Viime päivinä kirkossa on keskusteltu paljon avioliitosta. Olen käynyt keskusteluja myös asiaa käsitellyttä blogiani kommentoineiden ihmisten kanssa. Kiitos niistä! Keskustelussa on hahmottunut eräs kysymyksenasettelu, joka tarvitsee lisää paneutumista: yhteiskunnallisen ja hengellisen (tai kirkollisen) suhde.
Vaatimusta, että kirkon pitäisi vihkiä kaikki parit avioliittoon perustellaan sillä, että avioliitto on yhteiskunnallinen järjestys, jolloin on yhteiskunnan asia päättää sen sisällöstä. Tunnustuskirjoihin kuuluva Lutherin vihkikaava etenee samasta lähtökohdasta: Avioliitto on ulkoisia asioita koskeva eikä hengellinen järjestys. Siksi Lutherin mukaan ei ole varsinaisesti kirkon asia antaa siitä määräyksiä.[i]
Piispainkokoukselle tehdyssä, hyväksytyksi tulleessa esityksessä selostetaan vihkimistä kaikille pareille kannattavaa kantaa tämän mukaisesti. Siinä todetaan, että tuon käsityksen mukaan
”avioliitto on osa Jumalan luomaa hyvää todellisuutta, joka on
yhteiskunnallinen järjestys ja jonka osapuolet
tekevät lupautumalla toisilleen ja antamalla itsensä toisilleen. Näkemyksen
mukaan avioliittoon vihkiminen tai sen siunaaminen tulisi kirkossa
mahdollistaa myös samaa sukupuolta oleville pareille.”
Teen tässä vielä yhden tulkintaa koskevan oletuksen. Oletan, että ”osa hyvää todellisuutta” ja ”antamalla itsensä toisilleen” viittaavat romanttiseen rakkauteen. Tämä voi kuulostaa itsestään selvältä, mutta haluan mainita sen tässä.
Itsestään selvää siis, vai onko? Yhteiskunnalliseen järjestykseen vetoavassa perustelussa saattaa nimittäin piillä yksi keskeinen syy sille, miksi keskustelu on niin jäsentymätöntä. Luterilainen opetus yhteiskunnallisista järjestyksistä on nimittäin luonteeltaan varsin erilainen.
***
Luterilaista opetusta yhteiskunnallisen ja hengellisen välisistä suhteista kutsutaan regimenttiopiksi. Luther käsittelee sitä etenkin teoksessaan Maallisesta esivallasta. Opin mukaan maallinen esivalta käyttää miekkaa, jolla se pakottaa vastentahtoiset ihmiset tekemään hyvää toisilleen ja olemaan tekemättä pahaa. Maallinen laki ja järjestykset ovat välineitä itsekkyyden rajoittamiseksi. Ne palvelevat rakkautta, mutta epäsuorasti. Ne laittavat ihmiset toimimaan yhteiskunnan kokonaishyvän eteen.
(Englannin kruununjalokivet: maallisen oikeuden miekka)
Tätä näkemystä heijastaa myös Lutherin vihkikaavan esipuhe ja monet muut hänen kirjoituksensa avioliitosta. Ne eivät korosta romanttista rakkautta, vaan avioliittoa kutsumuksena ja vihkimistä sen haasteisiin varustamisena (ks. tarkemmin tämä blogi). Hengellisten asioiden tuntomerkkeinä taas on Lutherin mukaan vapaus, rakkaus, ilo ja spontaani lahjoittaminen. Niissä ihminen ei tee raskasta työtä, ellei ole lain alla. Hengellisessä valtakunnassa vallitsevat armo ja rakkaus, eivät laki ja oikeus. Oikea kristitty ei edes tarvitsisi oikeutta ja sen miekkaa:
Ja jos koko maailma olisi täynnä pelkkiä oikeita, so. todella uskovia kristittyjä, niin ei mikään ruhtinas, kuningas, valtias, miekka ja oikeus olisi tarpeen eikä hyödyttäisi mitään. […] Heidän sydämissäänhän on Pyhä Henki, joka opettaa heitä ja vaikuttaa niin, etteivät he tee vääryyttä kenellekään, vaan rakastavat kaikkia […] (Maallisesta esivallasta s. 72-73)
Tästä seuraa hassusti, että uudistusta kannattavat kristityt ja yhteiskunta näyttävät tosiasiassa argumentoivan ikään kuin enemmän hengellisen regimentin ajatuksin painottaessaan avioliittoa romanttisena persoonien toinen toisilleen antamisena, kun taas vanhakantaiset kristityt juuri ovat maallisen regimentin puolella painottaessaan avioliiton yhteiskunnallista tehtävää ja sitä koskevia rajoituksia ja lakeja. Samoin piispankokouksen esitys kirkkojärjestyksen muuttamisesta korostaa kirkon hengellistä tehtävää.
