Nälkävuosien saarna puhuttelee yhä
Leipäsunnuntain väkevä saarna tavoitti minut Hämeenkyrön kirkossa. Ei saarnatuolista luettuna, vaan kirkko-oopperana. Eläkkeellä olevat kanttorit Pentti Tynkkynen ja Jukka Hovila olivat tarttuneet Tapio Parkkisen oikeiden tapahtumien pohjalta kirjoittamaan käsikirjoitukseen.
"Huutolaistytön laulu" ei piirrä historiaa kuitenkaan niin raa'asti kuin Aki Ollikaisen kirjoittama "Nälkävuosi". Piskuinen kirja painaa mieltä ikuisesti. Mitä se tarkoittaa, kun ruokaa ei ole. Eikä sitä tule. Ihmisiä vain valuu nälissään pohjoisesta etelään.
Kirkko-oopperassa keskitytään huutolaisten asemaan. Heiskan tilan pihalla pidetty 299 lapsen huutokauppa ei jätä sitä seuranneen rovastin mieltä rauhaan. Ihmisarvo on kutistettu lauseeseen "joka vähiten pyytää". Kuka vähimmillä kunnan rahoilla suostuisi huolehtimaan pienimmistä. Lapsista.
Tapio Parkkinen pohtii teostaan käsiohjelmatekstissä: "Mitä syvemmälle uppoutuu 1867-68 tapahtumiin, sitä tutummalta tapaukset tuntuvat. Turvattomuus, nälkä ja toivo paremmasta jaa ihmisiä yli rajojen."
Nälkävuosina suomalaiset auttoivat toisiaan parhaansa mukaan. Se ei silti riittänyt. Matkalle kuoltiin tuhatmäärin; nälkään, tauteihin, väkivaltaan. Huutolaislapsilla ei ollut mitään asemaa tai olemassaolon oikeutusta. Ruokaa tarvitsevan ihmislapsen "arvo" huutolaistalossa oli miinus, ei edes nolla.
Tämän päivän Suomessa näin ei enää tapahdu. Voinko pistää silmäni kiinni ja väittää, että näin ei tapahdu muuallakaan? Voinko?
Minun oli nälkä. Minun oli jano.
1 kommentti
Kirjoittaja
Annmari Salmela
Avara katse, iloinen mieli, elämän seurannan avainpaikka vapaaehtoistyo.fi- sekä kotimaanapu.fi-palvelujen tuottajana Kirkkopalvelut ry:n hommissa.
Kiitos blogista. Tätä kotimaan kauheutta ei pidä eikä voi unohtaa. Ja sama on totta tänäänkin niin monessa paikassa. Sen ajatteleminen on murskaavaa. Lapsen arvo nolla….
Ilmoita asiaton kommentti