Kirkko ja maailma suvivirsikeskustelun valossa
Viime aikojen julkinen keskustelu suvivirrestä ja laajemmin uskonnon tai paremminkin kristillisyyden asemasta yhteiskunnassa on saanut minut miettimään kirkon ja maailman suhdetta. Siihen liittyvä tematiikka on erittäin mielenkiintoinen ja samalla monitahoinen. Nostan tässä esille itselleni mieleen tulevia näkökulmia ja liittyen samalla edellä mainituista asioista käytyyn keskusteluun.
Maailma-sana Raamatussa tarkoittaa oikeastaan kahta eri asiaa. Maailma on Jumalan luoma todellisuus, joka tarkoittaa elämää maapallolla mutta samalla kaikkea olevaista. Se on kosmos. Toiseksi maailma tarkoittaa erityisesti Uudessa testamentissa Jumalan ja uskon vastavoimaa ja myös ympäristöä, jossa kristityt elävät tai joutuvat elämään. Kumpaankin maailma-käsitteeseen liittyy syntiinlankeemuksen näkökulma.
Raamattu antaa myös jonkinlaisia suuntaviittoja siihen, miten ihmisen tulisi suhtautua maailmaan ja myös Jumalan vastustajiin. Jeesus sanoi opetuslapsille, että he ovat maailmassa mutta eivät maailmasta. Maailma on jotakin, joka yrittää viedä uskon ja uskovan oikealta tieltä. Maailma ja pahan vaikutus liittyvät tässä ajattelussa vahvasti yhteen.
Tänä aikana joudumme miettimään monien ajankohtaisten kysymysten äärellä, miten kirkko ja yksittäinen kristitty elävät maailmassa. Miten ympäröivään todellisuuteen ja sen eri ilmiöihin tulee suhtautua? Miten niiden kanssa pitää elää? Mitä ajattelemme Jumalaa vastustavista voimista tai tahoista?
Itse olen omassa toimintaympäristössämme, joka on siis kristillisen maan ympäristö, ajatellut, että kirkon tulee elää vahvasti tässä maailmassa. Kirkon ja sen jäsenten tulee kohdata maailmassa olevia asioita ja olla vuorovaikutuksessa niiden kanssa. Kirkon ja kristittyjen tulee olla läsnä elämän keskellä. Läsnäoloa on jo kirkon oleminen keskellä kylää ja näkyminen. Kirkon läsnäoloa maailmassa on verkostoituminen ja yhteistyö eri tahojen kanssa sekä toiminnan ulottaminen eri yhteyksiin.
Kirkon ja maailman suhdetta ajateltaessa olen kokenut vieraana hengellisten viholliskuvien rakentamisen. Näin ajatellen edelleen, koska koko maailman on – meidän kristittyjen näkökulmasta – Jumalan luoma ja koska kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia. Viime aikojen uskontoneutraaliuteen pyrkivissä puheenvuoroissa ja tavoitteissa on jotakin sellaista, jonka kohdalla omaa ajattelua joutuu miettimään hieman uudelleen.
Edelliseen liittyen muutama vuosi sitten keskusteltiin uusateismin noususta. Se näkyi aktiivisena kirkkojen ja kristillisen uskon vastustamisena. Ilmiö on rauhoittunut, mutta se on edelleen olemassa. Kirkon tulee luonnollisesti hyväksyä se, että on toisin asioista ajattelevia ja toisin uskovia – tai ihmisiä, jotka eivät oman ilmoituksensa mukaan usko mihinkään. Kaikkien kanssa tulee pyrkiä olemaan rauhanomaisissa väleissä ja pitää pyrkiä jopa dialogiin. Asia rinnastuu siihen, että Jumalan toimintatapa on olla dialogissa maailman ja ihmisen kanssa. Näin ainakin Vanhan testamentin teologiassa edesmenneen professori Timo Veijolan mukaan.
