Moni kirjoittaja on pyrkinyt kyseenalaistamaan Jumalan olemassaolon. Jollei mitään Jumalaa ole, niin on aika hoopoa kenenkään väittää, että tuntee Jumalan.Väite, että haluaa toteuttaa Jumalan tahtoa kuulostaa vielä oudommalle. Jollei Jumalaa nimittäin ole.
Se seikka, ettei tiede voi todistaa Jumalan olemassaoloa on aina tullut keskusteluissa esiin. Miten voisikaan, kun tiede kykenee tutkimaan vain sellaista todellisuutta, jonka se voi ensin todentaa.
Pitää olla ensin kohde jota tutkii, tai ainakin jotain jolla kohde voidaan saada tutkittavaksi. Jumalan olemassaoloa ei voi ensin todentaa, joten tutkimusaineistoa tähän tieteenalaan ei ole.
Raamattu ei alusssa keskellä eikä lopussa käytä yhtään sivua tämän propleeman ratkaisemiseksi. Siinä olisi yli 1400 sivua tilaa käsitellä tätä ongelmaa perusteellisesti. Yhtäkään sivua niin olennaisen kysymyksen käsittelyyn ei ole ollut tarvetta.
Koko Raamattu sen sijaan kertoo Jumalasta. Sen ensimmäisistä sanoista viimeseen asti. Kirja on itseasiassa kirjakokoelma. Siinä on 66 kirjaa laitettu yksien kansien väliin. Lisäksi kirjoittajia on useita. Kirjoituksia on tehty yli 1500 vuoden aikana. Yksi merkittävä seikka yhdistää näitä kirjoittajia. Kaikilla on yhteneväinen käsitys Jumalasta. Tämä tieto on merkittävä johtolanka sille, joka oikeasti haluaa tietää onko Jumala olemassa.
Meillä on siis 66 kirjaa tietoa siitä millainen Jumala on ja jos tämä tieto kyetään hyödyntämään ja poimimaan Raamtusta se millainen Jumala on, niin on päästy jo aika pitkälle. Tämä ei tietenkään vielä riitä. Tarvitaan lisäksi jotakin, jolla voi todentaa tuon tiedon oikeaksi. Se voi osoittautua hankalaksi, sillä nyt pitäisi pystyä varmistamaan, ettei ketään huijata.
Jumala kun ei ole ilmoittanut isestään oikeasti muuta, kuin sen että on se mikä on. Näin Hän on itsensä ilmoittanut ja samalla silti salannut. Tämä piirre Jumalassa kiehtoo minua valtavasti. Hän on ilmoittanut itsensä ja kertonut olevansa salattu Jumala. Joten meillä ei ole mitään keinoa jonka avulla voimme päästä sen salauksen taakse näkemään mitä siellä on.
Ainoa linkki mitä meille jää on siinä, että Jumala ilmaisee itsensä. Jos Hän on se mitä 66 kirjaa hänestä kertoo, niin hänellä on lukemattomia mahdollisuuksia ilmaista itsensä. Sen hän hyvin mielellään tekee jokaiselle, joka hänet aidosti ja koko sydämestään haluaa oppia tuntemaan. Kaikille muille hän jättäytyy salatuksi ja tuntemattomaksi. Miksi Hän näin toimii, niin sitä ei ole meille kerrottu.
Vaikuttaa siis siltä, että ensin on pakko uskoa Jumalan olemassaoloon, ennen, kuin voi saada todisteita käsiinsä. Tämä on hiukan hämmentävää. Sillä moni on kertonut kääntyenensä Jumalan puoleen sanoen : ”jos sinä Jumala olet olemassa, niin auta.” Nämä ihmiset ovat saaneet yllättävän avun ja heissä on syntynyt luottamus Jumalaan.
Joissakin tilanteissa olen pienistä vihjeistä oivaltanut, että nyt Jumala itse on tässä vaikuttamassa. Tulee mieleen se Geokätkentä, jossa pikku vinkkien ja paikanuksen avulla ohjataan etsijä oikealle paikalle, mutta siinä joutuu käyttämään omaa ymmärrystään, jotta löytää kätkön.
Jumala ohjaa elämääni ja joskus pikku sattumusten seuratessa johdonmukaisesti toisiaan oivallan, että tässä Jumala nyt toimii salatulla tavalla. Jumalan salatun olemuksen tähden joku toinen ei huomaa siinä mitään muuta, kuin kiinostavia sattumia. Näitä ”sattumia” kun kymmenien vuosien aikana on ollut riittävän paljon ja riittävän erityisiä, niin usko pelkkiin sattumiin on rapissut pois.
