”Moni on hiljaa hyväksynyt oudot ajatusrakennelmat” – identiteettipolitiikkaa ja kirkon pastoraalinen vastuu (osa 4.)

Identiteettipolitiikka

Kirjailija Douglas Murray on perehtynyt syvällisesti identiteettipolitiikkaan. Hänen mukaansa maailman tulkitseminen ”identiteettipolitiikan ryhmien” ja ”intersektionalismin” linssien läpi on kenties röyhkein ja laajin yritys kylmän sodan jälkeen luoda uusi ideologia.

Identiteettipolitiikan yhtenä pyrkimyksenä on sukupuoli -ja seksuaalinäkökulman ulottaminen politiikan kaikille alueille: talouselämään, sosiaali -ja terveydenhuoltoon, kasvatukseen jne. Intersektionaalisen teorian ja performatiivisen ihmiskäsityksen nimissä luodaan uhriluokkia ja edistetään sukupuoli- ja seksuaali-identiteettejä sekä erilaisia perhemuotoja. Yksilön oman potentiaalin täydellistäminen on nostettu elämän päämääräksi ja samalla yhteiskunnan tehtäväksi on tullut tukea sitä täysimääräisesti.

Yksi esimerkki identiteettipoliittisesta ohjelmasta on Setan poliittinen ohjelma. Sen mukaan ”sukupuolten epätasa-arvon taustalla on sama heteronormatiivinen sukupuolijärjestelmä kuin Hlbtiq-ihmisten kokeman epätasa-arvon taustalla”. Seta joutuu käymään jatkuvaa sotaa perinteisen sukupuolijaon kumoamiseksi ja yhteiskunnallisen tunnustuksen hankkimiseksi omille näkemyksilleen. Kirkon sisällä toimitaan peitellymmin sanomalla mm. ”se, että seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta ajatellaan laajemmin, ei kuitenkaan vahingoita ketään eikä ole keneltäkään pois.”  

Sukupuoli- ja heteronormia ei ole aikaisemmin pidetty kirkossa syrjivänä, vaan  kunnioitettuna, haluttuna ja juhlittuna Jumalan luomistyönä. Setan ajamassa muutoksessa ei ole kysymys pienestä sukupuoli- ja seksuaaliroolien  laajentamisesta, vaan syvällisestä poliittis-yhteiskunnallisesta kulttuurivallankumouksesta, kun se siirtyy koko voimallaan lainsäädäntöön.

Sateenkaariliikkeen yhdeksi tavoitteeksi on tullut, että sukupuolen ja seksuaalisuuden itsemääriteltyä monimuotoisuutta pidettäisiin luonnollisena asiana. Sukupuoli- ja seksuaalikysymysten kohdalla sana ”luonnollinen” on tietenkin erittäin kiistanalainen. Sateenkaariaktivistit väittivät pitkään, että se, että jotakin pidetään biologisesti luonnollisena ei ratkaise sitä, onko se sosiaalisesti oikein. Nyt samat ihmiset äänekkäästi vaativat, että sitä, mitä identiteettipoliittinen sukupuoli- ja seksuaalikulttuuri pitää oikeana, kaikkien tulee pitää sitä luonnollisena. Tästä on ollut seurauksena luonnollisen ja biologisen todellisuuden suoranainen kieltäminen ideologian perusteella.

Hesarin toimittaja Annikka Mutanen kirjoitti taannoin kolumnissaan:

”Hyvän asian takia eli vähemmistöä tukeakseen moni on hiljaa hyväksynyt oudot ajatusrakennelmat. Biologia ei lakkaa vaikuttamasta, ajamme läpi millaisen kulttuurisen uudelleenkoulutusohjelman tahansa. Moni on hiljaa myös siinä pelossa, että saa otsaansa taantumuksellisen sortajan leiman. ”

Sateekaariliikkeen vaikutusvalta kirkossa – 

”Tänä vuonna Seta päätti myöntää tunnustuksen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkohallituksen Kasvatus ja perheasiat -yksikölle.”

