Monien merkitysten äitien päivä

Äitienpäivän sunnuntai on ajanmittaan osoittautunut minulle yhdeksi vuosien kummajaisista. Olen äiti, mutta olenko koskaan oikeastaan tullut viettäneeksi sitä omana päivänänikin? Syitä on monia. Yksi lienee se, että äitejä on monia ja monenlaisia, itsellänikin. Kieliopillisesti päivä onkin äitien päivä eli omistettu äideille monikossa.

Tänä vuonna runsaudenpulaa ei todella ole, kun pyhäpäivä onkin samalla omistettu koko perheelle Jumalan luomislahjana, jolloin kirkoissa suositellaan käsiteltävän erityisesti perheeseen liittyviä kysymyksiä.

Kehotan huvin ja vertailun vuoksi silmäämään eteenpäin almanakassa. Sunnuntaina 10.11. on Martin nimipäivä. Mitä siinä lukeekaan! Isänpäivä. Yksinkertaisesti yksikössä, lisäyksittä. Se on isälle, yhdelle kerrallaan, omistettu päivä. Mietin pääsevätkö isät tässä vähemmällä vai enemmällä, kun monikkomuotoa ei ole. En ole ainakaan itse kimpruillut minään isänpäivänä yhtä hukassa kuin äitienpäivänä.

Liioittelematta voin sanoa, että ote äitienpäivään lipsahti minulta jo varhaislapsuudessa - ja samalla alkoi jokin kuristaa mieltäni. Voin juuri ja juuri muistaa pari onnellista, omalle äidilleni mutkattoman rakastettavasti osoitettua päivää. Lauloimme isonsiskoni kanssa onnittelulaulun, piirsin kortinkin. Äidillä oli kaksi pienempää lasta vielä vauvaiässä. Isä onnitteli ruusulla. Apulainen kattoi kahvipöydän. Oli auvoisen juhlallista. Äiti oli meidän kaikkien suuri syli, sankaritar.

Saimme lisäksi olla "äidin lahjapaketti" mummillemme, jota kävimme tervehtimässä Porvoossa asti ollessani nelivuotias. Vuotta vanhempi siskoni ja minä pantiin bussiin kaksistaan, ukki oli vastassa Porvoon linja-autoasemalla ja mummi kotona odottamassa suurta "yllätystään". Sekin oli yksinkertaisen ihanaa ja iloista.Taas kukkia, kortit ja laulamista. Kaikkea sitä, mitä äitienpäivänä tulisi kait olla. Mutta äitioli lahjan antaja ja järjestäjä, siis tarinan sankaritar edelleen (mummiakin enemmän).

Siihen yksinkertaisuus lopahtikin. Seuraavana vuonna mummia ei enää ollut Porvoossa. Oli vain sukuhauta Hietaniemessä ja sinne saateltu tuhka. Oli koko päivän itkevä äiti, joka torjui lapsensa lähestymiset tuoreen surunsa huntuun. (Äiti käytti suruharsoa ajan tavan mukaan hatussaan kesään asti). Kaipasin äitiäni, mutta päivä olikin omistettu äitinsä menettäneelle äidille. Kuinka lapsi voi ymmärtää 5-vuotiaana, että hänen äitinsä viettikin lapsen ominaisuudessa oman äitinsä päivää.

Menetyksen päivä oli hänellä näkyvä. Hän oli onneton, lohduton sanakaritar, jakamattoman  surun personifioituma. Sisäisesti se oli myös menetyksen päivä meille lapsille. Omaa äitiäni ei juuri lohduttanut se kortti, jonka olin tehnyt lastentarhassa. En aavistanut silloin, kuinka syvän ja haikean tradition alussa silloin olinkaan. Kotonani äitienpäivä oli toki äitini juhlallisesti vietetty erikoispäivä, mutta pian se alkoi kangastaa toisenakin päivänä: vainajien muistopäivänä.

Kyse ei ollut vain äitini päivästä äitiään surevan lapsen päivänä, jossa me hänen lapsensa taas surimme ja yritimme ottaa osaa hänen menetykseensä. Isonsiskoni kuoleman jälkeen äitienpäivästä tuli lähes myyttisen surun, valtavan suuren menetyksen päivä. Parhaiten sitä kuvaisi Gallen-Kallelan maalaus Lemminkäisen äidistä Tuonelan joella, josta enollani oli etsattu versio. Isäkin jäi ikäänkuin ulkopuoliseksi osanottajaksi, kun päivä nyt oli nimenomaan äidille omistettu. Äitienpäiväruusu oli ilmanmuuta tarpeen, kortit, laulut yms. Mutta mikään ei tuntunut riittävän lohduksi, joka olisi nostattanut varjottoman ilon päivänsankarin kasvoille.

