Paljon puhutaan siitä, miksi ihmiset eivät kiinnostu enää uskosta, kirkosta, miksi ihmiset eivät ole innokkaita äänestämään. Mietitään vippaskonsteja kansan höynäyttämiseksi Sanan ääreen ja moititaan toinen toistansa missä vika kun kirkonovet eivät käy ja kolise. Milloin vika on konservatiiveissa, milloin liberaaleissa ja milloin minkäkin asian hyäksyjässä tai kieltäjässä. Eli vika on kokissa kun ruoka ei maistu, tai sitten ruokahaluttomuudessa, joka sitten johtuu jostakin.
”Hädässä huudan Herraa”, sanotaan Raamatussakin ja siitä osoituksena on Estonian esimerkkitapaus, kun turman jälkeisenä päivänä kirkot pursusivat hätääntyneitä ihmisiä. Kun tapahtuu jotain traagista, odottamatonta ja käsittämätöntä, etsitään turvaa ihmisviisautta vahvemmalta taholta, vaikka aiemmin ei elämään olisi kuullutkaan korkeimpia voimia; ”Jos olet Jumala olemassa, niin estä tällaiset tapahtumat ja auta minua ja muita, auta meitä!”
Helvetillä pelottelu on tehokas keino saada ihmiset kääntymään, mutta aiheuttaako se aitoa sydämen kääntymystä? Samoin kaikki muutkin henkisen väkivallan muodot; painostaminen, kiristäminen, syrjiminen, mitätöinti ja ihmisarvon tyhjäksi tekeminen jos ei käänny. Voi-voi; näistä tapauksista on lukuisia esimerkkejä, miten huonoja seuraamuksia niillä on.
No miten sitten saada uppiniskaiselle kansalle nälkä, jotta he kolkuttelisivat kirkonovia? Pitääkö nälkä saada aikaiseksi? Onko se kristityn tehtävä? Jos ei keppi auta niin sitten porkkana, niinkö?
Minun syyni siihen, etten jaksa usein kirkkoon mennä, on yksinkertaisesti uupumus. Ei vain jaksa, vaikka halu ja tahto olisi. Työ ja perhe vievät kaikki voimat, eikä meinaa riittääkään. Onkohan monilla muillakin sama homma? Tai sitten ei vain ole tarvetta hengellisyydelle. Ei ole ”hengennälkä”.
Tämmösiä tänä armon torstaiaamuna pähkäilen 🙂
Vuokko hyvä, S(s)anan nälkää kyllä löytyy aika monelta, mutta tuleeko ihminen kirkossa hengellisesti ravituksi?
Aivan liian usein joutuu jumalanpalveluksesta poistumaan turhautuneena, julistus on köyhää. Tulee hiukan samanlainen tunne kuin Euroopan historian professori Laura Kolbelle, joka jokin aika sitten totesi Kotimaassa: ”Minua häiritsee kirkossa tunne, että papit jotka puhuvat, eivät oikeasti usko.” Tämä tunne tuli minulle myös katsoessani pappien avioliittovideota.
Minä usko BP:n lausumaan: Varjele hyvää tapaa niin hyvä tapa varjelee sinua.
Aamuhartauden ja sunnuntaimessun kuuntelu radiosta virittää koko päivän rauhalliseen turvallisuuteen. En tarkemmin analysoi puheita. Joskus tarttuu mieleen joku hyvä lause puheesta tai laulusta pitkäksi aikaa.
Messuun menen, kun haluan ehtoolliselle. Muuten elän ora et labora-lause mielessäni.