”Eikö jo olisi naisten aika päästä kenraaleiksi?” Naistenpäivä nosti esille naisten tasa-arvon. Tässä yhteydessä kysyttiin myös, miksei naisia ole vielä kenraalikunnassa. Eikö se ole nykyaikana häpeä ja osoitus tasa-arvon huonosta tilasta?

Vastaus kuuluu suurin piirtein näin: Naisilla on täysin sama mahdollisuus nousta kenraalikuntaan kuin miehilläkin. Mutta niin naiset kuin miehetkin nousevat samoja portaita pitkin. Portaiden rinnalla ei ole hissiä.

Sama koskee osin naisten pääsyä piispoiksi, josta enemmän alla.
_ _ _
Naisten mahdollisuus vapaaehtoiseen aseelliseen palvelukseen avautui lainsäädännöllä 1. huhtikuuta 1995. Tähän mennessä ensimmäiset naiset ovat ylenneet majureiksi Kadettikoulun ja sen jälkeisen palveluksen sekä suoritettujen kurssien kautta. Vaativan hakuprosessin läpäisseet parhaat majurit – naiset ja miehet – selviytyvät Yleisesikuntaupseerikurssille. Sen suorittaneille avautuu mahdollisuus ylenemiseen everstiluutnanteiksi ja eversteiksi sekä jopa kenraalikuntaan.

Virkojen määrä vähenee voimakkaasti ylöspäin mentäessä. Jos everstiluutnantin vakansseja on noin 400, on everstejä tästä alle neljäsosa, ja edelleen eversteistä kenraaleja noin neljäsosa, nimittäin parikymmentä.
_ _ _
Kenraalikuntaan ylenevät ovat yleensä jo kadettikurssinsa parhaita, palvelleet sen jälkeen joukko-osastoissa, esikunnissa ja kansainvälisissä tehtävissä. He ovat hoitaneet kuntoaan ja suorittaneet vuosittain fyysisen kunnon testit.

Kolme kenraalikuntaan kuuluvaa on erikoisupseereita, lääkintäprikaatikenraali, insinööriprikaatikenraali ja kenttäpiispa. Kun sanoin edellä, ettei kenraalikuntaan ole hissiä, on kenttäpiispa poikkeus. Erikoisupseerien kohdalla oma erikoiskoulutus ajaa pitkän sotilaskoulutuksen edelle, nimittäin lääketieteellinen, tekninen tai teologinen koulutus.
_ _ _
Olin viime kesänä Tukholmassa ylimmän johdon Gender-kurssilla pohjoismaisessa NCGM-keskuksessa (Nordic Centre for Gender in Military Operations). Kirjoitin tästä 22.6.2017 blogissani.

Keskustelin siellä saksalaisen lääkintäkenraalin kanssa. Puolustusministeri Ursula von der Leyen on esittänyt painokkaan toiveen naisten määrän lisäämisestä kenraalikunnassa. Luonteva mahdollisuus siihen tarjoutuu sotilaslääkinnässä, missä korkeasti koulutettuja naisia on suhteellisen paljon. Esimiehet kannustavat sopivia naisia etenemään vaativampiin tehtäviin, mutta aina se ei johda tulokseen.

Tietyssä uran vaiheessa on oltava valmis vaihtamaan palveluspaikkakuntaa. Se tuntuu muodostuvan monille pullonkaulaksi. Mieluummin tyydytään alempaan asemaan ja säilytetään tuttu, turvallinen ympäristö. Tämä ei koske ainoastaan perheellisiä naisia tai miehiä.
_ _ _
Miksi naisia ei ole tällä hetkellä Suomen kirkon piispoina? Onko se osoitus tasa-arvon huonosta tilasta? Osittain varmaan onkin. Kotimaan toimittaja Olli Seppälä julisti miehille väistämisvelvollisuuden Espoon tulevassa piispanvaalissa, jotta tasa-arvo voisi toteutua.

Rohkenen kommentoida tilannetta, koska en ole asettumassa ehdolle Espoon vaalissa. Minua pyydettiin ehdokkaaksi, mutta kieltäydyin. Olen juuri alkanut toisen viisivuotiskauden kenttäpiispan virassa, johon Tasavallan presidentti on nimittänyt 1.2.2018-31.1.2023. Koen olevani nyt oikealla paikallani. Asia on kuitenkin toinen kun viisivuotiskausi lähenee loppuaan.
_ _ _
Piispan virkaan kelpoinen on Suomen kirkon vihitty pappi. Siten esimerkiksi kappalaisen ja kirkkoherran viran kelpoisuusehdot ovat korkeammat edellyttäessään pastoraalitutkintoa ja johtamisen tutkintoa.