Vaikeinta on sattumilla selittää sitä suurta iloa, jonka syntien anteeksisaaminen Jeesuksen sovitustyön tähden saa aikaan. Tämä ilo kun ei edes haalistu, vaikka siitä on saanut nattia jo yli 50v.
Nyt voin sanoa Jobin tavoin: ”minä tiedän, että Lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan. Saan katsella häntä omin silmin ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.”
Pekka Veli,
”Tietenkin on lupa kertoa omista ajatuksistaan ja mielikuvistaan. Sellaisia kaikilla on, myös Jumalasta.”
Näin oli varmaan myös monilla kirjoittajilla, joiden tekstejä on Raamattuun otettu, omia ajatuksia ja mielikuvia Jumalasta.
Tuli mieleen tyhmä kysymys, johon en löydä hyvää vastausta. Mikä oikeastaan on tietämisen ja uskomisen ero? Voiko vaikkapa tiedemies, tai – nainen lähteä tutkimaan jonkin sellaisen olemassaoloa, johon ei usko. Ja voiko olla jotain tietoa jostakin asiasta, jollei pidä edes tiedon antajaa luotettavana. Jos sanoo tietävänsä jotain. Mitä vain, niin onhan siinä uskottava myös se, että tieto on oikea. Muuten kai ei voi sanoa tietävänsä sitä. Minusta tässä usko ja tieto kulkee yhdessä ja on erottamattomat. Yleesä tieto joka meillä on on peräisin joltakin taholta, johon luotamme. Usko taas on luottamusta. Joten miten tämä asia on?
> Mikä oikeastaan on tietämisen ja uskomisen ero?
Tietoteoria määrittelee yleensä tiedon siten, että se on hyvin perusteltu tosi uskomus. Tieto sisältää siis kolme kriteeriä:
1) Tietäjällä tulee olla hyvät perustelut tiedolle
2) Tiedon tulee olla totta
3) Tietäjän tulee uskoa tietoon
Ei ole tietoa ilman uskoa, mutta tiedosta tulee uskoa, jos asiaa ei pysty perustelemaan eikä pysty osoittamaan sen olevan totta.
Ja loppuhuomautuksena että kun puhumme tiedosta tietoteorian termein, tällöin myös totuudesta on puhuttava tietoteorian kontekstissa. Ihan vaan siltä varalta, että joku yrittäisi sotkea sitä uskonnolliseen ”totuuteen”, joka ei tietoteorian näkökulmasta ole totuus vaan uskomus.
> Jollei mitään Jumalaa ole, niin on aika hoopoa kenenkään väittää, että tuntee Jumalan.
Minun mielestäni on vielä hoopompaa esittää, että Jumalan olemassaolo voitaisiin todistaa jollain tavalla. Tai että Jumalan olemassaolo pitäisi todistaa jollain tavalla.
Vaikka unohtaisimme sen, että maailmassa on noin 10 000 uskontoa ja puhuisimme pelkästään kristinuskosta, teistinen uskonto perustuu siihen uskoon, että on olemassa Jumala. Mielestäni Jumalan olemassaoloa ei ole edes tarve todistella.
Voisin jopa kysyä, olisiko enää kyse uskosta, jos Jumalan olemassaolo olisi uskon sijaa tieto. Eihän kenenkään tarvitse uskoa sellaiseen, joka tiedetään olevan olemassa. Olisi aika outoa puhua, että uskotaan poliisiin, verovirastoon tai kaupunginjohtajaan.
Tiedoksihan usko silloin vaihtuisi. Vaan ihminen on siitä outo ”otus”, ettei silti usko vaikka näkisi ja tietäisi, tai ei halua uskoa. Me kun osaamme kääntää ja vääntää asioita mitä ihmeellisimpiin solmuihin. Siitä nähdään ja kuullaan päivittäin esimerkkejä.
Kiitos Mikko analyysistä. Miten on tuon kohta 2. kohdalla asia. Nythän on kyse siitä, että väitän, että tiedän ja toiset , etten voi tietää. Kyse ei kohdallani ole uskottelusta, vaan varmasta kokemukseen perustuvasta tiedosta. Tiedämmehän sen että tiettyjä aineita yhdistämällä saadaan tietty tulos.
SAma pätee tässä. Raamattu antaa lupauksia, jotka toeteutuvat tietyin ehdoin. Nämä ehdot täyttämällä syntyy tiettyjä tuloksia. Se että ne ovat henkilökohtaisia ei muuta asiaa, koska ne pätevät kaikkien kohdalla aivan samalla tavalla.
