Kotiseurakuntani toisessa kirkossa järjestettiin nuorten messu tai messu, joka oli erityisesti tarkoitettu nuorille, tai messu, jonka nuoret olivat järjestäneet meille kaikille. Kirkon penkissä istui kuuleman mukaan toimittajien eli papin, kanttorin, nuorisotyöntekijän ja avustajien lisäksi neljä henkilöä. Tekijät olivat pettyneitä.
Minäkään en siellä ollut, vaikka mielelläni käyn myös nuorten messuissa ja konfirmaatiomessuissa. Miksi messu ei tavoittanut kohdettaan, ei nuoria eikä aikuisia, on herättänyt keskustelua. Miksei?
Nuorten messu oli iltapäivällä, minä tapani mukaan olin aamupäivän messussa, joka sillä kertaa seurakuntamme pääkirkossa oli herättäjän kirkkopyhä. On siis vaihtoehtoja, jotka jakavat kävijämäärää. Miksi nuoret eivät voisi olla toteuttamassa sitä normimessua kello 10 tai 12? Se olisi kaikenikäisille rikastuttava kokemus.
Nuorten messua oli valmisteltu huolella. Leivottu itse ehtoollisleipäkin, laulettiin nuorten lauluja, oli keskustelusaarna. Kuulostaa kiinnostavalta. Voidaan tietysti aina parantaa, lisätä mainontaa ja miettiä kellonaikoja . . .
Kokemuksen mukaan ihmiset eivät oikein innostu kohderyhmänä olemisesta. Heitä pitäisi tavoitella tekemällä sellainen tilaisuus, joka kiinnostaa heitä sen itsensä, sisällön, ei kohteena olemisen vuoksi. Näin oli Rajamäelläkin tehty, vaikka mainonta kohdistettiin kohderyhmään. Sisältö oli ilmeisen ok.
Muistan joskus vuosia sitten perhemessua mainostetun perhemessuna, mutta lapsia ei toteutuksessa ollut mitenkään otettu huomioon. Sellaista ei pidä yrittääkään toteuttaa. Konfirmaatiomessut on pääosin tehty huolella, mutta niihinkin voisi panostaa vielä enemmän, ja nuoret voisivat olla niissä keskeisemmin mukana.
Ylipäätään seurakuntalaiset voisivat olla enemmän mukana messujen suunnittelussa ja toteutuksessa. Tätä olen monta kertaa ehdottanut. Työntekijät tuovat oman ammattitaitonsa, seurakuntalaiset tarpeensa ja arkensa, koko seurakunnan olemuksen.
Yksi merkki on se, käyvätkö seurakunnan työntekijät messuissa tai muissa tilaisuuksissa (työtehtävän ulkopuolella), vai kutsutaanko sinne vain seurakuntalaisia? Toiset käyvät, useimmat eivät. Miten seurakuntalaisten enemmistön voisi ajatella ajattelevan ja toimivan toisin?
Tapahtumien järjestämistä pohdittaessa pitää ehkä mennä vielä syvemmälle. Toteuttavatko nykyihmiset, erityisesti nuoret, hengellisyyttään kokoontumalla messuun tai johonkin muuhun tilaisuuteen? Neljän seinän sisälle kokoontumisen sijaan kokoonnutaan verkossa, erilaisissa sosiaalisen median muodoissa, yleisen tilaisiuuden sijaan ystävien tai perheen kesken.
Voi olla, että emme saa millään enää suuria joukkoja liikkeelle. Ei, vaikka järjestäisimme kuinka hyvin ja vaikka minkälaisia tilaisuuksia. Eikä, vaikka mainostaisimme kuinka hyvin ja isosti. Paitsi jos on joku julkkis, mutta se taitaa olla vähän kuin kantaa vettä kaivoon.
Toinen juttu on, että monille messu on tärkeä voiman lähde arkeen, hiljentymisen, latautumisen ja yhteyden kokemisen paikka. Sieltä lähtiessä olo on aina parempi kuin sinne mennessä. He tuntevat saavansa sieltä sitä, mitä ihmiset joukoin etsivät – muualta.
Ennakkoäänestyspaikkojen vertailu on mielenkiintoista. Esim. Citymarketin aula on ollut ylivoimaisesti suosituin. Eilen yli 200 äänestäjää. Rajamäen seurakuntasalissa puolestaan kolmisenkymmentä.
Eli kun osallistuminen tehdään helpoksi ja mennään sinne, missä väki liikkuu luonnostaan, tulosta syntyy. Kauppakeskusmessu. Nuorille hengailupaikkamessu. Torimessu. Kahvia ja kookkakolaa. Vain jouluna kirkot täyttyvät, koska se kuuluu kulttuuriin.
Ja hyväkin tilaisuuden kohdalla viestintään ei osata panostaa oikein. Edelleenkään.
Minusta tämä uutinen on kovin surullinen näiden nuorten näkökulmasta. Leivotaan, valmistellaan, harjoitellaan ja sitten paikalle saapuu neljä ihmistä.
En kuitenkaan hakisi syytä välttämättä siitä, että tapahtumaa oli markkinoitu väärälle kohderyhmälle. Ennemmin esittäisin kysymyksen: onko uskonnosta tullut epärelevantti nurmijärveläisille ja erityisesti nuorille?
