[Liisa Tuovinen:] Kun tulen kirkkoon, tuon sinne elämän todellisuuteni. Tuon ilon ja kiitollisuuden jostain mitä on, tuon toivoni ja odotukseni, luottamukseni tai epäilykseni. Tuon myös taakkani. Mitä ne ovat ja mitä niille tapahtuu. Joskus kauan sitten eräs seurakuntalainen kuvasi kokemustaan papin luona käynneistään. ”Täällä taakkani on purettu ja lastattu uudelleen niin että jaksan sen kantaa”. Voiko näin tapahtua jumalanpalveluksessa? Miten todellisuuteni siellä otetaan vastaan, puetaanko sitä sanoiksi?

Ajattelen että meillä tulisi olla mahdollisuus jättää taakkamme alttarille. Ehkä osa siitä voisi jäädäkin pois, sehän on armon salaisuus, osa ainakin uudelleen pakattuna olisi helpompi kantaa.

Mitä ne taakat ovat? Osa on pelkoa, ehkä omaa elämääni tai tärkeimpien ihmisteni elämää uhkaa sairaus, puute, kohtuuton tilanne. Maailman elämä on myös täynnä uhkia todellista vaaraa. Osa taakoistani on surua kaikesta siitä mitä olen menettänyt, joutunut antamaan pois, surua epäonnistumisesta ehkä tulevaisuuden ja toivon katoamisesta. Osa on suuttumusta, ehkä jopa katkeruutta vääryydestä tai pahasta jota olen joutunut kokemaan. Voinko antaa anteeksi, löytää sovintoa mielenrauhaa silloinkin kun syyllinen ei pyydä minulta anteeksi, ei edes tunnusta tekoaan. Osa taakastani on häpeää jotain mitä on kaatunut päälleni ilman omaa osuuttani siihen. Olen vain jäänyt sen alle, se on syntymässä annettua. Häpeä liittyy oleellisesti olemisen tasoon, ei tekoihin. Häpeää ei voi antaa anteeksi, (ei voi ’saada anteeksi’ sitä että on syntynyt, tai että on tyttö, tai värisokea tai köyhästä kodista…) sitä voi vain auttaa kantamaan.

Osa taakastani on sitten myös syyllisyyttä. Vain sitä puhutellaan kun tulen kirkkoon. Syyllisyys on todellista. On tilanteita, joissa voin valita ja olen valinnut väärin. Olen yrittänyt jotain ja epäonnistunut. Se täyttää minut surulla. Olen tehnyt jotain ymmärtämättä seurauksia itseni ja toisen osalta. Se myös täyttää surulla ja usein seurausten pelolla. Olen ehkä myös tietoisesti halunnut vahingoittaa, maksaa takaisin, olla välittämättä… Voinko nähdä tämän kaiken, katua, etsiä ulospääsyä. Autetaanko minua siihen sanoilla?

Syyllisyys on myös osallisuutta kaikkeen siihen raskaaseen mitä maailmassa on niin paljon. On loputtomasti ihmisen, eläimen, luonnon kärsimystä. kyvyttömyyttä välittää, auttaa, kyvyttömyyttä sanoutua irti väkivallasta. En ole vastuussa siitä ja kuitenkin olen. Olen osa tätä ihmiskuntaa joka epäonnistuu ja turvautuu huonoihin vaihtoehtoihin. On tärkeätä että myös tähän liittyvä ahdistus saa sanallisen ilmaisun.

Tahto on salaperäinen ja todellinen osa ihmistä. Tahdon yli ei voi kävellä. ”Tahdotko tulla terveeksi”, kysyi Jeesus. ”Mitä tahdot että tekisin sinulle?” Miksi synnintunnustusteksteissä niin usein välittyy käsitys siitä että oma tahto on jo sinänsä jotain pahaa. Miksei Jumala voisi kutsua meitä tahtomme kautta yhtä hyvin kuin havaintojemme, tunteittemme tai ajatustemme kautta?

On myös syyllisyyttä joka ei ole todellisesti syyllisyyttä eikä siitä saa käyttää sitä nimeä. En voi vaikuttaa kaikkeen vaikka haluaisin, en voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Vakavin on kuitenkin se vastuu, mikä meillä on syyllisyysopetuksessa, siis myös kirkon synnintunnustusteksteissä, suhteessa lapsiin. Pahimmillaan siitä ei voi käyttää lievempää nimitystä kuin mielenterveysrikos.