Haudallakäynti oli aina tarpeen. Äitini vanhetessa kävin hoitamassa sukuhaudan hänen puolestaan. Hänen itsensä kuoltua olen jatkanut luonnollisesti syvään juurtunutta tapaa. Vasta tänä vuonna olosuhteiden pakosta hauta jää hoidettavaksi myöhemmin. Olen hämmentynyt. Miten tämä nyt meneekään. Olenko hukassa?

Oli toki elämästäkin muistuttavia äitienpäiviä, kun me jäljelle jääneet tyttäret avioiduimme ja saimme lapsia. Pääjuhlinta kuitenkin keskittyi äitien äiti -teeman ympärille. Joskus tuli muistettua, että päivä oli "pikkuäitienkin" päivä. Isoäidit, anoppi kuvioissa mukana, "ansaitsivat"suuren ruusupurkin. Pikkuäideille sopi miniruusu, joita marketit alkoivat tarjota alehintaankin.

Älkää ihmetelkö miksi. Olin itse siinä mukana, osasyyllisenä. Olin alkanut vierastaa äitienpäivän sankaruutta siinä määrin, etten opettanut lapselleni sen viettoa omassa kodissani. Olihan aika sitä paitsi se, jolloin saatettiin laulaa suureen ääneen ohjelmallisia lauluja kuten "Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi". Lisäksi mieheni ei ollut todellakaan adoptiolapsena anoppini oma lapsi, joten sekin tietous oli pilven varjona juhlassa, varsinkin kun tämä asia oli ollut hänen kotonaan vaikeasti koettu ja hoettu "salaisuus".

Tasan näinä samoina päivinä 11. ja 12.5. muutama vuosikymmen sitten menin ensin lauantaina naimisiin 1. aviomieheni kanssa, ja sunnuntai sen jälkeen oli äitienpäivä. Oireellistako lienee,ollut, että molemmat anopit, äitini ja mieheni äitipuoli, ilmaantuivat sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen meidän tuoreeseen asuntoomme viettämään yhteistä yllätysäitienpäiväänsä! Äitiyden etuoikeuksin ja odotuksin.

Jutut elämässä vain mutkistuivat. Erottuani tyttäreni isästä ja mentyäni uusiin naimisiin äitienpäivän vietto oli omassa tilanteessani vaikeaa. En ollut mieheni aikuisten lasten äitipuolikaan saati heidän lastensa isoäiti. Tyttäreni taas joutui jonkin aikaa olemaan varovainen luokseni tulemisen suhteen. Niinpä äitienpäivä sai edelleen turvallisimmin olla "Ison äidin", äitini ja samalla tyttäreni isoäidin merkkipäivä. Ja se kiistaton vainajien muistopäivä, josta jo puhuin.

Entä sitten? Tänä vuonna olen käynyt siirtolapuutarha-alueen äitienpäivälounaalla kerhotalollamme. Isät tarjosivat äitien tekemää lohisoppaa ja ruisleipäpaloja kaikille halukkaille - perheille, aviopareille, yksinäisille. Aivan hienoa. Tyttäreni miehineen tuli mukaan. Sekin aivan hienoa. Huvitoimikuntaan kuuluva kitaristi-opettaja kuulutti vahingossa "Isien sikakuoron" laulavan äideille laulun, "Mitä miehen tulisi olla". Toki hän korjasi tarkoittaneensa sekakuoroa ja punastui kaulaansa myöten. Sekin oli hienoa (?).

Elämä vaan ei luovuta joistakin urautuneista teemoistaan.Tänään sydämessäni vietän syvästi jälleen uudessa merkityksessä vainajien muistopäivää. Rakkaan ystäväni puoliso, hänen poikiensa äiti, kuoli lähes tasan vuosi sitten. Eilen nuorin lapsenlapsi kastettiin. Ystäväni musertui mentyksensä suuruuden alla, eikä jaksanut osallistua kastekirkon jälkeen kahvitilaisuuteen ja seurusteluun muiden läheisten kanssa. "Parittomuus" kantoi jo huomenen eli tämän päivän äiti-teeman surullista taakkaa.

Ystäväni on käynyt puolisonsa haudalla istuttamassa orvokkeja. Tämä päivä on hänelle täysin yksinäinen, jakamattoman surun päivä. Ei edes perheen päivä, koska hän ei jaksa tavata poikiaan.Vaikka kuinka toivoisin voivani häntä lohduttaa, se on mahdotonta. Mitä siis teen? Pysyn välimatkan päässä ja rukoilen.