Kirkon ja Sateenkaariliikkeen yhteistoiminta oli pitkään seurakuntien ja Setan (Malkus) yhteistyöpainotteista ryhmätoimintaa. Identiteettipolitiikan myötä kirkon keskushallinnosta on tullut yhä aktiivisempi osapuoli. Nostan esille kolme laajempaa kehityskulkua.

1. Sateenkaariliikkeen seksuaalipoliittiset sukupuoli -ja seksuaalikatsomukset ovat nousemassa lännen politisoituneiden protestanttisten kirkkojen seksuaalieettisiksi ohjelmiksi identiteettipolitiikan vaikutuksella. Saman sukupuolen avioliittokiista on vain niiden yksi osatekijä.

Seksuaalipoliittiset liikkeet ovat reaktioita yhteiskunnan ylläpitämien seksuaalinormien poistamiseen. Mutta turvallisten rajojen asettamisen sijaan nämä liikkeet keskittyvät sukupuolineutraalien ja juridisten vaatimuksien ajamiseen. Liberaalissa seksuaalikulttuurissa rajat on korvannut ”sukupuolen ja seksuaalisuuden sensitiivisyys” -puhe. Monenkirjavia oppaita julkaistaan kiihtyvällä tahdilla kirkossa. Gender-ideologian mukainen kieli koetaan empaattisena huolenpitona seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Identiteettipolitiikan vaikutuksesta sateenkaariyhteisön identiteetit tulevat seurakuntiin. Ennen kaikkea nuorten on nyt punnittava seksuaalista identiteettiään, koska se ei ole enää itsestään selvä. Sensitiivisyysinnossa on unohtunut se, että useimmilla ihmisillä ei ole ”seksuaalista identiteettiä” samassa mielessä kuin sateenkaariyhteisön jäsenillä. Toivoa sopii, ettei seurakuntien kasvavasta sateenkaari-toiminnasta muodostu suora reitti sateenkaariliikkeen sukupuoli- ja seksuaali-identiteettien kotiuttamiselle nuorisotyöhön ja rippikouluihin.

Pelkkä saman sukupuolen avioliittojen vihkimysten salliminen kirkossa on suhteellisen konservatiivinen kanta kirkon identiteettipoliitikkojen parissa nykyisin. Kirkollisten sateenkaariaktivistien painopiste on jo kauan ollut heteronormatiivisuuden kumoamisessa, erilaisten sukupuoli- ja seksuaali-identiteettien esittelyssä, nousevien sateenkaariperheiden rakentamisessa ja Queer-teologian ja -raamatuntulkinnan harjoittamisessa. On pelkkää toiveajattelua kuvitella, että pelkkä saman sukupuolen avioliittojen salliminen kirkossa ratkaisisi enää mitään tai lopettaisi kirkon sisäisen seksuaalieettisen konfliktin.

2. Monissa kirkoissa Sateenkaariliikkeen politisoitunut ihmiskäsitys on jo syrjäyttänyt kirkon oman, Raamattuun pohjautuvan teologisen ihmiskäsityksen avioliittoa ja seksuaalieettisiä ratkaisuja tehtäessä.

Sateenkaariyhteisöissä sukupuolta ja seksuaalisuutta katsotaan vahvasti kielenkäytön, poliittisen vaikuttamisen ja yhteiskunnallisen tunnustuksen kautta. Poliittisten päättäjien ja sateenkaariliikkeen välille on muodostunut vahva sidos. Kun tunnustamisesta tulee identiteetin muodostustapa, se politisoituu.

Tärkeää on muistaa, että kirkossa sukupuoli ja seksuaalisuus eivät ole milloinkaan syntyneet poliittisen taistelun tuloksena, vaan Jumalan luomistyönä ja lahjana. Emme ole sitä, mitä olemme vain valintojemme tai kykyjemme tähden. Me emme saavuta identiteettiämme voittamalla tunnustustaistelussa. Kristityt ovat sitä, mitä ovat, luomisen ja Jumalan armon kautta. Meidän olisi mukautettava käsityksemme itsestämme Jumalan antamaan tunnustukseen. Identiteettimme näkyy ja välittyy kirkon yhteisessä uskontunnustuksessa, ei poliittisissa julistuksissa.