Tietoteorian näkökulmasta totuus voidaan määritellä useammalla tavalla. Filosofialle on yleisestikin tyypillistä se, että eri koulukunnat katsovat asiaa eri näkökulmasta.
Korrespondenssiteorian näkökulmasta jokin asia on tosi, jos sitä vastaava tosiasia on olemassa eli väite vastaa asian todellista tilaa. Koska korrespondenssiteoria operoi kielellisellä semantiikalla, se soveltuu parhaiten arkipäiväisiin ”auto on valkoinen” tai ”banaani on keltainen” toteamuksiin.
Koherenssiteoria pohdiskelee totuutta siitä näkökulmasta, miten se on yhteensopiva muiden totuuksien kanssa. Esimerkiksi väite ”hyttynen on pieni eläin” voidaan ajatella todeksi vertaamalla sitä muuhun biologiseen tietoon eläinkunnasta. Koherenssiteorian ongelma on se, että sen avulla voitaisiin rakentaa sisäisesti eheä uskomusjärjestelmä, joka olisi tästä huolimatta harhainen.
Totuusrelativismi puolestaan tarkastelee totuutta sen esittäjän näkökulmasta. Totuusrelativismin yksinkertaisinta muotoa kutsutaan naiiviksi relativismiksi. Sen mukaan mikä tahansa väite on tosi kunhan esittäjä uskoo sen olevan totta. Ajatus siitä, että Jumalan olemassaolo on totta oman intuitiivisen kokemuksesi perusteella lähestyy naiivia relativismia.
Toinen äärimmäinen totuusrelativismin muoto on sosiaalinen konstruktivismi. Sen mukaan totuus syntyy sosiaalisen prosessin myötä yhteiskunnallisissa valtataisteluissa. Totuus on tällöin riippuvainen valtasuhteista. Käytännön esimerkkinä on se, takaako Yhdysvaltojen perustuslaki kaikille naisille oikeuden aborttiin. Tältä osin totuus riippuu korkeimman oikeuden tuomareiden poliittisista taustoista.
Filosofialle on tyypillistä pohdiskelu ja täsmällisten vastausten puuttuminen.
Tiedämme poliisin olevan olemassa. Emme usko poliisin olevan olemassa. Emme tiedä Jumalan olevan olemassa, mutta monet uskovat Jumalan olemassa oloon.
Pitäis ensin kysyä mikä Jumala,millainen Jumala ja kenen tai keiden Jumala!!! Ilmestysuskontojen Jumala vai animististen uskontojen Jumala jne jne… Ja miksi kysyä yksikössä? Yhtä hyvin voisi kysyä mistä tietää onko jumalia olemassa? Raamattu ei ole vastaus eikä mikään muukan kirja, jos tiedosta puhutaan.
Jos ensin määritellään oman käsityksen mukainen jumala ja sellaista etsiä, emme etsi avoimin silmin. Ihmiselle on tyypillistä ”etsii, etsii vaain ei soisi löytävänsä”.
Jos oletetaan, että Jumalaa ei ole tulee ”jumalan olemattumuudesta” (tai ”sattumasta”) yleensä ns. ”aukkojen Jumalan olemattomuus”.
Hassua kiistellä siitä, voiko tai ”jumalattomuutta” pitää oletuksena sen paremmin kuin ”Jumalalisuutta” olemassaoloa. Oletukseen perustuvat molemmat; ja argumentteja vasta-argumentteineen ja vasta-vasta-argumentteineen on esitetty jo tuhansia vuosia. Näistähän kiistelevät minua fiksummatkin filosofit. Eivätkä ole päässeet yhteisymmärrykseen.
Jumalakäsityksiä on lukemattomia mutta se ei tarkoita, että realistisia ”jumalakandidaatteja” olisi yhtä paljon. Jopa tunnetut tiedemiehet (-naisetkin?) ovat osoittaneet ”populistisuutensa” tässä suhteessa. Jumala ja jumalakäsityshän ovat kaski eri kategoriaa. Jokaisella on oma ”jumalansa” jota hän pitää kaiken tietonsa (ja ehkä elämänsäkin) peruslähtökohtana – vaikkei sitä tiedostaiskaan.
Oliko alussa Jumala vai singulariteetti, on edelleen aiheellinen kysymys. (En ole kosmologian erityisasiantuntioja, joten en ala tuosta ”singulariteetiata” enempää saivartelemaan tai edes väittelemään.)