Dialogi toisin ajattelevien kanssa onnistuu vain keskinäisen kunnioituksen hengessä. Jos toinen osapuoli lyttää toisen, ei keskustelulle ole pohjaa. Dialogille ei ole myöskään kunnolla pohjaa, jos toinen osapuoli toimii hyvin vahvasti toisen toimintaa leimaten tai haitaten.
Yksi ”opetus” kirkolle viime aikojen keskustelusta ja kirkon ja maailman suhteesta on se, että kirkon tulee kaikesta huolimatta olla sitä, mitä se on. Kirkon tulee olla kirkko. Eli kirkon tulee julistaa evankeliumia armahtavasta Jumalasta ja toteuttaa rakkautta maailmassa kirkon jäsenten kautta. Kirkon tulee sopivalla tavalla ja sopivaan mittaan saakka puolustaa sitä, että sen edustamat asiat ovat läsnä yhteiskunnassa ainakin niin kauan kuin kirkon jäsenmäärä sitä edellyttää. Kirkon tulee tunnustaa toisin ajattelevien oikeudet, mutta sen ei tule jäädä kuitenkaan vähemmistöjen agendojen alle.
Kirkon ja maailman suhde liittyy vahvasti myös kirkon tehtävään ja missionaarisuuteen. Olemme varoneet ”käännyttämistä” ja vääränlaista toimintatapaa asiassa pitää varoa edelleen. Kirkon uskon ja itseymmärryksen mukaan maailma on kuitenkin kirkon työkenttä. Mitä enemmän kirkosta ja sen sanomasta sivuun jääviä ihmisiä on, sitä enemmän kirkolla on työtä. Kirkossa meidän tulee pitää evankeliumia niin arvokkaan ja korvaamattomana asiana ja muutosvoimana, että sitä pitää julistaa tähän maailmaan. Kirkko palvelee kärsimysten maailmassa ihmisiä riippumatta heidän taustastaan. Voi meitä, ellemme julista evankeliumia. Ja voi meitä, ellemme jaksa olla dialogissa tämän maailman ja ihmisten kanssa!
Toivo Loikkanen
23 kommenttia
Ihan mielenkiintoista saada kokemuksia paikasta jossa ei ole variaatiota. Sieltä varmaan parhaiten oppii ateistien kohtaamista, missä on ”kaikille sopii kristillisyys”. Että onko todellakin niin, että todella käy vai onko käytänteet siihen pakottavia niin että erimielisistä ei välitetä. Vai onko paikan henki vain hyvin tietynlainen.
Esimerkiksi Juha Leinivaara (suomen ateistiskenen luultavasti näkyvin yksittäinen blogisti) on korostanut sitä että suvivirsi ei ole ollut ollenkaan se mistä tässä nyt on yritetty puhua. (Viitaten Puumalaiseen.) Dialogi ei onnistu jos vastapuolta ei edes yritetä ymmärtää vaan vedellään erikoisia tulkintoja (”olkiukkoja Jolkkosen tapaan”) ja pidetään näitä olkiukkoja sitten vastapuolen kantana. Asenteellnen olkiukko = epäkohtelias käytös, joten dialogi kaatuu.
Itse olen tässä, en ateistina vaan agnostikkona, monia ateisteja pessimistisempi. Koen että tosiasiassa suvivirsikeskustelu on jotain jota herätellään aina keväisin, ja perimmäisenä lietsojana on uskontoskene. Mitään poliittista järkeähän ei olisi tarttua muutokseen keväällä. Prosessissa menisi aikaa, eikä systeemiä ja suunnitelmia ehdi noin nopeasti jarruttaa. Keskustelu ei ota tästäkään aiheesta tuulta muuta kuin Pääsiäisen aikaan. Syy onkin se, että uskovaiset Pääsiäisen aikaan kaipaavat hyvää vihollista pitääkseen uskonsa relevanttina. Ateistit ovat tärkeitä vihollisiksi jotta Pyhäpäivä saa extravääntöä. Siksi suvivirtttä nostetaan aiheena esiin ja sen mainitsemiseen tartutaan erityisellä innolla aina keväisin. Muulloin aiheesta ei sitten välitetä.