Lapsihan yrittää aina selviytyä ja turvallistaa jotenkin olonsa. Lapsi yrittää ilahduttaa vanhempiaan ettei tarvitsisi pelätä, rauhoittaa jos he ovat vihaisia ja vaarallisen tuntuisia, ettei mitään pahempaa tapahtuisi. Kun hän epäonnistuu hän pitää sitä omana vikanaan. Kun häntä kohdellaan kylmästi, väkivaltaisesti tai hyväksikäyttäen hän pitää myös sitä omana vikanaan.  Miten kirkko on auttanut lapsia tajuamaan aikuisten vastuun ja heikkouden, mahdollisesti antamaan anteeksi sen sijasta että joutuu itse lapsena pyytämään anteeksi. Mielestäni tämä kysymys on vakava ja raskaasti olemme saaneet kuulla siitä miten julistus on lisännyt taakkaa sen sijaan että se olisi auttanut pääsemään kohtuuttomien kuormien alta pois.

Palaan kysymykseen siitä miten voin ehkä keventyneen taakkani kanssa jatkaa matkaa. Miten me vahvistamme ihmisen luottamusta elämään, Jumalaan, mahdollisuuksiin, ihmisen kykyyn antaa anteeksi, myötäelää, ottaa vastuuta, auttaa? Kristus kutsuu rakkauteen, kääntymykseen, sovintoon. Vahvistammeko me tätä vai aina tätä sanomaa, ”ei sinusta ole mihinkään”. Erehtyikö Kristus? Hyvän tahdon juhlan, joulun alla, neljäntenä adventtina kuulin synnintunnustuksessa julistuksen siitä että meissä ei ole mitään hyvää. Onko kirkollamme oikeasti tämä käsitys ihmisestä?

Ihmisen aivoissa oleva hälytyskeskus varoitta aina kun vaara, häiriö uhkaa. Kun asiat menevät hyvin voimme rentoutua, emmekä huomaa että jos kukaan ei lyö, huuda, juo likaa, laiminlyö tehtäviään tai käyttäydy muuten hankalasti, niin sekin johtuu jostakin. Joku tekee jotain oikein tai olosuhteet ovat paremmat. Mikä vaikuttaa auttavasti, ylläpitää elämää. Sitä on opittava tietoisesti havainnoimaan, jotta sille tulee enemmän tilaa. Kristikunnan ehkä vanhin, syvästi koskettava armonrukous/synnintunnustus, "Oi sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus...", jota niin harvoin kirkossa kuulee, sisällyttää tämän mielikuvan tiestä, joka vie eteenpäin.

Olisiko mitenkään mahdollista, sen sijaan että sanomme, ”en ole kuunnellut ääntäsi enkä totellut tahtoasi”, sanoisimme: ”Auta minua kuulemaan ääntäsi kun puhut minulle, auta minua huomamaan mitä tahdot.

Tai voisiko tunnustus 712 olla tässä muodossa:

Sinä olet valo, auta minuna näkemään siitä jotain.

Sinä olet tie, anna sen aavistuksen johtaa minua.

Sinä olet totuus, anna sen vapauttaa minutkin.

Sinä olet elämä, auta minua sanomaan sille kyllä, minä tahdon elää.

Sinä olet opastajani, auta minua huomamaan miten sen teet”

Olen tehnyt joskus messua varten tällaisen ”taakkojen laskemisen tekstin”:

Taakkojen laskeminen/ Synnintunnustus

Johdantosanat

Jatkuvasti muuttuvassa elämän virrassa,

kaiken menetyksen ja uusienelämän lahjojen keskellä

Jumala on maailmaamme koossa pitävä voima.

Kun me tulemme Hänen kasvojensa eteen,

me saamme katsella sitä kirkkautta, joka Hänen valtakunnastaan säteilee,

Hänen eteensä saamme myös laskea taakkamme,

katsoa hetken kaikkea sitä mikä on meissä totta nyt.

Sinun käsiisi jätän kaiken sen pelon ja ahdistuksen mitä maailmassa ja itsessäni on,

kaiken sen ihmiskunnan julmuuden ja välinpitämättömyyden, josta olen osallinen.

Älä jätä meitä. Anna tahtoa tehdä rakkauden valintoja.

Sinun käsiisi jätän sen surun mitä kannan kaikesta mitä olen menettänyt ja mitä vaille olen jäänyt.

Sinun käsiisi jätän myös vihan ja katkeruuden, jota elämä toisten kanssa on tuonut,

anna sen muuttua voimaksi kohti parempaa.

Sinun käsiisi jätän omat erehdykseni ja huonot valintani, kaiken sen mitä kadun ja millä olen vahingoittanut toisia ja itseäni.

Sinun käsiisi jätän epäonnistumiseni, sen mitä yritin, mutta mitä en saavuttanut.

Kaikesta olemistani kohdanneesta rakkaudesta ja hyvyydestä haluan kiittää Sinua.

- Liisa Tuovinen –

kirjoittaja on rovasti ja eläkkeellä oleva kirkon perhetyön sihteeri