Epäjumala.

Siinäpä sana, joka kuulostaa nykyihmisen korvaan melko vanhanaikaiselta. Tulee mieleen joku muinainen kansa, joka seisoo kivipatsaan ympärillä, polttelee suitsukkeita ja odottaa, että kivinen ukko järjestää sateen, hyvän sadon ja naapurin lehmän poikimisen.

Me suomalaiset olemme tietenkin jo päässeet tällaisesta vaiheesta yli.

Meillä ei enää palvota kivipatsaita.

Meillä palvotaan asioita, joissa on käyttöohjeet.

Ja joskus myös sellaisia, joissa ei ole.

Kristinuskossa epäjumala ymmärretään helposti jonakin konkreettisena esineenä. Patsaana, kuvana tai symbolina. Mutta jos asiaa katsoo vähän tarkemmin, epäjumala voi olla paljon hienovaraisempi. Se voi olla aivan tavallinen asia, joka sinänsä on hyvä ja arvokas, mutta joka alkaa vähitellen vallata sitä paikkaa, joka kuuluu Jumalalle.

Ja siinä onkin koko jutun juju.

Ei epäjumala välttämättä tule ovesta sisään sarvet päässä.

Se voi tulla oikein siistissä puvussa.

Se voi istua kirkkopenkissä.

Se voi kantaa Raamattua kainalossa.

Se voi jopa puhua Jumalasta enemmän kuin kukaan muu.

Risti voi muistuttaa Kristuksesta – mutta voiko rististä tulla tärkeämpi kuin Kristus?

Risti on kristinuskon tunnetuin symboli. Se voi olla kaulassa, seinällä, kirkon katolla tai hautausmaalla.

Eikä siinä tietenkään itsessään ole mitään väärää.

Risti voi muistuttaa siitä, mitä Kristus teki.

Mutta siinä kohtaa kannattaa pysähtyä.

Jos ihminen alkaa ajatella, että juuri tämä esine itsessään sisältää jonkin erityisen hengellisen voiman, ollaan jo toisenlaisella maaperällä.

Silloin risti ei enää välttämättä osoita Kristukseen.

Se alkaa osoittaa itseensä.

Vähän sama kuin jos tienviitta alkaisi vaatia, että kaikkien autoilijoiden pitää pysähtyä ihailemaan sitä eikä jatkaa matkaa siihen paikkaan, johon viitta osoittaa.

Tienviitta on silloin ottanut tehtävänsä liian vakavasti.

Kristillinen symboli on väline. Sen tehtävä on muistuttaa jostakin itseään suuremmasta.

Mutta ihmisellä on merkillinen taipumus rakastua välineisiin.

Ja tästä päästään paljon vaikeampaan asiaan.

Entä jos epäjumala onkin oma oppi?

Tämä on paljon hankalampi kysymys.

Voiko ihminen tehdä epäjumalan omasta uskonnollisesta näkemyksestään?

Minusta ainakin kannattaa kysyä.

Kristinuskon keskiössä ovat Jumala, Jeesus Kristus ja Pyhä Henki. Silti kristikunta on onnistunut vuosisatojen aikana kehittämään valtavan määrän erilaisia sääntöjä, tulkintoja, tapoja, rituaaleja ja järjestelmiä.

Ja sitten on syntynyt seurakuntia.

Ja niiden ympärille lisää seurakuntia.

Ja niiden ympärille vielä pienempiä seurakuntia.

Lopulta joku huomaa, ettei naapurin seurakunnassa lauleta oikealla tavalla.

Toinen huomaa, että kaste suoritetaan väärin.

Kolmas tietää, ettei ehtoollista saa viettää ennen kuin kuoro on harjoitellut.

Neljäs on tutkinut Raamattua niin tarkasti, että tietää varmasti myös sen, missä kohdassa muut ovat väärässä.

Viides perustaa uuden seurakunnan.

Kuudes perustaa siitä irtautuneen seurakunnan.

Seitsemäs perustaa vielä uuden seurakunnan, koska kuudennen seurakunnan perustaja oli kuulemma ymmärtänyt ensimmäisen seurakunnan väärin.

Ja jossakin vaiheessa joku istuu yksin keittiössään kahvikupin ääressä ja toteaa:

”On se kumma, kun Jeesus puhui rakkaudesta ja me saatiin tästä näin iso riita.”

Kun muoto syö sisällön

Tässä ei tietenkään ole mitään väärää siinä, että kristityillä on erilaisia käsityksiä.

Eikä kaikki teologiset kysymykset ole turhia.

Mutta on olemassa vaara, että ihminen alkaa puolustaa omaa uskonnollista järjestelmäänsä enemmän kuin itse uskoa.

Silloin syntyy kummallinen tilanne.

Ihminen saattaa olla valmis riitelemään tuntikausia siitä, mikä on oikea tapa tehdä jokin asia, mutta unohtaa samalla kokonaan, miksi asia alun perin tehtiin.

Se on vähän kuin mies, joka rakentaa itselleen täydellisen veneen mutta unohtaa laittaa siihen pohjan.

Hän voi esitellä ylpeänä mastoa, purjeita ja kompassia.

Kaikki on viimeisen päälle.

Ainoa ongelma on, että kun vene lasketaan järveen, mies seisoo rannalla ja katsoo sen uppoamista.

”Teknisesti aivan täydellinen”, hän sanoo.