Tulee murheellinen mieli nuorten puolesta. Sekä niiden, jotka järjestivät että niiden, jotka jäivät tulematta. Toivottavasti sekä nuoret että ohjaajat saavat kuitenkin motivaatiota yrittää uskollisesti yhä uudelleen. Sosiaalinen media on hyvä kohtaamispaikka, mutta mikään ei kuitenkaan korvaa yhteen kokoavaa toimintaa.
Ihmisten kohtaamisesta lähtee liikkeelle hyvän kierre, jos koetaan että täällä on muitakin ja että täällä on hyvä olla. Kotiseurakunnassani järjestetään bändin säestämä iltamessu kerran kuussa ja se kokoaan 110-130 osallistujaa. (En kerro tätä ylhäältä päin opettaen). Uskon, että nuoret ovat aika lailla samanlaisia, sanomakin on sama ja Jumala on sama. Pitää vain saada se hyvän kierre liikkeelle.
Vanhoja toiminnan malleja ja kirkollista kulttuuria on varmaan aika toivotonta koettaa mukauttaa nuoria kiinnostavaksi. Kannattaisiko tehdä opintoretkiä sinne, missä seurakunnan nuorisotyö kukoistaa (ilman rippikoululukuja) ennen kuin masentuu kaikesta yrittämisestä?
”Vanhoja toiminnan malleja ja kirkollista kulttuuria on varmaan aika toivotonta koettaa mukauttaa nuoria kiinnostavaksi.”
Perusongelma tuskin liittyy toimintamalleihin. Pulman ydin on kristinuskon sisällössä.
Yritäpä selittää ajattelevalle nykynuorelle perisyntiä, kristinuskon paremmuutta verrattuna muihin uskontoihin, helvettikäsityksen rationaalisuutta tai kaveripiiriin kuuluvan homoseksuaalin asemaa kirkossa.
Kun yksi kaveri on homo, toinen muslimi, kolmas joogaa hengellisesti itämaisissa vaikutteissa, ympärillä olevat ihmiset vaikuttavat useimmiten mukavilta ja ystävällisiltä ja biologian tunneilla esitetään ihminen yhtenä eläinlajina, on kirkon vaikea upottaa tähän maaperään lohdutonta sanomaansa, jossa ihminen on nostettu erilleen muista eläimistä ja jossa yksi uskonto esitetään muita todempana.
Juuri ne nuoret, jotka ajattelevat ja joita henkiset ja hengelliset asiat kiinnnostavat, ovat samoja, jotka pohtivat asioiden perusteita. Näihin pohdintoihin kirkko ei pysty vastaamaan. Se pystyy saamaan saalikseen ainoastaan kotona kristinuskoon kasvaneita, vähälahjaisia, joilta puuttuu ajattelun lahja tai heikkoja, jotka paikkaavat perusturvallisuuttaan muiden vaalimilla valmiilla vastauksilla.
Suosittelen opintoretkeä tämänkin ennakkoluulon voittamiseksi.
Mikä kirjoituksessani oli ennakkoluuloista tai sellaista, mitä kirkko ei opeta?
Seurakuntalaisina Meidän tulisi aina mennä, nuorina tai vanhoina, kirkkoon saamaan hengellistä opetusta ja tiennäyttöä. Syyn pitäisi olla sama koko maassa, jotta niin lehdissä, uutisissa, somessa kuin kavereiden kesken puhuttaisiin Ihmisen moraalisen kasvamisen haasteista ja mahdollisuudesta, että tätä tietä kulkemalla Ihminen voi Henkisesti päästä eteenpäin ja korkeammalle.
Minä uskon myös jatkuvuuteen. Vuosittain nuorten valmistama messu koko seurakunnalle. Ihan sama mihin kellon aikaan. Kaikki osaavat lukea. Kutsutaan erityisesti niitä, joiden rippikoulusta jo muutama vuosi ja jokainen messua valmisteleva nuori kutsuisi naapurin sedän tai tädin tai mummin ja kummin, siis henkilökohtaisesti.
Täysin luonnollista olisi mielestäni, että edes jompi kumpi huoltajista tulisi iloiten katsomaan nuorensa suoritusta – mennäänhän niihin urheilujuttuihinkin kannustushuutoja huutamaan.
Nuoret olivat ilmeisesti menneet jo aamumessuun; olihan silloin herättäjän kirkkopyhä… 😉
Mun on vaikea käsittää tätä kirkon toimintakeskeisyyttä. Järjetetään nuorille messu, eikä tule juuri ketään. Eipä tietenkään! Mikäli nuoria halutaan johonkin tapahtumaan mukaan on heidät ensin positiivisessa tilanteessa kohdattava. Tuomoinen vaha kaava saisi jo jäädä historiiaan. Siinä yritetään mahdotonta: ”kiivetä latvasta puuhun.”
Järkätään hieno tilaisuus ilman hyvää kontaktia. Siinä uskotaan siihen et messussa syntyisi suhde mitä ei ennestään ole.
Voi itku miten typerää touhua. Jos nuorisotyössä ei tahdota lähteä liikkeelle omasta mukavuusalueesta, niin miksi nuoret sen tekisivät.