Olkiukottamisen tunnelma on itselleni ainakin äärimmäisen turhauttavaa. Olo on suoraan sanoen se, että kristinusko pitää sisällään valtaosan Suomen kulttuurista, mutta ei pätkääkään sen sivistyksestä. Tämän ylitsepääseminen onkin tosiaan tärkeää jos dialogia halutaan pitää.
Itse en esimerkiksi pidä sekulaariutta tärkeänä. Sitä tulisi vain ymmärtää että jos kannustaa kuulumaan kirkkoon, niin kirkkoon kuulumisessa olisi järkeä jos ja vain jos se on tuttu. (Ajatus että ”vieraasta paikasta eroaminen” olisi naurettavaa on absurdi. EIköhän se ole niin että se vieraaseen paikkaan liittyminen on se omituinen askel tässä prosessissa..) Ja jos se on itselle tärkeä. Näin ollen itsekin katson voivani asettaa kirkolle ”kuulumiseni ehtoja”. (Jos ei kelpaa ja näitä ei tule, niin ei sitten rahaakaan minulta. Että ihan vapaasti olkaa keskenänne.) Omasta uskosta puhuminen on nähdäkseni jopa YK:n oikeuksissa, mutta sitten on turha ihmetellä jos joku onkin erimielinen ja myös sanoo tämän ääneen. (Jos mielipiteesi on että ateistit eivät voi selittää moraalia ja ovat pinnallisia hedonisteja ja tiellä jonka päässä on Stalinin massamurhat ja sanot tämän ääneen, älä ihmettele jos takaisin tulee noitavainokorttia ja uskonnon taikauskoksi kutsumista. Kiitos.)
Maailman kolmas merkitys oli sama kuin Rooman valtakunta, jota sanottiin siis maailmaksi. Kun kristinusko Jeesuksen opetuksen vastaisesti univeraalistettiin yli Valitun kansan ja Rooman alueen, tuli siitä ongelma etenkin kun kirkko putosi ns.eskatologiseen aukkoon eli Jeesuksen lupaus hyvin pikaisesta takaisintulostaan ei toteutunut. Tarvittiin perisyntioppi syyllistämään mahdolisiman paljon ihmisä,jotta kirkon valta ja rahoitus turvattaisiin, mutta pakkouskonnon murennuttua on alkanut usko perisyntiin myös murentua eli ihmiset eivät enää pelkää helvettä ja uskaltavat erota kirkosta, jonka Dogmaa eivät tarvitse. Suurin osa niistäkin jotka roikkuvat mukana tehnevät sen lähinnä siirtymärittiirituaalien tai diakonian takia.
Tuomolle: Ymmärsin kommenttisi tietyn kohdan ehkä väärin, mutta eiväthän ”uskovaiset” nostaneet suvivirttä ja siihen liittyviä asioita keskusteluun. Keskustelu nousi valtion virkamiehen linjausten pohjalta. Seppo: Toisten motiiveja on usein vaikea arvioida. Tämä tulee mieleen kommenttisi viimeisestä lauseesta: ”Suurin osa niistäkin jotka roikkuvat mukana tehnevät sen lähinnä siirtymärittiirituaalien tai diakonian takia.”
Olen täysin samaa mieltä, että Puumalaisen aloittamassa keskustelussa ei ollut kyse suvivirrestä tai vain suvivirrestä. En kuitenkaan näe, että suvivirren päätyminen keskusteluun olisi ”uskovaisten” agenda ja että tietoisesti näin oltaisiin siirretty keskustelu pois asiasta. Keskustelu on koskenut uskonnon ja tässä tapauksessa pääosin kristinuskon tiettyjen ilmenemismuotojen esillä olemista tietyissä tilanteissa. Toki keskustelu ja asiat nähdään eri tavalla eri tahoilta. Kirkon taholta monet näkevät tietyt pyrkimykset tavoitteena uskontoneutraaliuteen tai uskonnon poistamiseen yhteiskunnasta. Itse näen tärkeänä edistää eri vakaumusten ja eri uskontojen asemaa, toki erityisesti edustamaani.