Uusi poliittinen antropologia on kristillisen ihmiskäsityksen uudelleen määritelmä. Kun Ruotsin kirkko 2009 muutti avioliittokantansa sukupuolineutraaliksi, niin osa Englannin kirkon piispoista lähetti arkkipiispa Anders Wejrydille kirjeen. ”Nyt ehdotettu näyttää olevan täydellinen kristillisen avioliittonäkemyksen ja kristillisen antropologian uudelleen määritelmä. Tämä kehitystä voidaan pitää osana laajempaa länsimaisen kulttuurin ja teologian siirtymistä kohti näkemystä, jossa sukupuolten välistä perustavanlaatuista erottelua pidetään merkityksettömänä ja jossa avioliitto nähdään asiana, joka voi ja pitää olla sukupuolineutraali. Tämä kanta olisi ristiriidassa Raamatun opetuksen kanssa, jonka mukaan Jumala on luonut ihmiset miehiksi ja naisiksi.”

3. Suomen ev.lut.kirkon vaikutusvaltaiset identiteettipoliittiset vaikuttajat ovat miltei kritiikittä siirtämässä Sateenkaariliikkeen näkemykset sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja seksuaalivähemmistöistä suoraan kirkon omiksi normeiksi, joiden mukaisesti niistä kirkossa tulisi ajatella ja puhua.

Muun muassa Seta vartioi ”hyvän- ja pahan seksuaalitiedon puuta” Suomessa mm. Sukupuolen osaamiskeskuksen välityksellä. Se jakaa vuosittain ”asiallisen tiedon omenan”. Tänä vuonna palkinnon sai Kirkkohallituksen Kasvatus- ja perheasioiden yksikkö. Palkinnosta huolimatta Setan sukupuoli- ja seksuaalinäkemyksiin olisi syytä suhtautua terveen kriittisesti ja tuntea niiden erityispiirteet. 

Hämmästyttävää on, miten suoraviivaisesti esimerkiksi emeritus arkkipiispa John Vikström, ottaessaan kantaa avioliittokysymykseen ja kuvatessaan homoseksuaalisuuden luonnetta, seuraa Sateenkaariliikkeen narratiivia. ” Jos…tehdään ero homoseksuaalisen suuntautumisen ja homoseksuaalisen käyttäytymisen välillä, jolloin toista pidetään sallittuna, toista ei, tehdään distinktio, joka on täysin kestämätön sekä psykologiselta että teologiselta kannalta. Ei seksuaalisuutta voida tällä tavoin halkaista… se on koko persoonallisuutta tunteineen ja tekoineen läpäisevä ja leimaava jakamaton todellisuus.” Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että kiinteä  ”seksuaalisen orientaation” -käsite on nuori, pitkälti 1900-luvun ja Lgbt-liikkeen tuote.

Kirkossa on tiedostettu Auqustinuksesta lähtien, että (langennut) seksuaalinen halu on liian hallitsematon ja vaihteleva sopiakseen siistiin orientaatioon tai hetero/homoseksuaaliseen binaariin. Oliver O’Donovanin mukaan: ”Halu (desire) … on yksi näkökohta siihen, kun kristillisessä opissa aiemmin puhuttiin vaikkapa ”konkupiskenssi”-taipumuksesta, maailman rikkoutumisesta, joka heijastuu halujen sekaannuksena, jonka yhteiskuntamme itse istuttaa meihin. Perisynnin pituuden, leveyden ja syvyyden uudelleen löytäminen vapauttaisi meidät tässä asiassa monista väärinkäsityksistä.”  Tämän vuoksi seksuaalisten toiveiden välitöntä toteuttamista ei ole viisasta pitää niiden ”todellisena täyttymyksenä”, sanoo O’Donovan:  ”Halujemme tulkinnassa tarvitsemme tradition viisautta, joka opettaa meitä varomaan välittömien emotionaalisten tulkintojen harhakuvia ja auttaa meitä selvittämään ja selventämään halujamme. Kaikkien halujen todellinen ilmaus, riippumatta siitä, ovatko ne hyvin perusteltuja tai pelkästään banaaleja, eroaa kiusallisesti siitä mielikuvasta, jonka se ensimmäiseksi herätti.” Usein halumme johtavat meitä harhaan.