Onko useita jumalia olemassa?
Tämä on sinänsä mahdollinen kysymys.
Peruskysymys kuitenkin on, onko Jumalaa ylipäänsä olemassa vai onko täysin varmaa, ettei MITÄÄN jumalaa ole polemassa. Voi myös aiheellisesti kysellä ja tutkia, onko oma jumalakäsitys oikea (voi olla yksi Jumala josta lukuisia enemmän tai hähemmän virheellisiä jumalakäsityksiä), jos Jumala on olemassa. Jotkut ovat uskoneet Jumalaan vastta sitten kun ovat luopuneet omasta jumalakäsityksestään.
Jujmalkäsityse on kristinuskossa äärimmäisen tärkeä kysymys: moni kristitty oppii Jumalan olemuksesta uusiakin piirteityä tai oppii huomaamaan, että on ymmärtänyt Jumalan aivan väärin. (Ja varsinkin ateistit ymmärtävät kristinuskon Jumalan tai/ja jumalakäsityksen usein väärin – riippumatta siitä onko Jumalaa olemassa. (Jotkut jopa väittävät varmasti kristinuskon Jumalasta/jumalakäsityksestä sellaista, johon kristityt eivät usko hyvin perustellusta syystä.)
Ei tähän nyt pidä/kannata sotkea ”kaiken maailman” jumalia ja jumalakäsityksiä. Niitä käsityksiähän lienee lukemattomia. (Jotkut ovat joskus saattaneet näin tehdä jopa vesittääkseen mielekästä argumentoisua keskustelua ja/tai pyrkien osoittamaan vastapuolen olemusta ei-niin-mairittelvaksi.)
Perustava kysymys on: mikä on kaiken ja kaikkeuden lähtökohta: Jumala vai jokin muu – ja mikä silloin. Perustelu kumpaankin periaatteessa vaaditaan.
Maailman synty ”vain” sattumalta (ilman Jumalaa): mikä on perustelu?
Kun tiedemies tutkii jotain asiaa ja saa jonkin lopputuloksen, hänen tulee uskoa tuloksen oikeellisuuteen ja hän voi tiedollaan vahvistaa uskoaan asiassa.
Vain sokea dogmaatikko, fundamentalisti tai sokea
fanaatikko voi vilpittömin mielin pitää omaansa tai
toisen häneen iskostamaa mielikuvaa tai uskomusta
totuutena.
Milloin uskomuksemme vastaavat totuutta, kysymys
ei ole enää uskosta vaan tiedosta.
Toki tieto voi olla uskon jatke. Ja vaikka totuus
ei aina voisi ylittääkään tiedollista kynnystämme,
voimme aina aidosti ja vilpittömästi pyrkiä sitä kohti.
Sillä lopulta vain totuus voi olla
korkein uskonto.
Joskus ”uskovien” vakuuttelu tuntuu uskottelulta. Pitää vakuutella muiden lisäksi itsensä. Kun uskovan usko muuttuu hänen mielestään tiedoksi, se ei enää puhuttele ketään, sillä kenelläkään ei ole (tieteellistä) tietoa jumalasta. Se on uskottelun tuomaa kuvittelua. Silloin pitää miettiä, onko tarpeen mennä ”asiantuntijalle” (kukin valitkoon sopivimman).
Jumalan olemassaolon tajuamiseen ja ymmärtämiseen voi käyttää ja kokeilla seuraavaa Jeesuksen sanaa:
Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani. Joh. 7:17
Tämä siis voidaan kokea todeksi.
En tiedä ketään joka on tuota kokeillut ja siitä huolimatta jäänyt epätietoiseksi. Helppohan se on väittää ettei tuo Mikan lainaama asia voi pitää paikkaansa, mutta mihin sen väitteen voi perustaa, jollei kokeile.
Kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta. Ei kenellekkään liian vaikea, tai monimutkainen.
Ainoa este on se, että sen mahdollisuuden itse hylkää.
”Jos joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani. Joh. 7:17”
Olen miettinyt, että mitä tuo ”hänen tahtonsa tekeminen” oikein tässä tarkoittaa? Miten me teemme Jumalan tahdon?
Ja vielä niin, että sen oman tekemisemme myötä tulisimme vakuuttuneeksi Hänestä?
Tahtoo oppia tuntemaan Jumalaa ja hänen tahtoaan. Jumala tahtoo pelastaa jokaisen. 1. Tim. 2:4.
Ja tahtoo elää Jumalan tahdon mukaan.