Kiitos Toivo Loikkanen blogista. En lähde teemaa jatkamaan, mutta yhteen yksityiskohtaan pieni reunamerkintä.
TUOMO HÄMÄLÄINEN kirjoittaa:
”Mutta tämä valtion virkamies (Puumalainen) ei ehdotuksessaan käsitellyt suvivirttä. Sitä ei mainita siinä edes nimeltä.”
Ja myöhemmin sama uudestaa x3: ”Suvivirttä ei mainita, kyse on muista uskonnollisista rituaaleista.”
Tämä väite on esitetty monta kertaa, sitä on toistamalla toistettu. Herää kysymys, ovatko a.o. henkilöt edes lukeneet Puumalaisen kymmensivuista päätöstä? Ja jos ovat, miksi he eivät puhu totta? Suvivirsi mainitaan päätöksessä ainakin viisi kertaa ja jos mukaan lasketaan ilmeinen viittaus siihen, ”yksittäinen virsi” , on suvivirsi-mainintoja jo kymmenkunta.
Tulee mieleen UT:n ohje: Me emme voi mitään totuutta vastaan.
TUOMO,
näinkin kirjoitit: ”Se miksi päätettiin, että nyt on suvi-virsimekkala? Koska uskovaiset päättivät niin.” Kiellät, että Puumalaisen päätöksessä olisi edes mainittu Suvivirttä. Vaikka se mainitaan ainakin niin monta kertaa kuin päätöksessä on sivuja.
Muuttuuko musta valkoiseksi sillä, että sinä monta kertaa niin sanot? Kuinka voit syyttää toista ”suvivirsisokeudesta”, kun et itse huomaa asiaa, johon toinen kymmenkunta kertaa viittaa. Tuomo, sinä valehtelet.
Kun esität tekstissäsi totuuden vastaisen väitteen eli valehtelet. on aikamoista hybristä, ylimielisyyttä sanoa toiselle, ettei hän ymmärrä sanomasi sisältöä. Minusta sinun sisällöltäsi näyttää, että tarkoitus pyhittää keinot. Eihän asia huutamalla tai nimittelemällä ratkea. Huuto on inflaation kärsinyttä puhetta. Että sitten keksit vielä käyttää natsi-korttia, se lopullisesti paljastaa sisällön köyhyyden.
Mutta tämä ketju lienee mainio esimerkki siitä, miten uskonnonvapauskeskustelu kouluissa tiivistyy aika vahvasti siihen, että suvivirsi on symboli kaikelle muulle. Suvivirsi on toiselle sidoksissa laajempaan kulttuuriin ja perinteeseen, kenties jopa nälkävuosien muisteluun ja siihen miten kivaa on kun on ruokaa ja lämmintä. Toisille se on symboli siitä että tietty kulttuuri on erikoisasemassa.
Mutta nyt näyttää siltä että symboli on ajanut asian ohi. (Myös joidenkin vapaa-ajattelijoiden puolella.) Lausunto ei käsittele suvivirttä, ei mainitse sitä. (Tai okei, se mainitaan sanana montakin kertaa, mutta konteksti on niin että se ei sitä mainitse siinä mielessä kuin tässä nyt relevanttia on, että kiitos vaan ”reunahuomautuksen” tämäkin lause venyy ylipitkäksi jotta ei vaan synny väärää ulkintaa ja joku lähde olkiukottelemaan kielioppinatsipäissään… [jatka ranttia haluamillasi mausteilla].)
Ja ennen kaikkea kun katsotaan asiasta keskustelua, ateistit itse ovat pyrkineet nostamaan esille muita juttuja kuin suvivirren. (Katso antamani linkit esimerkiksi.) Selvästi heillä on yritys nostaa esille niitä muita juttuja. Olipa se virallinen lausunto mitä tahansa, niin ateistit eivät sitä suvivirsiasiaa selvästi kovin suuresti aja. (Mutta eihän se sitä mainitse. Tai siis mainitsee sanana, mutta …. ärh.)