Tämän vuoksi seksuaalista halua, orientaatiota ja identiteettiä on perinteisesti suunnattu ja rajattu avioliiton kautta. Nyt identiteettipolitiikalla ja sateenkaarikulttuurilla vaikutetaan syvällisesti näihin kaikkiin. Koska sisäinen kokemuksemme on korotettu ensisijaiseksi ja itsetulkintaiseksi, niin moni kristitty on ottanut sateenkaariliikkeen näkemykset joko sellaisenaan todesta tai vaihtoehtoisesti torjunut sateenkaariyhteisön ihmiset. Kriittinen harkinta on puuttunut.

Kirkossa ei edelleenkään pitäisi ajatella, että homoseksuaalinen kiinnostus vie automaattisesti kohti homoseksuaalista orientaatiota, homoidentiteettiä ja homoseksuaalisia suhteita homonarratiivien mukaisesti. Myös ammattitaitoinen terapeutti erottaa seksuaaliset impulssit, orientaation ja identiteetin toisistaan, muutoin hän ei ole tehtäviensä tasalla.

Kirkon pastoraalinen vastuu

1. Kirkon tulisi nousta seksuaalikeskustelussa identiteettipolitiikan ja kulttuurisodan yläpuolelle ja ottaa pastoraalinen vastuu jäsenistään. 

Kirkon tulisi löytää ratkaisuja seksuaalivähemmistönsä seksuaalieettisiin kysymyksiin ennen kaikkea omissa teologisissa, pastoraalisissa ja kirkollisissa puitteissaan. Mikään ulkopuolinen taho ei osaa sille kertoa, mitä ajatella ja miten toimia. Ei edes Seta, jonka antropologia ja seksuaalietiikka on kristilliselle kirkolle vieras. Papeilla on velvollisuus tarjota pastoraalista apua ja tukea kirkossa kaikille, jotka elävät vaikeiden seksuaali-identiteetin ristiriitojen paineessa.Avioliiton säilyttäminen miehen ja naisen välisenä liittona on pastoraalisen vastuun ottamista.

2. Erilaisten kehityspolkujen tarjoaminen

Kirkon tulee ajatella seksuaalivähemmistöjään laajemmin kuin vain Sateenkaariliikkeeseen kuuluvien kautta. Mark Yarhouse on puhunut kolmesta kehityspolusta, joissa otetaan huomioon kristittyjen erilaiset ajattelutavat ja valinnat sateenkaariliikettä ja modernia homoseksuaalista identiteettiä ajatellen.  

Yksi kehityspolku on niille, jotka haluavat vahvistaa homoidentiteetin keskeiseksi siinä, keitä he ihmisinä ovat. Tämä on sateenkaariliikkeen tapa. Yarhousen mukaan: ”tämä…kehityskaari sisältää siis paikantamisen modernin homoliikkeen jäseneksi. Se sisältää yksityisen seksuaalisen identiteetin homona ja tyypillisesti julkisen seksuaalisen identiteetin homona. Se pitää homoidentiteettiä normatiivisena lopputuloksena seksuaalisen identiteetin kehittämiselle niiden keskuudessa, jotka ovat kiinnostuneita samaa sukupuolta olevista. Homoseksuaalisen käyttäytymisen uskotaan siis olevan normaali ja luonnollinen identiteetin ilmentymä sille, kuka ihminen on.”

