Mitä vuonna 2000 syntynyt ajattelee maailmasta, ihmisestä elämästä?

Juice Leskinen sanaili aikanaan, ettei nuorison moraalista tarvitse vastata. Jokaisessa nuoressa on sisäänrakennettu Hannu Karpo. Entä nyt? Hallitseeko ’Hannu Karpo’ myös vuonna 2000 syntyneiden sisintä? Millainen on Z- sukupolven elämänkatsomus? Mitä nämä nuoret ajattelevat maailmasta, ihmisestä elämästä?

Z-sukupolveksi luonnehditaan vuoden 2000- tienoilla syntyneitä, juuri nyt aikuisuuteensa astuvia nuoria.

Z-sukupolvi, keitä he ovat?

He ovat syntyneet maailmaan, jossa elektroniikkaa on kaikkialla. He ovat kasvaneet koko ikänsä kosketusnäyttöjen ja sosiaalisen median maailmassa. Toisaalta heitä luonnehditaan passiivisen individualismin ja toisaalta rohkean muutosvoiman ja ennakkoluulottomuuden edustajiksi. Heille voi olla tuttua talouskriisien myötä syntynyt kohtuullisuuden ajatus ja varovaisuus sekä ympäristötietoisuus. Heille ei ole enää normaalia, että elämässä pitäisi saada aina enemmän aineellista hyvää (Taloustutkimus Oy:n tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen).

Yhtä kuvaa ei kuitenkaan ole. Ylen sivuilla kerrottiin 18- vuotiaasta Nikolas Itälästä. Hän treenaa itseään kovaan kuntoon ja sanoo, että ”kova ja tavoitteellinen treenaaminen on nuorten keskuudessa jopa muoti-ilmiö” (Yle 2.2.2018). Samana päivänä maakuntalehti Karjalainen kirjoitti valtakunnallisesta Move-mittauksesta, joka tehtiin 60000 koululaiselle. Tutkimuksen mukaan ”yhä useammalla nuorella on vaikeuksia kyykistyä ja suoristaa selkää istuma-asennossa”. Lehden mukaan yksi selitys huonoihin tuloksiin on ”istuvan elämäntavan lisääntyminen”. Nuorissa on toki paljon myös heitä, joilla liikkuvuus on hyvällä mallilla.

Helpompaa kuin selvittää elämänkatsomusta on kysellä, mitä nuoret syövät tai juovat tai miten he liikkuvat. Voidaan puhua digisukupolvesta tai sitten siitä, että hehän ovat näitä, jotka ajavat mopoillaan pururadat ja kunnan kukkaistutukset mullin mallin eivätkä varsinkaan anna ihmisten nukkua.

En puhu kuitenkaan nyt tästä tai vain tästä näkökulmasta. Kysyn: millainen on nuorten elämänkatsomus. hahmotan elämänkatsomusta perustan, arvojen ja fiiliksen avulla.

Perustalla tarkoitan esimerkiksi sitä, ajatteleeko nuori, että maailma on vain materialistinen tai henkinen tai hengellinen. Onko maailman perusluonne hahmotettavissa parhaiten tieteen, politiikan vai uskonnon vain jonkin muun perusolettamuksen mukaan? Vaikka pitäisikö lähteä liikkeelle mopon kaasuttimen rakenteesta?

Ei, yleensä ottaen ei pitäisi. Nuorten henkistä kykyä ja valppautta useimmiten aliarvioidaan kuin yliarvioidaan. Kyllä he ovat perillä päivän ja viikon uutisista. Tämän olen huomannut rippikoulussa monet kerrat. Toki, poikkeuksiakin on. Rippikoulun merkitystäkin arvioidaan eri tavoin. Vuoden 2015 rippikoululaisista – siis vuonna 2000 syntyneistä – sanottiin, että Jumalaan uskoi 18 %, tahtoisi uskoa 19%, 35 % ei oikein tiedä, vajaa kolmannes valitsi kyselyssä vaihtoehdon ’enemmän en usko kuin uskon’.