Osapuolten näkemykset avioliiton yhteiskunnallisesta luonteesta ja sen suhteesta kirkon yhteiskunnalliseen tehtävään menevät siten juuri päinvastoin kuin keskustelussa usein esitetään.
Konservatiivinen kanta korostaa avioliittoa perheen ja yhteiskunnan peruselementteinä, liberaali kanta ihmissuhdetta. Tästä näkökulmasta toinen kanta myös näyttää toisesta helposti rakkaudettomalta. Yhteiskunnan tekemään ratkaisuun vedotessa menee helposti ohi, että ratkaisu on syntynyt täysin toisenlaisilla perusteilla kuin sellaisilla, joita voidaan tyypillisesti pitää ’yhteiskunnalisina’.
Mitenkä kantoja pitäisi sitten arvioida? Otetaan ensin helpoin tie, ja tarkastellaan avioliittoa Suomen laissa. Jotta ihminen voidaan vihkiä avioliittoon, häneltä tutkitaan ensin avioesteet. Niitä on mm. lähisukulaisuus. Kun ihminen vihitään, puolisoille syntyy keskinäinen elatusvelvollisuus ja avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Avioliitossa syntyneet lapset oletetaan ilman isyyden tutkimista puolisoiden yhteisiksi. Avioliitosta ei voi erota ilman harkinta-aikaa, ja eroa seuraa, mikäli avioehtoa ei ole erikseen solmittu, omaisuuden ositus.
Suomen laissa avioliitto, johon kirkko vihkii, näyttää siten noudattelevan Lutherin hahmottelemaa mallia maallisesta miekasta pakkovaltaa käyttävänä ulkoisen hyvän suojelijana. Valtiota ei kiinnosta rakkaus eivätkä sisäiset asenteet, vaan ulkonaiset asiat: ihmiset pakotetaan pitämään huolta toisistaan, lapsistaan ja omaisuuden jakamisesta. Eroaminen on hankalaa, ja siinä tasataan avio-oikeuden piiriin kuuluva omaisuus. Vastaa konservatiivista näkemystä.
Avioliittoon liittyy lisäksi mekanismeja, jotka näyttävät tarkoituksettomilta samaa sukupuolta olevien suhteessa tai puhtaan romanttisessa suhteessa, kuten insestikielto. Tavallaan näyttäisi siltä, että ennen kuin reformoidaan kirkkojärjestys, olisi tarkoituksenmukaista reformoida avioliittolaki enemmän rakkauden ja vapauden mukaiseksi.
Jos edellinen analyysi hyväksytään, on myös kyseenalaista, onko oikein houkutella ihmisiä avioliittoon sen myötä tulevine juridisine velvollisuuksineen, etenkään jos ihmisillä ei ole niille tarvetta ja jos motiivina on vain jonkinlaisen hyväksynnän hankkiminen. Omasta mielestäni olisi mielekkäämpää luoda useita erilaisia siunauksia eri tilanteisiin. Näin tunnustettaisiin ja tuettaisiin niissä olevaa rakkautta ilman raskasta apparaattia.
Vihkiessään liberaali pappi ei joka tapauksessa anna ihmisiä toisilleen, vaan julistamalla vihittävät aviopuolisoiksi käytännössä toteaa joukon velvollisuuksia syntyneeksi. Vihkiminen suhteen syntytapahtumana, ”toinen toisensa saamisena”, oli ehkä realistisempi näkemys aikoina, jolloin parin yhteiselämä tosiasiallisestikin saattoi alkaa vasta papin aamenesta. Näin nykyään tuskin koskaan on, paitsi harvassa herätyskristillisessä tapauksessa.
***
Entä mitä tästä kokonaisuudesta pitäisi ajatella? Tilanne paljastaa mielenkiintoisen asetelman, jossa osassa yhteiskuntaa avioliittonäkemys on huomattavasti yksilöllisempi ja romanttisempi kuin kirkon oppiperinteessä. ”Rakkaus on rakkautta” ei ehkä ole kovin syvällinen perustelu vihkimiselle, mutta se meni läpi, mikäli kansalaisaloitteen järjestäjien ilmaisema motivaatio hyväksytään: yhteiskunta muutti avioliittolakiaan, jotta se voisi tunnustaa laajemman ihmisjoukon rakkauden.