Toinen kehityspolku on niille, jotka itse oma-alotteisesti pyrkivät siirtymään homoseksuaalisesta suuntautumisesta heteroseksuaaliseen. Yarhause varoittaa ääripäistä: ylimielisestä optimismista, että kaikki voivat muuttua ja kyynisestä pessimismistä, että kukaan ei voi kokea muutosta seksuaalisessa suuntautumisessaan. Hänen mukaansa pastoraalinen: ”…lähestymistapa aiheeseen on realistinen raamatullinen toivo. Tästä näkökulmasta 1.Kor. 6:11 kuvaa muutosta, mutta meillä ei ole varmuutta siitä, että kyseinen muutos on muutos vetovoimassa tai suuntautumisessa; pikemminkin muutos voi olla käyttäytymismalli, joka luonnehtii ihmistä. Muutos voi tapahtua myös vetovoiman tai suuntautumisen tasolla, mutta sitä ei pidetä tyypillisenä tai tarpeellisena tulkintana Raamatun kohdasta. Myös seksuaalisen suuntautumisen muutoksen korostaminen voi muodostua uhaksi sille, että heteroseksuaalisuus korotetaan epäjumalanpalveluksen asemaan. Kristitylle heteroseksuaalisuus ei ole tärkeintä, vaan Kristuksen kaltainen elämä, joka on omistettu Jumalalle (esim. 2.Tim. 2:21; 1.Tes. 5:23)”.

Kolmas kehityspolku on niille, jotka eivät hyväksy homoidentiteettiä henkilökohtaiseksi identiteetikseen tai hylkäävät sen irrottautumalla siitä. He eivät keskity niinkään liikkumiseen pois homoseksuaalisesta suuntautumisesta (kuten 2. kehityspolussa), vaan keskittyvät kokonaisvaltaisemmin seksuaaliseen identiteettiin. Tässä  pyritään pastoraalisesti auttamaan ihmistä löytämään itsensä, kuka hän on ja mitä hän ajattelee itsestään ja ilmaisemaan sen muille, eikä rajoiteta keskustelua kiihottumismalleihin tai seksuaalisen vetovoiman kokemuksiin. Seksuaaliset impulssit ja suuntautuminen eivät määrittele ihmisen identiteettiä eivätkä lausu viimeistä sanaa siinä, kuka ihminen on.

Lopuksi

Kirkko ei ole immuuni seksuaalisen identiteetin vääristymiselle. Elämme kaikki samassa maailmassa. Kirkon tulisi tarkistaa tapaa, jolla se lähestyy koko kysymystä nykyaikaisesta seksuaali-identiteetistä. Identiteettipolitiikan kulttuurissa siitä on vaarassa tulla kuvitteellista tai performatiivista mielenilmaisua myös kirkossa. Kirkossa seksuaalisuutta ei kuitenkaan pitäisi ajatella vain identiteettien räätälöimisenä, jonka kristityt hoitavat projektina modernien sateekaariliikkeen ( hetero-, bi-, homo-, lesbo- tai trans) identiteetin rakentamisen tapaan.

Papeilta vaadittaisiin nyt toisenlaista pastoraalista otetta tukea hämmentyneitä seksuaali-identiteetin etsijöitä, jotka etsivät omaa identiteettiään. Nykyisiä tuloksia tuskin voi kutsua menestykseksi: epäterve kiinnostus performatiivisuuteen, raastupakulttuuri, agressiivinen cancel-kulttuuri jne. Eikö näiden pitäisi olla vakava muistutus kirkolle olla varovainen uusien seksuaalisten identiteettien edistämisessä?

Ilkka Kurjenmäki

Kirjallisuutta mm:

• Mark A. Yarhouse: Sexuality and Sex Therapy: A Comprehensive Christian Appraisal, 2014.
• Douglas Murray: The Madness of Crowds: Gender, Race and Identity, 2019.
• Charles Taylor: ”The politics of recognition”, 1992.
• Letter to the Archbishop of the Church of Sweden, 26 June 2009.
• Mark A. Yarhouse: Understanding Sexual Identity: A Resource for Youth Ministry, 2013.
• Seta: Poliittinen ohjelma
• Alastair Roberts: Reality Beyond Ourselves.
• Francis Fukuyama:Identiteetti.
• Oliver O’Donovan, A Conversation Waiting to Begin: The Churches and the Gay Controversy., 2009.