Ensimmäinen muistikuvani kristinuskosta on muutaman vuoden ikäisenä keskustelu mustista ja valkoisista enkeleistä jonkun hoitajan kanssa. En muista mistä kimmoke tuli pohtia enkeleitä, mutta jotenkin niiden värit askarruttivat. Tajusin asian liittyvän hyviin ja pahoihin enkeleihin: valkoinen hyvä, musta paha. Myöhemmin kuulemani vitsi pikku-Kallesta upposi minuun erityisen mainiosti: ”Pikku-Kallen oltua tuhma häntä varoitettiin, että jos tuommoinen keppostelu jatkuu, niin hänestä tulee vielä musta enkeli. Pikku-Kalle vastasi, että värillä ei ole väliä, kunhan vaan pääsee lentämään.”
Kasvoin uskomaan sen, mitä minulle kerrottiin. Iltarukoukseni oli ”Rakas Jeesus, siunaa meitä, anna meille enkeleitä, siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä”. Ihmettelin jossain vaiheessa Jeesuksen siipiä rukouksessa. Eihän Jeesuksella ole siipiä? Paljon myöhemmin tajusin, että ilmeisesti siinä pitäisi olla, että ”siivillänsä meitä peitä” eli rukouksessa viitattiin edellisen osion enkeleihin ja niiden siipiin. Minulle oli opetettu rukous väärin.
Äitini sai minut 17-vuotiaana. Vanhempani erosivat ollessani viisivuotias. Yhden hässäkkävuoden jälkeen muutin asumaan isän luokse, kouluttamaton yksinhuoltaja-äitini ei siinä vaiheessa kyennyt tarjoamaan minulle ja puolitoistavuotiaalle pikkuveljelleni kohtuullisia elämisen edellytyksiä.
Jotta tarinaan saataisiin tiettyä sisäsiittoista Kauniit ja rohkeat-henkeä, meni isäni varsin pian eron jälkeen naimisiin äidin nuoremman siskon kanssa, tadaa. Siitä liitosta syntyi poika, joka oli siis yhtäältä veljeni ja toisaalta serkkuni. Molemmat nuoremmat veljeni ovat kuolleet, toinen reilu kaksikymppisenä ja toinen nelikymppisenä.
Takaisin varsinaiseen asiaan: kävin toisella tai kolmannella luokalla ollessani helluntaiseurakunnan pitämässä pyhäkoulussa. Muistan saaneeni jouluna luottamustehtävän lukea jouluevankeliumin seurakunnan kokouksessa, josta olin ansaitusti ylpeä ja iloinen. Saamiani käyntitarroja lukuun ottamatta pyhäkoulusta ei ole sen enempää jäänyt mieleeni. Isänikään ei itse alkanut käymään seurakunnan kokouksissa, vaikka hänellä nuorena aikuisena olikin ollut yhteyksiä vapaaseurakuntaan. Mummo ja hänen lapsensa nimittäin nöhkääntyivät, kun isoisäni erottuaan aikoinaan kirkosta ei sitten saanut kuoltuaan luterilaista hautausta tuon ajan eli 1950-luvun tapaan. Mummo ja jo aikuiset lapset loukkaantuivat moisesta kohtelusta ja erosivat joukolla luterilaisesta kirkosta. Mummosta tuli jossain vaiheessa pelastusarmeijalainen ja isä seikkaili vähän aikaa vapaaseurakunnassa, mutta liittyi takaisin evlut-kirkkoon, en oikeastaan tiedä miksi.
Oppikoulun ensimmäisellä eli nykykäytännön mukaan viidennellä luokalla laitoin rintamerkin, jossa luki ”Jeesus rakastaa sinua”. En tuntenut tuolloin Savonlinnassa asuessamme ketään seurakuntanuorta tai edes seurakuntalasta. Ihan yksin keksin laittaa merkin rintapielukseen, mallin sain luultavasti Mikkelissä asuvilta, uskoon tulleilta murrosikäisiltä sukulaisiltani. Muistan minua fysiikaltaan jo kypsempään ikään ehtineeltä luokkatoveritytöltä kommentin hänen luettuaan rintamerkin: ”Vaikka Jeesus rakastaa minua, niin en mä sen kanssa sänkyyn menisi.”. Vieressä seisonut kaverini pillastui innosta ja meni kailottamaan muille, mitä juuri oli kuullut. En muista kokeneeni sen enempää kiusaamista asian johdosta. Uskonnonopettajalta kysyin kerran yhden tunnin jälkeen kahden kesken, että oliko Aatami ja Eeva olleet oikeasti olemassa? Hän vastasi ajattelevansa heidän olleen vähän niin kuin esimerkkejä silloin joskus eläneistä ihmisistä.