Piispan viran kohdalla ehdokkaiden seulonta tapahtuu 30 piispan vaalissa äänioikeutetun perustaman valitsijayhdistyksen harkinnan kautta. Mitä harkinnan kriteereitä valitsijayhdistykset sitten seuraavat? Kun valitaan Suomen kirkon piispaksi, olisi ehdokkaalla oltava pätevyyttä, osaamista ja kokemusta Suomen kirkon työstä sen eri tasoilta.

Otan esimerkiksi äsken valitun arkkipiispan Tapio Luoman. Hän on toiminut seurakuntapappina, ensin kolme vuotta virallisena apulaisena, sitten kahdeksan vuotta kappalaisena ja kymmenkunta vuotta ison seurakunnan kirkkoherrana.
Sen ohessa hän on opiskellut Edinburghissa, väitellyt tohtoriksi, hoitanut kirkon luottamustehtäviä Etelä-Pohjanmaan teologiyhdistyksessä, Kirkon ulkoasiain neuvostossa, piispainkokouksen ja kirkkohallituksen työryhmissä, Suomen lähetysseuran luottamustehtävässä, kirkolliskokouksen jäsenenä ja lääninrovastina.

Korkeakoulua piispanvirkaan ovat merkinneet täydet kuusi vuotta pappisasessorina, piispan läheisenä avustajana. Pappisasessorin työ on merkinnyt ainakin viidenneksen lisää työtä kirkkoherran ja lääninrovastin työn päälle – monet automatkat Lapuan hiippakunnassa ja junamatkat Seinäjoelta Helsinkiin.
_ _ _
Mitkä asiat siis tekevät papista hyvän piispaehdokkaan?
1) Riittävä seurakuntatyön kokemus – ihmisten kohtaamisesta, saarnaamisesta ja kirkollisista toimituksista, hallinnosta ja johtamisesta.
2) Riittävä kokemus hiippakuntatason ja kokonaiskirkon hallinnosta.
3) Teologian tohtorin tutkinto osoituksena teologisesta osaamisesta ja pitkäjänteiseen työhön pystymisestä.
4) Riittävät yhteydet kirkon eri järjestöihin.
5) Riittävä kansanvälinen kokemus ja kielitaito.
6) Osoitettu hyvä työkyky, ihmissuhdetaidot ja paineensietokyky.
7) Mediataidot.

Edellä minusta käy ilmi, että myös piispaksi noustaan portaita pitkin - ei hissillä. Portaat voivat toki olla erilaisia.
Kunnioitettu emerituspiispa Eero Huovinen tuli Helsingin piispaksi yliopistosta kuten myös Aarre Lauha, Aimo T Nikolainen, Mikko Juva tai Paavo Kortekangas. Nykyisin yliopiston ja kirkon välinen yhteys on mielestäni muuttunut etäisemmäksi ja samalla myös professorien tunnettuus kirkossa yleensä heikommaksi.
_ _ _
Miten siis naisia voisi tulla jatkossa enemmän valituksi piispoiksi? Kulkemalla portaita. Suorittamalla jatko-opintoja kirkossa ja yliopistossa, hakeutumalla ulkomaille opiskelemaan. Väittelemällä tohtoriksi. Hakemalla kappalaisen ja kirkkoherran virkoja. Suostumalla luottamustehtäviin ja ehdolle asessorin virkaan.

Lehdissä on tuotu viime viikkoina esille, että vaikka naisia on papeista lähes puolet, on heitä kirkkoherroista vain 20%. Pappeja on kirkossa töissä runsaat pari tuhatta, joista kirkkoherroja noin 400 - ja heistä siis naisia noin 80. Tätä pidetään osoituksena tasa-arvon huonosta tilanteesta kirkossa. Olen pannut merkille, että moniin kirkkoherran virkoihin on vähän hakijoita tai ei lainkaan, erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa. Monissa seurakunnissa on tiedossa liitoksia, henkilöstövähennyksiä ja leikkauksia. Naisten osuuden lisääntyminen kirkkoherran viroissa edellyttää sitä, että naiset hakevat kirkkoherran virkoja.
_ _ _
Pelkkä portailla kiipeäminen ei kuitenkaan ole vakuuttavaa. On hoidettava uskollisesti ja hyvin seurakunnan työtä, saarnattava puhtaasti Jumalan sanaa, niin kuin on pappislupauksessa luvannut, ja olemalla seurakuntalaisia varten.
---
Jos naisehdokkaat eivät ole tulleet valituiksi piispoiksi, ei kannata syyttää pelkästään valitsijoita, jotka arvottavat ehdokkaita heidän kokemuksensa perusteella Suomen kirkon eri tehtävissä, seurakuntatasolta alkaen.

Nykyisistä piispoista noin 70% on toiminut pappisasessorina. Näin hankittu kokemus piispanvirkaa varten näyttää siis valitsijoiden silmissä merkittävältä.