Mitä on uskonnonvapaus?
SRK:n nokkamiehen tehtävät jättänyt Olavi Voittonen puhuu jäähyväissanoinaan uskonnonvapaudesta.
HS. 26.6.2014: ”Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Olavi Voittonen sanoo, että yhteiskunnassa on nykyään vallalla ajatus, jonka mukaan uskonto on yksityisasia. Tämä voi Voittosen mukaan rajoittaa uskonnon tunnustamista julkisesti.”
Tiedotustilaisuudesta PM 26.6.2014: ”Voittonen totesi, että valtion tehtävänä on turvata uskonnonvapaus ja luoda edellytykset sen toteuttamiseen.
– On tärkeää, että kristityillä – myös vanhoillislestadiolaisilla – on yhteiskunnassamme riittävä ihmisoikeudellinen suoja.”
PM pääkirjoitus 18.6.2014: ”Nykyaikana monesti oudoksutaan, jopa paheksutaan suoraa ja kohti käyvää hengellistä julistusta. Ihmisen uskonnollinen vakaumus ja hengellinen tila koetaan yksityisasioiksi, joihin kenelläkään ei ole oikeutta ottaa kantaa. Etenkin synnistä ja tuomiosta puhumista vierastetaan, ja saarnaajaa saatetaan jopa syyttää hengellisen väkivallan käytöstä.”
Edellä sanotusta käy ilmi, mitä Voittonen ja Päivämiehen pääkirjoituksen väsääjät tarkoittavat kun puhuvat uskonnonvapaudesta. Mutkat suoristettuina käsitän asialla tarkoitettavan sitä, että vanhoillislestadiolaisten pitää saada puhutella heidän mielestään epäuskoisia heidän tilastaan ja synneistään. Ja tätä toimintaa ei sovi nimittää hengelliseksi väkivallaksi.
Siis tarkoittaako uskonnonvapaus oman uskonnon tunnustamista siten, että saa vapaasti käännyttää muita omaan uskoonsa? Vai tarkoittaako se vapautta uskoa kuten haluaa?
Itse ajattelen, että se tarkoittaa enempikin tuota jälkimmäistä; vapautta uskoa haluamallaan tavalla. Ja ajattelen myös, että uskosta pitää saada puhua vapaasti pelkäämättä henkisen tai fyysisen väkivallan seuraamuksia. Mutta ihan samalla tavalla ajattelen asian myös toisinkin päin. Uskonnon tunnustaminen ei saa aiheuttaa muille henkistä tai fyysistä kärsimystä. Kaikenlainen painostaminen, kiristäminen, mitätöinti ja pelottelu aiheuttaa kärsimystä.
Siitä on kyse Olavi Voittonen kun kritisoidaan vl-liikkeessä tapahtuvaa hengellistä väkivaltaa. Siellä ei tapahdu uskonnonvapaus siltä osin, että vl-usko olisi aina vapaaehtoista ihmiselle. Uskonnonvapaus, vapaus tunnustaa omaa uskoa tai epäuskoa koskee kaikkia ihmisiä.
Suomessa oleva uskonnonvapaus ei voi tarkoittaa sitä, että vanhoillislestadiolainen saa vapaasti keinoja kaihtamatta puhutella ihmisiä mennen, tullen, palatessa.
Joku teininuori oli käsittänyt muutama päivä sitten Pyhäjoen suviseurakentällä uskonnonvapauden seuraavasti. Ystäväni saapui juuri seura-alueelle autollaan korvissaan pienet nappikorvakorut. Sen että hän astui ulos autosta, teiniporukasta joku huusi hänelle: ”Ei tänne saa epäuskoiset tulla!”
Ei ole pitkä aika siitäkään tapahtumasta, minkä eräs tuttavani koki. Hän meni käymään kylässä sukulaisperheensä luona ja kun hän pääsi ovesta sisälle, perheen lapsi sanoi hänelle: ”Ei tänne tarvi epäuskoisten tulla.” Hän puhui myös muita törkeyksiä, en muista sanatarkkaan, mutta sen muistan, että lapsen äiti ei puuttunut tilanteeseen tarvittavalla vakavuudella ja asiallisuudella.
Myös aikuisten keskuudessa on ollut ihan viimeaikoina vastaavia juttuja kuin edellä kertomissani esimerkeissä. Aikuisten kesken asiat esitetään vaan hieman verhotummin, mutta sisältö on sama; et kuulu etkä voi tulla meidän porukkaan tuommoisenasi.
Torjumista, sitä se on ja sitä on paljon vallalla vl-liikkeessä.