Isä oli levotonta ja muuttavaista lajia (ADHD?), olen käynyt peruskouluni seitsemässä eri koululaitoksessa. Kuudennen luokan kävin Mikkelin kupeessa olleessa Otavassa, asuimme Riiskan tienhaaran lähellä. Tuon lukuvuoden aikana minulle kehittyi tolkuton pimeän pelko, isällä kun alkoi mennä huonosti. Juomista ja paljon poissaoloa kotoa eikä isän silloista vaimoakaan (se äidin nuorempi sisko) näkynyt sen enempää kuin isääkään. Kyllä he paikallakin olivat, mutteivät sillai turvaa tuovasti, parisuhde oli alkanut enenevässä määrin rakoilemaan ja se näkyi että kuului. Hyviä ja hauskojakin hetkiä oli, ei siinä mitään. Tuon Otava-vuoden aikana luin myös ensimmäisen Mooseksen kirjan, jonka pohjalta myöhemmin leuhkin lukeneeni koko Raamatun.
Mutta miten minusta tuli ateisti? Muutin isän luota äidin luokse Mikkeliin, kun homma alkoi karata isältä lapasesta oikein kunnolla.Yläasteikäisenä usko alkoi problematisoitua minulle.
Tässä henkilökohtainen ”uskonnottomuuteen tulo”-kertomukseni: 7-8-luokan välisenä kesänä ajoin kerran polkupyörällä Mikkelissä Kaituentietä alaspäin kohti Laajalampea, viettääkseni kavereitten kanssa rannalla aurinkoista kesäpäivää. Olin ilmeisesti pohtinut uskonasioita jotenkin, en muista tarkasti ottaen mitä. Mutta muistan maagisen hetken: puuskahdin mielessäni ja totesin, että en usko. Aiemmin olin uskonut suunnilleen kaiken sen, mitä minulle oli uskottavaksi annettu. Minussa oli murrosiän myötä herännyt kriittinen, omakohtainen ajattelu ja haistoin palaneen käryä ja päädyin, että jumalaa ei ole olemassa. En usko. Jatkoin matkaa kohti rantaa ja se siitä.
Minulla ei ollut sanaa tuolle kokemukselle, vain taju asiasta eli jumalaa ei ole olemassa. En muista käyttäneeni sanaa ateisti, mutta se olisi kyllä osuvasti kuvannut uskonnottomuuttani.
Ihminen on ristiriitainen olento. Minä en siis uskonut ja se oli jollain älyllisellä tasolla minulle selvä juttu. Muistan kuitenkin rukoilleeni aina silloin, kun olin jäänyt kiinni jostain luvattomasta tai muuten vaan meni huonosti. ”Jumala, jos olet olemassa…” Kun en muuta voinut, hätäpäissäni minusta siis kuoriutui kuitenkin rukous, siis täysin epäloogisesti tiukalta älylliseltä katsannoltani katsoen. Lupasin näissä ahdistusrukouksissani jumalalle (jota ei siis ollut), että alan lukemaan raamattua ja ryhdyn kunnon pojaksi jne. Kun tuo ikävä, ahdistusta aiheuttanut tilanne oli ohi itseni kannalta myönteisellä tavalla, niin päättelin luonnollisen selityksen tapahtumien kululle, palasin ”jumalaa ei ole”-uskomukseeni ja unohdin tietysti kaikki rukouksessa annetut lupaukseni. Toisaalta nämä rukoukset olivat jumalan olemassaolon testejä: jos olet olemassa! Jos apua ei kokemukseni mukaan tullut, niin johtopäätös oli tässäkin tapauksessa tuo vakaumukseni jumalan olemattomuudesta. Ja ajattelin myös, että jos saisin kokea ihmeen, niin sitten uskoisin!
Ihmettäkään ei kuulunut eikä näkynyt, tie Narniaan oli tukossa. Näillä mentiin suunnilleen puolitoista vuotta.
(kuva luotu tekoälyllä, oli hauskaa opetella ja antaa ohjeet)
PARANNUSARMOA UUTTA!
Väinö Malmivaaran virren sanoja voimme toistaa: ”Me pyydämme Henkesi kastetta ja parannusarmoa uutta. Me varromme kevättä tuoretta, me pelkäämme suruttomuutta.” (VK 504:2)
Mutta parannuksesta ei saa tehdä jotain monimutkaista tai ylivoimaista. Yksinkertaisesti parannuksessa on vain kaksi kohtaa: Katumus ja usko. Taivaan Isän edessä yksin tai yhdessä tunnustamme syntimme ja pyydämme niitä anteeksi. Näin teemme muuten jokaisen jumalanpalveluksen alussa.
