhtautuva ja siitä äärimmäisen propositionaalisesti väitelausein puhuva ihminen saattaa olla omassa uskonelämässään hyvinkin nöyrä, vaatimaton ja vaikeneva. Ja päin vastoin.
Jos dialogia ajatellaan, niin se ei voi siksi oikeastaan koskaan toetutua ellei mene dialogin toisen osapuolen kanssa samoilla saappailla kirkkoon.