Viime aikojen julkinen keskustelu suvivirrestä ja laajemmin uskonnon tai paremminkin kristillisyyden asemasta yhteiskunnassa on saanut minut miettimään kirkon ja maailman suhdetta. Siihen liittyvä tematiikka on erittäin mielenkiintoinen ja samalla monitahoinen. Nostan tässä esille itselleni mieleen tulevia näkökulmia ja liittyen samalla edellä mainituista asioista käytyyn keskusteluun.

Maailma-sana Raamatussa tarkoittaa oikeastaan kahta eri asiaa. Maailma on Jumalan luoma todellisuus, joka tarkoittaa elämää maapallolla mutta samalla kaikkea olevaista. Se on kosmos. Toiseksi maailma tarkoittaa erityisesti Uudessa testamentissa Jumalan ja uskon vastavoimaa ja myös ympäristöä, jossa kristityt elävät tai joutuvat elämään. Kumpaankin maailma-käsitteeseen liittyy syntiinlankeemuksen näkökulma.

Raamattu antaa myös jonkinlaisia suuntaviittoja siihen, miten ihmisen tulisi suhtautua maailmaan ja myös Jumalan vastustajiin. Jeesus sanoi opetuslapsille, että he ovat maailmassa mutta eivät maailmasta. Maailma on jotakin, joka yrittää viedä uskon ja uskovan oikealta tieltä. Maailma ja pahan vaikutus liittyvät tässä ajattelussa vahvasti yhteen.

Tänä aikana joudumme miettimään monien ajankohtaisten kysymysten äärellä, miten kirkko ja yksittäinen kristitty elävät maailmassa. Miten ympäröivään todellisuuteen ja sen eri ilmiöihin tulee suhtautua? Miten niiden kanssa pitää elää? Mitä ajattelemme Jumalaa vastustavista voimista tai tahoista?

Itse olen omassa toimintaympäristössämme, joka on siis kristillisen maan ympäristö, ajatellut, että kirkon tulee elää vahvasti tässä maailmassa. Kirkon ja sen jäsenten tulee kohdata maailmassa olevia asioita ja olla vuorovaikutuksessa niiden kanssa. Kirkon ja kristittyjen tulee olla läsnä elämän keskellä. Läsnäoloa on jo kirkon oleminen keskellä kylää ja näkyminen. Kirkon läsnäoloa maailmassa on verkostoituminen ja yhteistyö eri tahojen kanssa sekä toiminnan ulottaminen eri yhteyksiin.

Kirkon ja maailman suhdetta ajateltaessa olen kokenut vieraana hengellisten viholliskuvien rakentamisen. Näin ajatellen edelleen, koska koko maailman on – meidän kristittyjen näkökulmasta – Jumalan luoma ja koska kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia. Viime aikojen uskontoneutraaliuteen pyrkivissä puheenvuoroissa ja tavoitteissa on jotakin sellaista, jonka kohdalla omaa ajattelua joutuu miettimään hieman uudelleen.

Edelliseen liittyen muutama vuosi sitten keskusteltiin uusateismin noususta. Se näkyi aktiivisena kirkkojen ja kristillisen uskon vastustamisena. Ilmiö on rauhoittunut, mutta se on edelleen olemassa. Kirkon tulee luonnollisesti hyväksyä se, että on toisin asioista ajattelevia ja toisin uskovia – tai ihmisiä, jotka eivät oman ilmoituksensa mukaan usko mihinkään. Kaikkien kanssa tulee pyrkiä olemaan rauhanomaisissa väleissä ja pitää pyrkiä jopa dialogiin. Asia rinnastuu siihen, että Jumalan toimintatapa on olla dialogissa maailman ja ihmisen kanssa. Näin ainakin Vanhan testamentin teologiassa edesmenneen professori Timo Veijolan mukaan.

Dialogi toisin ajattelevien kanssa onnistuu vain keskinäisen kunnioituksen hengessä. Jos toinen osapuoli lyttää toisen, ei keskustelulle ole pohjaa. Dialogille ei ole myöskään kunnolla pohjaa, jos toinen osapuoli toimii hyvin vahvasti toisen toimintaa leimaten tai haitaten.

Yksi ”opetus” kirkolle viime aikojen keskustelusta ja kirkon ja maailman suhteesta on se, että kirkon tulee kaikesta huolimatta olla sitä, mitä se on. Kirkon tulee olla kirkko. Eli kirkon tulee julistaa evankeliumia armahtavasta Jumalasta ja toteuttaa rakkautta maailmassa kirkon jäsenten kautta. Kirkon tulee sopivalla tavalla ja sopivaan mittaan saakka puolustaa sitä, että sen edustamat asiat ovat läsnä yhteiskunnassa ainakin niin kauan kuin kirkon jäsenmäärä sitä edellyttää. Kirkon tulee tunnustaa toisin ajattelevien oikeudet, mutta sen ei tule jäädä kuitenkaan vähemmistöjen agendojen alle.

Kirkon ja maailman suhde liittyy vahvasti myös kirkon tehtävään ja missionaarisuuteen. Olemme varoneet ”käännyttämistä” ja vääränlaista toimintatapaa asiassa pitää varoa edelleen. Kirkon uskon ja itseymmärryksen mukaan maailma on kuitenkin kirkon työkenttä. Mitä enemmän kirkosta ja sen sanomasta sivuun jääviä ihmisiä on, sitä enemmän kirkolla on työtä. Kirkossa meidän tulee pitää evankeliumia niin arvokkaan ja korvaamattomana asiana ja muutosvoimana, että sitä pitää julistaa tähän maailmaan. Kirkko palvelee kärsimysten maailmassa ihmisiä riippumatta heidän taustastaan. Voi meitä, ellemme julista evankeliumia. Ja voi meitä, ellemme jaksa olla dialogissa tämän maailman ja ihmisten kanssa!

Toivo Loikkanen