Saamme kuulla synninpäästön sanan. Nytkin se päästö julistetaan. Jeesuksen ristintyön ja sovintoveren tähden kaikki syntisi ovat anteeksiannetut. Kaikki synnit Jumalan lasten vapauteen, iloon ja rauhaan saakka.
Reijo Arkkila, Kaikki synnit anteeksi, s. 17-18, Sley-Media Oy, 2019.
Kiitoksia, Lauri, henkilökohtaisesta puheenvuorostasi. Itse olen saanut kokea juuri päinvastoin. Joskus uskoani on toki koeteltu rankasti. Mutta samalla olen saanut kokea sen, että Jumala on. Minulle Hän antoi nuorena hyvin vaikeassa elämäntilanteessa kolme lupausta, jotka kaikki ovat toteutuneet ja täysin ilman omaa ansiotani.
En rupea lätkimään tähän joukkoa raamatunlauseita, jotka joidenkin mielestä matemaattisella varmuudella selittävät, miten usko syntyy. Totean vain Jeesuksen sanan Tuomaalle: ”Sinä uskot, koska näet. Autuaat ne jotka uskovat vaikka eivät näe.” On aikamoista, että kuoleman voittanut Jumalan Poika, jolle ei olisi mikään työ vakuuttaa meidät, sanoo meille näin.
On aina hienoa kun joku avoimesti ja rehellisesti kertoo omasta elämästä ja varsinkin asioista jotka koskettavat syvästi myös tunne- elämää . Lukiessa tuli mieleen että kuinka suuri vaikutus on kaikella mitä koemme omassa elämässä joka lopulta määrittelee suhteen Jumalaan tai uskoon tai uskomattomuuteen. Uskon että jokaisella kenties on nuorena väärä Jumalakuva kun kohdistamme sen omiin tunteisiimme . Voin sanoa sen omasta kokemuksesta kun omaa identtiteettiä etsi pitempään ja vaikka kristillisen kodin perintö oli mielestäni hyvä niin sen kaiken läpikäyminen että on merkitys ja tarkoitus ja suunnitelma Jumalalla minunkin elämää varten ei ole mielestäni itsestään syntyvä asia . Lopulta kärsimykset ja synnintunnot ovat avanneet armollisen Jumalan vaikka en ole kokenut häntä koskaan julmana .
Tämä Laurin blogihan osuu tarkalleen Lutherin opetukseen. ”Uskoa ei voi valita”. Se että päättää ruveta uskovaiseksi ei johda mihinkään todelliseen uskovaisuuteen. Rehellinen siinä huomaa sen ettei usko kestä. Ateismin näköjään voi valita ja se johtaa todelliseen ateismiin
Tämä antaa uuden näköalan : ” usko ei ole sanoissa vaan voimassa.” lausumaan, jota olen usein pohtinut.
Kiitos Lauri.
Hyvän elämän voi elää ilman Jumalaa ja uskoa. Uskonnottomuus on yksi vaihtoehto ja siihen päätyy helposti elämänkokemusten ja tieteen avulla.
Myös ateistit voivat päästä Taivaaseen. Oikea Jumala arvostaa aina oman vakaumuksen mukaan elämistä, omantunnon kuuntelua ja pyrkimystä hyvään elämässä. Oikea Jumala on puhdas Rakkaus ja hän on aina meidän puolellamme, vaikka kuinka juoksisimme karkuun.
Elämä on loppupeleissä paljon ihmeellisempää kuin mitä ihminen usein teoretisoi. Me mahdumme samaan Taivaaseen, vaikka uskoisimme eri tavoin. Jokaisen pitää kulkea oma polkunsa maailmassa. Minä en pärjää täällä ilman Jumalaa ja Jeesusta. Se on minun tieni. Minulle usko ja armo ei kumoa tätä elämää, vaan täydentää sitä Tuompuoleisuudella – eikä siihen ole kenenkään pakko pyrkiä.
Kirjoittaisin enemmän aiheesta, mutta en pysty aloittamaan uutta blogia täällä enää. Voin vain kommentoida muiden juttuja. Blogini menevät aina tarkastettavaksi jollekulle eikä niitä ole enää julkaistu,
Pasi,
Kun puhutaan ikuisuudesta, eli kuolemanjälkeisestä ajattomuudesta, niin se on ikuinen yhteys Jumalan kanssa tai ikuinen ero Jumalasta. Näin Raamatussa, josta ei pieninkään kirjain ei edes painotus poistu. Siksi luen näitä ikuisuuteen ohjaavia Kirjoituksia. Niitä ei tulkita eikä niistä poisteta eikä lisätä. Sin teet kumpaakin, vaikket ole ainoa.