Voiko seurakunnasta tulla epäjumala?

Tämä on vielä astetta vaikeampi kysymys.

Seurakunta on kristinuskossa hyvä asia. Ihmiset tarvitsevat yhteisöä. Tarvitsevat toisiaan. Tarvitsevat paikan, jossa voivat rukoilla, laulaa, keskustella ja jakaa elämää.

Mutta seurakunta ei ole Jumala.

Kirkkorakennus ei ole Jumala.

Papin kaapu ei ole Jumala.

Rituaali ei ole Jumala.

Kirkkokunta ei ole Jumala.

Eikä oma tulkinta Jumalasta ole Jumala.

Tämä viimeinen on ehkä kaikkein vaikein hyväksyä.

Ihminen voi nimittäin tehdä omasta Jumalakuvastaan niin täydellisen, että Jumalalle ei jää enää mitään tehtävää.

Jumalan pitää vain hyväksyä ihmisen määritelmä itsestään.

”Jumala on tällainen.”

”Jumala toimii näin.”

”Jumala ei missään tapauksessa voi toimia noin.”

”Meidän porukkamme tietää tämän.”

Ja jos Jumala joskus sattuisi tekemään jotakin ihmisen oman kaavan ulkopuolella, niin sitten täytyy tietenkin tarkistaa Jumalan toimintaa eikä omaa kaavaa.

Nykyajan epäjumalat eivät välttämättä tarvitse alttaria

Meillä on paljon asioita, joista voi tulla epäjumalia.

Raha.

Valta.

Menestys.

Oma asema.

Politiikka.

Aate.

Nationalismi.

Kulutus.

Globalismi. 

Työ.

Julkisuus.

Oma ulkonäkö.

Puhelin.

Jopa oma perhe voi vääristyneessä mielessä nousta kaiken muun yläpuolelle.

Ja kyllä – myös uskonto.

Se on epäjumalan erityisen ovela muoto.

Jos ihminen palvoo rahaa, hän sentään tietää, mitä tekee.

Mutta jos ihminen palvoo omaa uskonnollista järjestelmäänsä, hän voi kuvitella puolustavansa Jumalaa.

Siinä kohtaa epäjumala on onnistunut täydellisesti.

Ehkä suurin epäjumala on ihminen itse

Lopulta kaikkein kiinnostavin nykyajan epäjumala saattaa olla ihminen itse.

Minä.

Minun mielipiteeni.

Minun totuuteni.

Minun ryhmäni.

Minun tulkintani.

Minun oikeassa olemiseni.

Ja tätä voi tapahtua myös kristitylle.

Ihminen voi sanoa rakastavansa Jumalaa, mutta samalla hän voi rakentaa ympärilleen niin korkean aidan omista käsityksistään, ettei Jumalan tarvitse enää koskaan päästä sisään.

Silloin kristinusko muuttuu helposti järjestelmäksi, jonka tarkoitus on todistaa, että minä olen oikeassa.

Mutta jos Jeesuksen opetuksia katsoo kokonaisuutena, siellä on jotakin paljon yksinkertaisempaa ja samalla paljon vaikeampaa.

Rakasta Jumalaa.

Rakasta lähimmäistä.

Anna anteeksi.

Älä tee toiselle sitä, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän.

Älä korota itseäsi muiden yläpuolelle.

Älä takerru pelkkään ulkoiseen muotoon.

Katso ihmistä.

Ja seuraa Kristusta.

Siinä onkin melkoinen ongelma ihmiselle, joka haluaisi tehdä kristinuskosta täydellisen käyttöjärjestelmän.

Jeesus kun ei suostunut olemaan käyttöohje.

Hän käski seuraamaan.

Ehkä pitäisi joskus pysähtyä

Ehkä kristityn pitäisi välillä katsoa omaa uskoaan samalla tavalla kuin mies katsoo vanhaa navettaa keväällä.

Kiertää rakennus ympäri.

Katsoa, mikä on vielä kunnossa.

Katsoa, mikä on vuosien aikana lisätty.

Ja kysyä:

Mikä tässä kaikessa todella kuuluu Kristukselle – ja mikä on vain minun rakentamaani?

Onko tämä symboli muistutus vai palvonnan kohde?

Onko tämä rituaali väline vai päämäärä?

Onko tämä oppi auttamassa minua seuraamaan Kristusta vai autanko minä oppiani pysymään pystyssä?

Onko seurakuntani minulle yhteisö vai identiteetti, jota puolustan vaikka viimeiseen mieheen?

Ja ennen kaikkea:

Jos kaikki nämä ulkoiset asiat otettaisiin minulta pois, jäisikö minulle vielä Jeesus?

Jos vastaus on kyllä, ehkä kaikki on hyvin.

Jos vastaus on ei, silloin kannattaa ehkä pysähtyä.

Sillä epäjumala ei aina ole se asia, jonka edessä ihminen kumartaa.

Joskus epäjumala on se asia, jonka vuoksi ihminen unohtaa, kenen edessä hänen piti alun perin kumartaa.

Ja siinä vaiheessa ei ehkä auta enää uusi seurakunta.

Ei uusi rituaali.

Ei uusi symboli.

Ei uusi sääntökirja.

Ehkä pitäisi vain palata alkuun.

Jumalaan.

Kristukseen.

Ja siihen rakkauteen, josta koko homman piti alun perin alkaa.

Timo Tynkkynen