Mitä tulisi siis tehdä tilanteessa, jossa ainakin osa yhteiskuntaa vaatii vapauttavampaa ja rakkauskeskeisempää avioliittonäkemystä kuin kirkko? Jos kirkko korostaa enemmän muodollista instituutiota kuin yhteiskunta, se on (teologisesti puhuen) enemmän ”lain” kuin rakkauden puolella. Toisaalta yhteiskunnan avioliittolakikin noudattaa pakkomallia, jota vastaan rakastamisen vapautta julistanut nuoriso vielä vähän aiemmin kapinoi jättäytymällä kokonaan avioliiton ulkopuolelle. Mutta pitäisikö kirkon siten tällaisessa tilanteessa kantaa yhteiskunnan taakkaa ja argumentoida avioliiton merkityksestä yhteiskunnan puolesta? Vai onko mahdollista toivoa kristinuskon olevan hiiva, joka vähitellen kohottaisi instituutiot ja ihmiset paremmiksi? Tämän tueksi voisi viitata esim. edellisessä blogissani kuvaamaani länsimaisen ihmisen kehitykseen kirkon oltua viitoittamassa tietä. Tällöin ulkoisen kontrollin tarve voisi vähetä sisäisen kasvaessa. Avioliittolaki itsessään ei kuitenkaan nykyisellään edusta tällaista käsitystä avioliitosta. Avioliitto joutuu siten toimimaan symbolina, joka kantaa eri merkityksiä kuin sen tosiasiallinen juridinen luonne on.
Siksi näyttää siltä, että toiveeseen saada kirkollinen vihkiminen suuremmalle joukolle rakkaussuhteita tiivistyy tällä hetkellä uudistusimpulssi, jossa on jäänyt arvioimatta, millainen on se tosiasiallinen instituutio, johon kirkollisen vihkimisen kautta astutaan. Siksi olisi ehkä tarpeen tarkastella koko instituution luonnetta laajemmin. Avioliiton pitäminen yhteiskunnallisena instituutiona sopii huonosti yhteen romanttiselle rakkaudelle vaadittavan tunnustuksen kanssa.
Jos sitten haluaa arvioida avioliittonäkemyksissä tapahtunutta ja tapahtuvaa kehitystä laajemmalla skaalalla, tarjoaa luterilainen teologia sen arvioimiseksi erottelun laki (kirjain) – rakkaus (henki) – hurmahenkisyys. Laista pitää kulkea Jeesuksen ja Lutherin viitoittamana sen henkeen ja oikeaan soveltamiseen, mutta samalla on varottava yhteiskunnat kaaokseen ajavia, ihmisiä suojelevat instituutiot purkavia hurmahenkiä, sillä Diabolos tekee työtään hajottamalla. On myös laaja teologinen kysymys, voiko henki tulla historian kulussa sillä tavoin sisäistetyksi, että yhteiskunta voi keventää miekkaansa. Jos voi, kirkon olisi syytä lausua tämä selvästi, ja osoittaa tämän toteutumiseen sen työn kautta historian saatossa. Usein ihmisen kehitykseen luottanut saa kuitenkin pettyä katkerasti. Jokaisen olisi joka tapauksessa syytä tutkia itseään ja miettiä, millä kohdalla tuota asteikkoa seisoo.
[i] Tästä seuraa kuitenkin tunnustuskirjoissa ilmaistu kanta, että avioliitto perustuu luonnolliseen lakiin (AC XXXII): Ei asetettuun lakiin, vaan itse todellisuuteen, eli ihmisluontoon. Näin ollen sitä ei voi laeilla muuttaakaan ihmisluonnon itsensä muuttumatta. Edelleen seurauksena on, että sen luonnetta voi tutkia luonnollisen järjen avulla. Tunnustus ei siten näytä asettuvan suoraan kummankaan nyt taistelevan ryhmän kannalle.
Pitääpi todeta tässä yhteydessä, että vähän aikaa ihmeteltyäni kommenttien puutetta huomasin taas, että kommentointi pitää erikseen käydä sallimassa. Olisi hyvä, jos oletusasetuksena olisi sallittu, ei kielletty.