Ilokseni kuuntelin ystäväni linkkaamana yhden suviseurapuheen eilen. Mika Kallunki sydämenkiitos <3
Puheen sisältö oli tiivistettynä sellainen, että ihminen voi torjua toisen ihmisen, Kristus ei koskaan; Hän armahtaa. Ihminen voi olla kova, vaativa ja armoton, Kristus ei; Hän rakastaa. Kallunki etsiskeli saarnassaan torjuttuja ihmisiä ja kehotti heitä turvautumaan Kristukseen. Tuollainen on saarna, kun evankeliumia saarnataan puhtaasti ilman ehtoja. Väärentämätöntä evankeliumia. Tiedän tuon monessa virvoittavan saarnan olleen monelle todella pahasti kiusatulle sisarelle ja veljelle balsamia haavoihin. Saarnassa huokui Hyvän Isä Jumalan lämpö ja rakkaus. Kuuntele <3
http://www.suviseurat.fi/2014/fi/seuraohjelma/sunnuntai/
Vaikka saarnassa oli lakiakin, nuhdetta farisealaisuudesta ja ihmisen huonosta kohtelemisesta toista ihmistä kohtaan, siinä oli myös lääke lakia ja syntiä vastaan: Kristus. Minusta saarna oli ihan uskonnonvapauden rajoissa ja oman uskontunnustamisen hyvissä puitteissa, se ei painostanut eikä pelotellut ketään. Tästä on meillä oppimista, niin minulla kuin Voittosella ja sun muilla, jotka mietimme mitä on uskonnonvapaus, uskontunnustaminen ja hengellinen väkivalta. Mika Kallunki antoi asiasta hyvän taidonnäytteen. Pyhän Hengen ohjauksella, uskon minä <3
36 kommenttia
Minusta tuollaiset ”ei tänne/meille tarvitse epäuskoisten tullla” ja ”meillä ei sitten muuten käytetä korviksia” -lausahdukset juontuvat ”vain me” ylpeydentunnosta ja omahyväisyydestä. Tällaiset tuntemukset ovat yleisimmillään juuri laumassa ollessa. Tulee vahva tunne ”me – muut” ja kuuluminen parempaan porukkaan tuo jollakin tavalla väärää voimantunnetta ja joka saattaa ilmetä huonona käytöksenä ulkopuolisia kohtaan. Yksin ollessa ei kehdattaisi näin puhua. Lauma tai perhe antaa voimia hyökkäykseen.
On myös hirmuisen yleistä käytäntöä se, että kun vl-ihmiset pääsevät seurakentälle ”vain me” -hehkutuksen ja tunnelman keskelle, aletaan lähettelemään viestejä ”epäuskoisille” sukulaisille: ”Voi kun sinäkin olisit täällä suviseuroissa”, ”Voi kun löytäisit tien takaisin Jlan valtakuntaan”, ”olisi niin mukavaa nähdä sinuakin täällä”, ”täällä on mmoni kysellyt sinua” jnejne. Torjumisen, porukkaan kuulumattomuuden voi ilmaista monella tavalla ja vaikkapa käänteisenä.
Ei näihin ole halua paljon puuttua, mutta yksi tulee mieleen. Jos joku oikeasti tietää, että on olemassa kaksi loppusijoituspaikkaa, joista vain toista voisi suositella, niin eikö ole soveliasta siitä kertoa? Jos viimeinen tuomio on ja siellä vain kaksi porukkaa, niin eikö paremmalla puolella vähän kiitellä, että joku tekstaili tai vähän tuputti?
Olavi Voittonen sanoo, että yhteiskunnassa on nykyään vallalla ajatus, jonka mukaan uskonto on yksityisasia. Tämä voi Voittosen mukaan rajoittaa uskonnon tunnustamista julkisesti.”
Vuokko: ”Saarnassa huokui Hyvän Isä Jumalan lämpö ja rakkaus.”
Lainasin nämä kaksi kohtaa Vuokon kirjoituksesta. Ensiksikin Voittonen on taipuvainen uskomaan, että jos pidämme uskoa/uskontoa yksityisasiana, se rajoittaa uskonsa tunnustamista.
Jospa, miettisimme vähän tätä asiaa. Ensiksikin, kun minä uskon, se ei ole keneltäkään pois, mutta antaa minulle elämisen varmuutta, rohkeutta elää ja pyrkiä elämään Jeesuksen antaman esimerkin mukaisesti.
Entä sitten, jos haluan kertoa uskostani toisille ihmisille, niin kuin nyt teen, kun kirjoitan tänne ja kerron mitä minä ajattelen tästä asiasta. Rajoittuuko minun vapauteni, entä toisten ihmisten, jos ihmiset pitävät uskomistani yksityisasiana – ei rajoita.
Olen sitä mieltä, että ihmisellä on oikeus uskoa meidän/minun mielestäni väärinkin. Minä voin vapaasti sen sanoakin hänelle ja kertoa miten minä käsitän uskomisen asian. Mutta sitten tulee eteen täysi kielto, eli ei kukaan saa tuomita toista helvetin tuleen, kadotukseen! Tuomion sanat pitää aina jättää Jumalalle.
