Seison lämpimän suihkun alla ja annan veden hyväillä hiuksiani ja vartaloani – enkä voi olla ajattelematta niitä tuhansia ja taas tuhansia, jotka juuri nyt, samaan aikaan, taistelevat tulvavesiä vastaan Etelä-Nepalin tasankoalueella.

Lasillinen raikasta vettä jääkaapista… Muistan, miten omille lapsillemme ’jääkaappivesi’ oli suurta herkkua silloin, kun he olivat pieniä ja asuimme Nepalin maaseudulla tiettömän taipaleen takana ilman ympärivuorokautista sähköä ja siksi myös ilman jääkaappia. Kun matkasimme kaupunkiin - muutaman kerran vuodessa - ajatus ’jääkaappivedestä’ raikasti hikistä ja pölyistä loppumatkaa jo, kun määränpäähän oli vielä tuntien matka.

On traagista, että siellä, missä tulvavedet nyt peittävät ihmisten kodit ja pellot, lähes huutavin pula on vedestä. Puhtaasta juomavedestä. Ei yhtään haittaisi, vaikka olisi haaleaakin, kunhan olisi puhdasta.

”Kiitos Jumalalle joka antoi armonsa ja rakkautensa sataa Itä-Nepalin viljelijöille!” kirjoitti Nepalin evankelisluterilaisen kirkon johtaja Joseph Soren 5.8. Morangista. Muutamaa päivää aikaisemmin oli lopulta saatu riittävästi sadetta, jotta riisi päästiin istuttamaan, myös hänen omilla pelloillaan. Kirkon pääpaimenen ansiot eivät yksin riitä perheen elättämiseen. Kuva: Joseph Soren

Kymmenen päivää myöhemmin 80 % alueesta oli upoksissa.
Kuva: Samari Uttan Sewa (Lähetysseuran kumppanijärjestö)

Vesi. Niin suloinen, niin raikas ja virkistävä. Ja niin kauhistuttava.

Perjantaina 11.8. monsuuniajan rankkasateet yltyivät Etelä-Nepalin tasankoalueella pahimmiksi 15 vuoteen. Muutamassa päivässä vesimassat peittivät 60-80 % alueen kylistä ja kaupungeista. Tuhansia koteja on tuhoutunut kokonaan, ainakin 6 miljoonaa ihmistä kärsii tulvista ja rankkasateiden aiheuttamista maanvyörymistä tavalla tai toisella. Tulva-alueiden yhteenlaskettu väkiluku on kaikkiaan 11,5 miljoonaa. Kuolonuhreja on toista sataa, kymmeniä on yhä kateissa.

Olemme lukeneet paikallisista uutisista lohduttomia tarinoita perheistä, joissa vain yksi tai kaksi on jäänyt suremaan vesimassojen hukuttamia rakkaitaan. Tai lapsista, jotka yhä odottavat äitiä ja isää palaaviksi, turhaan. Ovat vielä liian pieniä ymmärtääkseen. On ollut myös ihmeellisiä selviytymistarinoita. Kuten: Äiti, parin kuukauden ikäinen poika sylissään, onnistui kiipeämään puuhun ja kymmenkunta muuta kyläläistä seurasi perässä. Puussa vietetyn yön jälkeen heidät pelastettiin seuraavana päivänä. Useita kyläläisiä hukkui. Tai nuori nainen, joka vesimassojen keskellä tarrautui ajopuuhun ja riippui siinä kiinni tuntikausia, kunnes joku sai kiinni puusta. Polttopuuksi aiottu saalis olikin enemmän kuin pelkkä hirsi. Nuori nainen toimitettiin lähimpään sairaalaan. Hän selvisi.

Tuhansia tarinoita. Pysäyttäviä kuvia jatkuvana virtana. Surua ja kyyneleitä – suolaista vettä. Helpotusta niillä, jotka täpärästi pelastuivat. Mutta myös valtavasti haasteita edessäpäin. Sadot on menetetty. Monilla alueilla riisi oli vasta juuri viikkoa, paria aiemmin saatu istutettua monsuunisateiden oltua myöhässä. Silloin iloittiin ja oltiin kiitollisia. Nyt ilo loppui lyhyeen. Sadoittain kotieläimiä on kuollut, kalalammikot huuhtoutuneet tulvavesien mukana, ruokavarastot tuhoutuneet... Tämä kaikki enimmäkseen kylissä, jotka olivat köyhiä jo ennen tätä viimeisintä tuhoakin.

Kaikkien inhimillisten tragedioiden uutisvirrassa oudosti riipaisee kuva kahdesta kananpojasta kylki kyljessä varvastossu-lautalla ajelehtimassa ruskeassa vedessä. Niin pieninä ja turvattomina. Tarina ei kerro, miten tipujen kävi. Mutta toinen tarina kertoo, että yksi Chitwanin kansallispuiston sarvikuonoista hukkui tulvavirtaan. Viisi muuta virran viemää suunnitellaan palautettavaksi kotiseuduilleen, kunhan siellä vähän kuivuu. Kaksi oli ajelehtinut Intian puolelle asti. Intian viranomaisilta on jo kysytty lupa eläinten palauttamiseksi Nepaliin. Mietin sarvikuonoja, joita katselimme norsun selästä puolisen vuotta sitten – ja veden voimaa, kun se nappaa mukaansa parituhatkiloisen otuksen kevyesti kuin lastun laineille. Mietin tarinaa Nooan arkista. Siellä olisi voinut olla turvapaikka kahdelle tipulle ja kahdelle sarvikuonolle. Ei kai kaikille kuudelle sielläkään.

Kyllä Kathmandussakin sinä perjantaina ja lauantaina satoi. Itsekin kahlasimme esikaupunkialueella teitä, joissa vettä oli useita senttimetrejä ja jalka upposi välillä liejuun. Silti on melkein vaikea uskoa, miten lähellä olemme seutuja, joissa hätä on nyt todellinen ja käsittämättömän suuri.

Aamulla herään hiljaiseen sateen ropinaan. ”Jumala, älä anna etelä-Nepalissa sataa!” Rukous nousee ihan itsestään. Se huutaa sisälläni sadepisaroiden säestämänä. Aamupäivän aikana sade lakkaa. Koko päivänä en saa tietää, vieläkö etelässä sataa. Ainakaan uutisia uusista tuhoista ei tule enää edellisten päivien tahtiin.

Tänäkin iltana menen suihkuun ja juon puhdasta vettä. Ja ajattelen niitä, joiden elämän vesi on juuri muuttanut pysyvästi ja peruuttamattomasti. Ja niitäkin, jotka nousevat taas; rakentavat uudelleen savimajansa, siivoavat ja kyntävät peltonsa, hankkivat uusia kanoja ja vuohia ja härkiä ja puhveleita, syövät vielä joskus itsensä kylläisiksi – ja saavat juodakseen puhdasta vettä.

Siihen menee vielä aikaa ja sen saavuttaakseen he tarvitsevat apua ja tukea nyt. Myös meiltä.

Jumala, anna meille viisautta ohjata oma apumme oikein, se vähä, minkä pystymme antamaan! Ja, Jumala, anna heille sateenkaari tuhoutuneiden peltojen ylle – anna lupaus. Anna toivo, joka auttaa jaksamaan, kurottamaan kohti tulevaa.

Elina Lind, Nepal