Mitä aiotte tehdä, piispat?
Kirkon sisällä syntyy jatkuvasti uudenlaisia messu- ja muita hengellisiä yhteisöjä. Niitä syntyy nimenomaan paikallisseurakuntiin, mutta myös herätysliikkeiden parissa. Ihanaa! Ilman eläviä yhteisöjä kirkon tulevaisuus näyttäisi perin ankealta.
Törmään kuitenkin jatkuvasti isoon ongelmaan: papeilla ei ole aikaa paimentaa yhteisöjä. Se rajoittaa merkittävästi uusien yhteisöjen perustamista. Pappien työaika menee kaikkeen muuhun. On toimituksia, kokouksia, ylläpitotehtäviä, ja sitten paljon jotain, josta kukaan ei tunnu tietävän mitä se on. Tilastollisesti pappien työtehtävien olisi pitänyt vähentyä radikaalisti. Toimitusmäärät ovat romahtaneet, laitoshartaudet vähentyneet ja koronan myötä myös seurakuntien tilaisuudet ovat puolittuneet. Silti papit ovat vähintään yhtä kiireisiä kuin ennenkin. Heillä vain ei ole aikaa tehdä sitä työtä, mihin paimenen virka alunperin tarkoitettiin.
Tilanteeseen pitäisi kiireesti keksiä ratkaisu. Eihän voi olla niin, että kirkolla, jolla on enemmän työntekijöitä kuin millään muulla kirkkokunnalla koko maailmassa, ei ole mahdollisuutta kehittää yhteisöllisyyttä työntekijävajauksen vuoksi. Tilanne olisi koominen ellei se olisi kirkon tulevaisuuden kannalta niin traaginen.
Delegoin ongelman piispoille. Mitä aiotte tehdä: Tapio, Matti, Matti, Mari, Seppo, Jukka, Bo-Göran, Jari, Kaisamari, Eino ja Teemu?
18 kommenttia
Papit halutessaan voisivat asiasta kertoa mutta He eivät kerro koska useampipappisessa seurakunnassa työ kulkee hyvin. Kahden papin seurakunnassa kiirettä voi syntyä muttei kokoaikaisesti. Lomituksiin löytyy apua kun huomaa kysyä kapitulista.
Joskus kirjoitettiin miten saarnan valmisteluun käytetään yksi viikko. Yhtymissä tämä on varmasti totta vaivan puskiessa päälle harvakselleen.
En tiedä, mikä yhteisöjen paimentamisessa mättää Etelä-Suomessa. Täällä päin maaseutu-pikkukaupunkiseutuja on alettu kirkkoherrojen luvalla viettää ehtoollismessuja rukoushuoneissa. Rukoushuoneet kutsuvat papit, joihin tuntevat hengellistä luottamusta.
Haaste on, että matka rukoushuoneesta kirkkoon on ainakin täällä päin pidempi kuin kirkosta rukoushuoneelle. Sekä se, mitä yhteisöissä tapahtuu siinä vaiheessa, kun ei enää ole pappeja, joihin on luottamusta…
Taitaapa olla niin, että esiin nostamasi asia on jollakin tavoin kielletty keskustelunaihe. Kuitenkin suuri osa ikätovereistani (juuri eläkeelle jääneet ja jäämässä olevat) mielellään yksityisessä keskustelussa kertovat, kuinka suuri muutos papin työssä on heidän pappisuransa aikana tapahtunut. Usein siihen liittyy myös sisimpään jäänyt piikki siitä, että lasten ollessa pieniä, työ vei mukanaan lähes kaiken ajan, ja se oli poissa lapsilta. Oli toimitukset, seurat ja muut seurakuntaillat, kotikäynnit, koulujen aamuhartaudet ja aika moni vielä toimi koulu uskonnonopettajana. Monella heistä on myös vahva käsitys siitä, mistä (ainakin osin) muutos johtuu. Seurakuntiin on tullut niin paljon sellaista, joka sitoo papin aikaa ja voimia, jolloin perinteiselle papin työlle jää vähemmän aikaa ja voimia. Ja on toki myös niin, että myös papin rooli yhteisön keskellä on näiden vuosien aikana muuttunut paljon.
MS! Tarkoitan sitä raamatullista tosiasiaa, ettei ihmisen ja Jumalan välillä ol kuin yksi välimies Jeesus Kristus. Pappeihin luottaminen ei ole se tärkein juttu, vaan Sanaan luottaminen. Jos johonkin luotetaan luotetaan kokonaan ei vain muutamaan kohtaan.
Timolta kysyisin,
että mitähän se Eino piispa asiasta mahtaisi tuumata? 🙂
Kirjoittaja
Timo Pöyhönen
Pastori. Erikoistunut yhteisön rakentamisen saloihin. Toimii Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtajana.
Minusta tuntuu, että tuo ajankäyttökysymys on yleisempikin yhteiskunnassa.
Kun kuuntelee eri alojen ihmisiä – ja omiakin kokemuksia opetusalalta – ei voi välttyä siltä ajatukselta, että aika kuluu kaikkeen ”(koettuun) oheistehtävään”, raportointiin, kirjaamisiin, palavereihin, ja tietotekniikan asioiden ”ihmettelyyn”. Meillä opettajilla alkoi olla sanonta: kerrankin pääsi jopa opettamaan kaiken muun työn ”välissä”.
Olisiko papeilla vähän sama asia. Oliko asiat enne paremmin taiu huonommin, on toki oma kysymyksensä; mutta monen kokemus lienee, että se ”päätehtävä” jää yllättävän vähäiseksi. Korona-aika ja sen jälkeinen aika ei tainnut tilannetta siinä suhteessa parantaa – kenen ja miltä kannalta asiaa sitten katsookin.
Ilmoita asiaton kommentti