Ei se ole tuomion julistamista, jos kertoo miten uskotaan oikein, miten raamattu meille ilmoittaa, miten tulisi uskoa. Uskon yksityisasiana pitäminen, ei estä kertomasta totuutta, mutta se estää uskonnollisen väkivallan! Ei voidakaan enää julistaa pannatuomioita, jos ei tottele uskonyhteisön määräyksiä!
Kun tuomio on yksin Jumalan sanalla, uskonnollinen kirkko/yhteisö ei voi omilla päätöksillään julistaa tuomiota! Se mitä voidaan tuomita, on synti! Jumala on ilmoittanut tahtonsa käskyissä ja armonsa Kristuksessa ja jos näistä kertoo ihmisille, ei uskon yksityisasiana pitäminen tätä estä.
Sanon tuohon Mika Kallunkin saarnasta sen verran, että kyllä hän puhui ihan oikein Kristuksen armahtavasta rakkaudesta, meitä ihmisiä kohtaan ja hän myös ottaa arasti kantaa tervehtimiskäytäntöön ja muistuttaa, että uskonyhteisö voi erehtyä ja tehdä virheitä.
Se missä hän on puheessaan täysin mukana vl – uskon vääristyneissä opillisissa käsityksissä, on pitäminen evankeliumina ja siunaamisena synninpäästön sanoja. Se on myös yksi harha, että opetetaan, että on kysyttävä toisilta uskovilta, niin kuin Mikakin kysyi: ”Saanko minäkin jäädä uskomaan syntini anteeksi.”
Nyt tämä kirjoitukseni taitaa monia loukata. Mutta sanon sinulle, joka loukkaannut, älä pahoita mieltäsi, vaan mieti mitä kirjoitan. Kun Paavali toteaa: ”Jumalan valtakunta ei ilmene puheina vaan voimana.” ja vielä näinkin: ”sillä evankeliumi ei tullut teidän luoksenne vain sanoina vaan myös Pyhän Hengen voimana, kun me täynnä varmuutta sitä julistimme.”
Kun on täysi varmuus Jumalan armahtavasta rakkaudesta, ei tarvitse kysyä, saanko uskoa! Uskominen on varmuutta Jumalan voimaan! Tulisi saarnata: Iloitaan yhdessä tästä vahvasta Jumalan voimasta, joka kantaa meidät heikot uskovat perille. Heikon, viallisen uskovan on lupa tarttua alttarin sarviin, se on Jumalan lupauksiin. Kun meillä on Jumalan sanan neuvot tähän, niin tätä tulee julistaa.
Joskus on niin, ettei ole täyttä varmuutta. – ainakin sellaisten kohdalla, jotka eivät ole onnistuneet kilvoituksessaan yhtä hyvin kuin jotkut kirjoittajat. Itseni lisäksi tunnen monia, jotka ovat joutuneet miettimään tai jopa kysymään: onkoa armoa vielä tällaiselle…. Oma petollisuus Vapahtajaa kohtaan syyttää…
Usko on Kristuksessa, mutta sydän on valtakappale, se ei tunne sitä sun tätä käskemällä. Jumala on se, joka antaa uskon. Ei evankeliuminkaan kuuleminen ole mitään, ellei sydämeen käy valonsäde ylhäältä.. ”Anna mulle Hengen voimaa, tulta lamppuun sammuvaan…..”
On tärkeää nähdä ja tehdä ero uskonnonvapauden ja uskonvapauden välillä. Termi uskonnonvapaus koskee yhteiskunnassa toimivia uskonnollisia yhteisöjä ja termi uskonvapaus koskee yksilöitä ja heidän omaa uskonvakaumustaan yhteisöjen sisällä tai yhteisöjen ulkopuolella.
Kirjoittaja
Vuokko Ilola
Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.
Tyttäreni palasi juuri ties monenneltako rippileiriltään ja kertoi tiiminsä ottaneen lempilauseekseen äidin opetuksen: Se mihin kiinnittää huomiota, kasvaa.
Ensipäivästä lähtien he kiittivät kaikesta positiivisesta ja myönteisestä toisen kohtelusta. Ja mitä tapahtui? Leirillä vallitsi positiivinen, iloinen tunnelma koko viikon. Kerran kovaksi pomoksi luonnehdittu yritti sortaa jotain lähimmäistään, mutta katsoi sitten johtajia ja sanoi -anteeksi.
Kylässäni asuu runsaasti vl-ihmisiä. Kaduilla tavataan ja pihalle tullaan näyttämään uutta vauvaa. Kukaan ei ole yrittänyt käännyttää.
Pahasti sanovia ja ajattelevia ihmisiä on kaikissa leireissä. Yksittäisiin korvanappeihin perustuviin lausahduksiin ei kannata yksinkertaisesti kiinnittää mitään huomiota. Äidilläni oli permanentatut sävytetyt hiukset, jotain siitä el perheen sisko taisi joskus mainita, mutta äitini tekemä hyvä ruoka kelpasi sisaren perheelle aina.
Ilmoita asiaton kommentti