Tiedän, että on monia muitakin aspekteja, jotka tuovat esiin äitienpäivän kipeän luonteen ilon ja auringonpaisteen editse. On yksinäisiä äitejä, hylättyjä, eronneita, sinkkuja, joilla kaikilla on oma kipukynnyksensä ja vaatimattomuutensa äitienpäivän ilojuhlinnan suhteen. On lapsensa luovuttaneiden, hylänneiden ja menettäneiden äitien päivä. On lapsettomuuttaan surevien, äitiydestä haaveilevien naisten äitiydettömyyspäivä.

Äitienpäivän monikkomuotoisuus tekee oikeutta tälle moninaisuudelle. Entä isänpäivän yksikkömuoto? Onko vain yhden isällisyyden yksi valumuotti. En usko, että näin on. Mutta isänpäivä ei onneksi ole samaan tapaan vainajien muistopäivä kuin äitienpäivä purkkiruusuineen haudoilla. Isänpäivästä muistetaan usein sanoa, että se on paljon myöhempi ja kaupallisempi keksintö kuin äitienpäivä... Äidit ovat päivänsä sankareita, ainakin virallisen kuvan mukaan. Ovatko isät vain päivänsankareita jotenkin vähemmän korostetussa muodossa.

Muuten jäin miettimään, miksei kirkko ole omistanut perheen sunnuntaita isänpäivälle? Onko se edes koskaan niin tehnyt? Sehän olisi mahdollista minä tahansa touko-marraskuun välisenä pyhäpäivänä. Siis myös tämän vuoden 10. marraskuuta, jonka kirkkovuoden teemana on "Kuolemasta elämään". Virsisuosituksetkin ovat väkeviä ja puhuttavia: Etkö ole ihmisparka (vk 612), Maan päällä aina, ihminen (vk 593) ja Jo vaietkoon vaikerrus, itku (vk 242). Nyt ylös, sieluni (vk 632).

Leikilläni sanoisin, älköön kukaan pahastuko, että ainakin itkusta vaiennusta toivovan virren aloitus sopisi moneen perheeseen! Aivan tuoreeseen äitiyteen ja isyyteen erityisesti. Pikkuisena hengellistyksenä ajattelen sitäkin, että kristittyinä tunnemme evankeliumin mukaan Jumalan Isänämme. Olemme Jumalan lapsia ja perheväkeä. Kirkkovuoden tematiikassa esiintyy erikseen aihe "Jumalan lasten koti-ikävä". Mikä olisi sopivampaa kuin yhdistää taivasperspektiivi, koti ja perheteema toisiinsa, kun varsinkin sattuisi olemaan kohdalla kirkkovuoden erikoisteema "Kuolemasta elämään".

2 kommenttia

  • Vuokko Ilola sanoo:

    Kiitos tosi mielenkiintoisesta kirjoituksesta.

    En ole koskaan huomannut, että äitienpäivä ilmaistaan tosissaan monikossa ja isänpäivä yksikössä. Hassua. Näin sitä näitä blogejaki lukiessa sivistyy.

    Kuulen jatkuvasti ihmisten tuskailuja äitienpäivän tiimoilta, että olisikohan sen luonnetta jollakin tapaa jo syytä muuttaa…?

    Aikoinani kuulin suurperheiden äitien tuskailuja rauhanyhdistyksellä järjestettävistä äitienpäiväjuhlista, kun sinne “pitää laittautua niin hienoksi” ja koko päivä ohjelmineen tuntui useimmille tuntemilleni äideille olevan niitä raskaimpia vuodessa.

    Suhde omaan äitiin ja omaan äitiyteen ei välttämättä ole niin mutkaton ja onnellisen auvoinen, että sitä osaisi oikein juhlia. Päivä voi nostattaa tosi kipeitäkin muistoja esiin ja oma epätäydellisyys äitinä ruusuhumun keskellä vain korostuu. Samallai kuin yksinäisyys korostuu isossa porukassa, jossa kaikilla muila näyttää olevan paljon ystäviä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lea Keränen sanoo:

    Hyvä kirjoitus. Juuri eilen pohdin siskoni kanssa sitä, että kun päivä on äitienpäivä niin siihen puskee heti mukaan joku ihmeellinen äitimyytti ja se ahdistaa. Keskustelimme, että sen pitäisi olla äitinpäivä eli päivä jolloin äiti omana persoonanaan on juhlittavana ja äiti saa päättää, miten päivä vietetään ilman mitään äitienpäivän perinteiden painolastia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.