Olisiko kenties niin että nämä muut asiat ovat niin vaikeita, että on helpompaa vain puhua suvivirrestä? Toivoisin että asiat eivät ole näin. En usko että Heikki Palmu yrittää mitään ”valehdella”, vaikka hän selvästi muokkaa ateistien lausuntoja kristittynä tiettyyn suuntaan joka on selkeästi epätosi – ja ennenkaikkea lukee tekstejä sen verran dogmaattisesti omasta näkökulmastaan että heikkoa tekee. (Olen kai väärässä koska tapani käyttää ilmaisua ”ei mainita” ja ”ei tarkoiteta tätä” ovat sanan määritelmiltä erilaisia kuin mihin Palmu on ilmeisesti tottunut. Tässä maailmassa ”grammarnatsikortti” ei ilmeisesti ole kovin ilmiselvää vitsikkyyttä. Tämä on tietysti aika tavallista kommunikaatiossa. Ihmisten on vaikeaa tiedostaa että olen ensisijaisesti hikipedisti ja toissijaisesti miekkamies. Se, että olen uskontokriitikko [lue: änkyrä antiteisti] on vasta kolmannella sijalla, jos sielläkään. Kirjoitan huonoja puujalkavitsejä koko ajan. Kielioppi sen sijaan on hyvin vierasta, kieliopilla saivartelijan on tältä osin minut hyvin helppo päihittää. Toivoin vain, että tämä päihittäminen ei nyt olisi se päällimmäinen teema tässä.)
Oma kirjoitukseni koski ja koskee siis uskonnon/kristinuskon, kirkon ja maailman suhdetta. Se on siis paljon laajempi kysymys kuin kysymys suvivirrestä ja siihen liittyvästä keskustelusta, mutta sekin liittyy asiaan. Heikki Palmu viittaa oikein, että myös Puumalaisen tekstissä suvivirsi esiintyy. Pidän edelleen vieraana Tuomo Hämäläisen ajatusta, että koko keskustelu on ”uskovaisten” masinoimaa ja että suvivirsikeskustelulla ja sen esille nostamisella ohitetaan itse asia. Joku saattaa näin tehdä tietämättään, harvemmin tarkoituksella. Kirkon taholta olemme siis esittäneet ajatusta, että pidämme vieraana pyrkimystä uskontoneutraaliin yhteiskuntaan. Tähän liittyvä laajempi kysymys on, miten enmmistön ja vähemmistöjen oikeudet tulevat otetuiksi huomioon mm. uskonnonvapauslainsäädännön pohjalta. Uskonnonvapaus tulee ymmärtää juuri myös positiivisena uskonnonvapautena eli vapautena harjoittaa uskontoa. Meidän kontekstissamme on ollut luontevaa, että kristillisen usko ja kirkko ovat olleet läsnä tietyissä asioissa.
Toivo Loikkanen :”Meidän kontekstissamme on ollut luontevaa, että kristillisen usko ja kirkko ovat olleet läsnä tietyissä asioissa.”
”Meidän kontekstissamme” on ainoa uskontojen Sana, Jeesus Kristus, joka tuli ihmiseksi ja ”kuolemalla kuoleman voitti”. Hän toi ihmiskunnalle siltä puuttuneen Rakkauden (Agape), että ihmiskunta ei syntiinlankeemuksen seurauksena olisi tuhoutunut omaan rakkaudettomuuteensa ja väkivaltaisuuteensa. Tämän vuoksi kirkon on mielestäni tärkeää olla läsnä kaikissa asioissa joko sanoin tai teoin.
Kirjoittaja
Toivo Loikkanen
Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.
Kävin tänä aamuna paikallisessa päiväkodissa seurakunnan vierailuvuorolla. Viime aikojen julkinen keskustelu mietitytti joten kysyin voivatko kaikki lapset päiväkodissa osallistua. Sain vastauksen, että tuossa päiväkodissa voivat. Lapsia on kaikkiaan noin 50 iältään 2-7 vuotta.
Ilmoita asiaton kommentti