Tämän aiheen keskustelupalstat täyttyvät kirkko-organisaation kritiikistä ja ilmeisesti nuoriinkin vaikuttaa suomalaisille tavanomainen ja arvoituksellinen tapa ilmaista asiat: uskon mutta toisin kuin kirkko opettaa. Mitä ikinä se ”toisin” ja ”kirkko opettaa” sitten kenenkin mielessä tarkoittavat…

Mitä sitten kuuluu elämän perusta -kysymyksessä oikeasti itse nuorille? Tässä oma lempikommenttini kirjailija Anna-Leena Härköseltä:

Ehkäpä moni nykyisistäkin nuorista aikuisista allekirjoittaisi tuon arvion: Tajuan, että ”joku siellä jyllää”.

Z-sukupolvi edustaa jatkumoa, jonka Kati Niemelä iskevästi kuvailee. Trendi näyttäisi olevan, että nykyihmisen usko on yksilöllistä, ”believing without belonging” eli uskon mutta en halua erityisesti kuulua mihinkään julkiseen organisaatioon. Tämä koskee kirkkoa näkyvänä ja olemassa olevana toimijana, ei kuulumista uskonnolliseen tai katsomukselliseen yhteisöön internet verkon, snapchatin yms. kautta. Kirkon nuorisotyö on aktiivisesti toiminnassa myös näissä sosiaalisen verkon yhteyksissä.

Muutos on käynnissä. Päinvastainen käyttäytyminen on ollut vallalla pitkään. Kuulun kirkkoon, vaikken pidä itseäni erityisen uskonnollisena, ”believing in belonging”  . Nyt liikutaan siihen suuntaan, että ollaan tarkkoina sen suhteen, mikä itselle oikeasti merkitsee jotain. Vain itselle juuri nyt merkityksellisiin yhteyksiin hakeudutaan. (Kati Niemelä, Y-sukupolven suhde kirkkoon on muuttunut, Blogi 1.9.2014, Valtion nuorisoneuvosto, tietoanuorista.fi.)

Keskeiset arvot ja normit

Yksilöllisyydellä on kääntöpuolensa. Yhä useampi nuori kärsii yksinäisyydestä, arvioi nuorisotyön tutkija Pirjo Junttila-Vitikka. Hän toimii ohjaajana Suomen Punaisen Ristin järjestämällä kurssilla, jossa koulutetaan vapaaehtoisia nuoria kavereiksi toisille nuorille.  (Yle, 2015) Ennen vanhaan vaatimattomuus oli hyve. Tänä päivänä on toisin: itsensä esille tuominen on arvo sinänsä. Tehokkuus ja nopea toiminta ja pinnallisuus voivat tehdä elon hankalaksi hitaammalle. Pohdiskelevalle persoonalle ei oikein ole tilaa. Ystävän tarve on ilmeinen.

Nuorten arvot jakautuvat

Tunnen oloni yksinäiseksi, tämän väitteen kanssa 13% on täysin samaa ja 32% melko samaa mieltä. Siis lähes puolet (45%) tunnistaa oman yksinäisyytensä ainakin jossain määrin. Masentuneeksi ja ahdistuneeksi itsensä tuntevia nuoria on 8% ja melko samaa mieltä väitteen kanssa on 27%.

Entä sitten elämän perusta, se ”joku jyllääjä”? Uskon, että elämänkulkua ohjaa joku ihmistä korkeampi voima– väitteen kanssa täysin tai melko samaa mieltä on 40% ja täysin tai melko eri mieltä 60% (TAT, Taloudellinen tiedotustoimisto, Nuorten arvot ja elämä tutkimus 18.3.2009). Itsestään selvää, yhteistä perustaa ei nuortenkaan mielestä ole. Tulevaisuus on henkilökohtaisten perustelujen aikaa.

