Tapasin Espoon hiippakunnan piispan, Kaisamari Hintikan, ensimmäistä kertaa kasvotusten huhtikuun alussa ensimmäisenä työpäivänäni Kirkkonummen suomalaisessa seurakunnassa. Emme olleet tavanneet aikaisemmin, mutta ensikohtaamisesta jäi myönteinen fiilis. Hänen tavasta olla seurakuntamme työntekijöiden keskellä välittyi huumorintajuisuus ja kyky heittäytyä hetkeen. Tavatessani Kaisamarin ensimmäistä kertaa pyysin, että saisin haastatella häntä Youtube-videolleni. Kävin kesäkuussa piipahtamassa Espoon hiippakunnan tuomiokapitulissa haastattelemassa Kaisamaria hänen alkutaipaleestaan piispana. Arvostan sitä, että piispalla oli aikaa tällaiselle tubehaastattelulle. Kuvaushetken aikana minulle selvisi muun muassa, millainen piispa Kaisamari haluaa olla ja mitä aika kirkon työssä on hänelle opettanut. Kaisamari kertoi myös, minkä asian hän muuttaisi kirkossamme, jos hän saisi valita yhden muutettavan asian. Tällä kertaa haluan nostaa blogissani esille kaksi asiaa, jotka olen itse oppinut oman hiippakuntani piispalta.
Haastatellessani Kaisamaria kysyin häneltä, miten hän hoitaa hengellistä elämäänsä. Kaisamarin suusta kuului heti ensimmäisenä vastaus ”Huokaamalla.” Huokaamisen lisäksi piispa puhui rukoilemisesta sekä Raamatun ja teologisen kirjallisuuden lukemisesta – tuttuja asioita itsellenikin hengellisen elämän hoitamisessa. Arvostan sitä, kuinka Kaisamari kuvailee arjen kiireen keskellä hiljentymisen ja oman hengellisen elämän hoitamisen olevan haastavaa jopa piispalle. Minusta on lohdullista, armollista ja lempeää, että piispa kamppailee samanlaisten kysymysten kanssa kuin kuka tahansa meistä. Tunnistan itse tuon saman huokaamisen arjen kiireiden keskellä. Arjessa paikasta toiseen kiiruhtaessa oman hengellisen elämän hoitaminen on minullakin toisinaan hiljaista huokailua. Lyhyitä rukouksia tyhjässä kirkossa, auton ratissa matkalla surukotiin tai unenpöpperössä ennen nukahtamista mielessä huokaistu sana ”Kiitos.” On armollista, että Jumala kuulee kiireisten ja väsyneiden hetkien huokauksetkin, eikä hengellistä elämää tarvitse suorittaa.
Toinen Kaisamarilta oppimani asia on se, kuinka avoimesti, rohkeasti ja samalla ihanan arkisesti piispamme puhuu asioista. Kaisamarilla on piispana kyky puhua uskosta, kirkon asioista ja elämästä yhtä aikaa syvästi että arkisesti samaistuttavalla tavalla. Kuluneen kevään aikana olen seurannut ilolla, kuinka piispamme on sanoittanut kirkon elämää niin kirkollisissa medioissa kuin sen ulkopuolellakin. Koen tämän arkisen ja samalla rohkean sanoittamisen taidon tärkeäksi, sillä kirkkomme kaipaa sanomansa sanoittamista ihmisten arkista kokemusmaailmaa koskettavaksi. Seuratessani Kaisamarin taivalta piispana olen myös huomannut, kuinka hän puhuu avoimesti myös vaikeista asioista kirkon arjessa. Arvostan hänen rohkeutta syvästi, sillä uskon kirkon tarvitsevan tällaista avoimuutta tulevaisuudessa entistäkin enemmän. Toivon, että voisin itse oppia samanlaista rohkeutta ja avoimuutta piispaltani.
Voit katsoa piispa Kaisamari Hintikan haastattelun kokonaisuudessaan tubesta.
Mainioita nämä ”piispamme”. Mutta kansa lähtee kirkosta, kun eräs ”moraalinvartija” vain avaa suunsa. Piispoja ei tämä asia kiinnosta, kunhan asema säilyy ja palkka (vähenevät verotulot !) juoksee. Huokaus.