Jumala ei ole kiinnostunut meidän kunnollisuudestamme vaan siitä Hengestä, minkä hän puhalsi luomansa ihmisen sieraimiin, 1.Moos.2:7. Sitä hän halajaa, kaipaa haluaa kateuteen asti pelastaa Saatanalle valmistetusta ikuisesta ero-paikasta. – Tämä on Raamatussa, toistuvasti.
Siten blogeistasi: Niissä on liikaa lainattua, eli tekoälyä, eli tietosi ei ole Ylhäältä eikä edes itseltäsi.
Voiko Pasi mielestäsi Jumala rakastaa myös pahuutta?
Elämä on helminauha, sekunti on kahden mustan tai valkoisen helmen välinen tila, siinä jumaluus on. Sitä ei voi kieltää, eikä siihen tarvitse uskoa, sillä se ON. Helminauha ei katkea omasta tahdosta, se katkaistaan, kun aika tulee täyteen. Sen jälkeen usko tai sen vastakohta menettävät merkityksensä, alkaa OLEMINEN.
Mitäpä tuohn Laurin kerrontaan oaisikaan kommentoida?
Pekka jo tetesi, ettei uskovaiseksi ”ryhtyminen” ole useinkaan pitkäaikainen ratkaisu. Pikemminkin se voi olla ajan mittaan uskoa estävä kokemuksen lähde.
Jumala on monin tavoin meille käsittämätön – toisaalta ei kuitenkaan vain jossain tavoittamattomissa.
Ihmisillä on (usein) mielikuva jumalasta, joka ei kuitenkaan aina vastaa sitä, mikä ja millainen todellinen Jumala on.
Syymä ovat myös meidän uskovien tapa joskus puhua Jumalasta: voi syntyä ”kohtaanto-ongelma” toisten ja epäsukoisten kanssa.
Miten sitten on ihmeiden kokemuksen suhteen?
Ne voivat tai sitten eivät synnyttä uskoa. Kertomuksia on kumpaisestakin mahdollisuudesta.
Jumalaa kannattaa kuitenkin avuksi huutaa, Hän vastaa joskus odottamattomallakin tavalla.
Lauri,
Kiellät Jumalan, koska Hän on näkymätön. Eteenpäin ei pääse, koska et ”näe” ikuisuuteen. Kaikki se mikä on sinun elementtisi, se katoaa.
Et todellakaan pääse tästä eteenpäin, niinkuin eivät pääse Charlotta eikä Pasikaan.
Joku ”pääsee eteenpäin”, joku ei. Teksti on helppo. Kohtaanto-ongelma ? Uskonnollinen jargon perustuu mielipiteisiin, ei totuuteen, jota kukaan ei tunne. Raamattukin on täynnä ihmisten mielipiteitä, jotka ovat syntyneet eri aikoina eri tilanteissa. Niitä ”uskovat” latelevat jae kerrallaan irrottaen kontekstistaan.
Charlotta,
Sinun totuutesi on ettet ole tullut uskoon, etkä halua tullakaan. Olet teologisesti hyväksytyssä seurassa kuten Tommy Hellsten, joka tätä lauselmaa, ”en- ole- uskossa- enkä-aio- tullakaan” viljelee. Tällaisessa tilassa elää yli 90% ihmisistä.
On kuitenkin otettava huomioon että suuri osa ihmiskuntaa elää tietämättömyydessä, joista Paavali Roomalaiskirjeen 2. luvussa mainitsee, 12-16 jakeissa. Etenkin jakeet, 14 ja 15 selkeyttää ihmisen vastuu-osuuden.
12 Sillä kaikki, jotka ilman lakia ovat syntiä tehneet, ne myös ilman lakia hukkuvat, ja kaikki, jotka lain alaisina ovat syntiä tehneet, ne lain mukaan tuomitaan;
13 sillä eivät lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan.
14 Sillä kun pakanat, joilla ei lakia ole, luonnostansa tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itsellensä laki
15 ja osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä-
16 sinä päivänä, jona Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet Kristuksen Jeesuksen kautta, minun evankeliumini mukaan.
Tämä kohta Raamatussa ei ole irrallista, kokonaisuudesta pois-otettua tietoa, vaan täydellisessä harmoniassa koko Raamatun kanssa. Oman kirjoittamasi perusteella päättelen, että sinua häiritsee Raamatun kokonaisuus, etkä sitä näe tai et halua nähdä. Sanon näin, koska olet muutaman kerran ilmoittanut olevasi perillä sen jokaisesta mutkasta koska sinulla on TM? – tutkinto.
Tämä olematon myötäelämiseni sinun tuntemuksesi kanssa, koskien Krijoituksia, perustuu juuri siihen, ettet edes käsitä tai halua käsittää Raamatun ilmoitusta ja Jumalan ”sitä yhtä ainoaa” mikä Marialla oli ja mistä Jeesus mainitsi Martalle.