Noin neljäsosa on samaa mieltä seuraavien kolmen väitteen kanssa: Saaste- ja ympäristöongelmien vähentämiseksi olen valmis tinkimään omasta elintasostani/ Minua voi luonnehtia isänmaalliseksi/ Vierasmaalaisten muuttamista Suomeen tulisi rajoittaa. Sen sijaan 59 % on täysin eri mieltä väitteestä: Ammattiyhdistysliike on Suomessa tarpeeton. Kokoavasti voinee sanoa, ettei Z-sukupolvi olennaisesti eroa muusta väestöstä – ottaen huomioon, ettemme vielä oikeastaan tiedä, mitä tästä sukupolvesta sukeutuu.

Keskeisten arvojen ja normien kohdalla korostuvat yksilöllisyys ja koventuminen: pitää pärjätä omillaan! Perusasennoituminen on kuitenkin valtaosalla myönteistä. Elämä menee eteenpäin ja siltä odotetaan terveitä ja tavallisia asioita: hyvää työpaikkaa, kotia, perhettä ja ystäviä.

Muutosvauhti kiihtyy

On pantava merkille jo yleisesti tiedossamme olevat trendit. Yksilöllisyys on hieno voimavara ja samalla uhka. Mikään järjestelmä, yhteiskunta, organisaatio ei väkivalloin pysy toimivana. Ihmisten sisällä on oltava halu toimia oikein ja tieto siitä, että väärintekeminen ei kannata. Tämä on kriisissä. Kriisi ei johdu siitä, että kasvava sukupolvi ei olisi tietoinen sisimmästään vaan siitä, että epätotuus on noussut samaan ruutuun ja samalle tasolle totuuden kanssa.

Idealistisen filosofian kausi palaa ihmiskunnan historiaan voimakkaampana kuin koskaan. Vain se on olemassa minkä havaitsen ja yhä enemmän tämä tarkoittaa kosketusnäytön kalvon takaista maailmaa. Miten ja mikä sana sieltä nyt tulee lihaksi?

Z-sukupolvi on kasvanut rajattoman tiedon maailmassa. Opettaja tai pomo ei ole enää kyseenalaistamaton auktoriteetti. Kati Niemelän aika ronskein sanoin: ”Perinteiden ja hyvien tapojen merkitys pitää erikseen takoa heidän päähänsä.” (em. blogi 1.9.2014). Nuoria saatetaan moittia huonosta tilannetajusta, kunnes käy ilmi, ettei kukaan ollut heille kertonut, miten ko. tilanteessa olisi oikein toimia.

Opettaja tai pomo ei ole auktoriteetti mutta aikuisen läsnäolo ratkaisee elämän suunnan. On kunnioitettavaa, että elämän perustaksi kelpaa vain se, jonka voi jotenkin itselleen perustella ja jonka kokee henkilökohtaisesti merkittäväksi. Arvot ja normit sekä yksilöllistyvät että kovenevat. Lähimmäinen ei ole arvo sinänsä. Pitäisi ensin saada kokemus, että toisen auttaminen tekee itsellekin hyvää. Perusasennoitumista eivät ratkaise hymiöt mutta niiden puuttuminen voi painaa kyynelen seuraavan hymiön kulmaan.

Nyt puhutaan digitaalisesta diktatuurista: algoritmit taitavat tuntea minut paremmin kuin minä itse. Niinkö se on? Kasvattajan tehtävä ei ole miellyttämisen kulttuurin ilmapiirissä helppo. Kuitenkin me tarvitsemme sekä kasvamista että kasvattamista. Oikeasti- kasvamisen tyhjiöitä ei ole olemassa. Joku ’Hannu Karpo’ toimii aina.

–

Anna-Leena Härkösen tekstilainaus on kopioitu kirjastani Nuorten elämänkatsomus, Kirjapaja 1985, valokuvat ja maalaus kirjoittajan.