Tarinoissa ja kaskuissahan ollaan usein menossa taivaan portilla Pyhän Pietarin tutkittavaksi ja joudutaan sitten erilaisiin kommelluksiin. Tässä tarinassa ollaan kuitenkin jo pidemmällä: taivaan portit ovat auenneet ja enkeli esittelee vastatulleille taivaan ihanuuksia: vilvoittavia vesiä, virvoittavia lähteitä, korvia hivelevää musiikkia, avaruutta ja autuutta pilvien päällä. Kunnes tullaan eräälle pilvelle, jonka päällä on tiukasti suljettu ovi. Enkeli pyytää kulkemaan hyvin hiljaa siitä ohi. Tulokkaiden tätä ihmetellessä enkeli selittää: ”Sen oven takana ovat lestadiolaiset. He vieläkin luulevat olevansa ainoita, jotka ovat päässeet taivaaseen”.
Kasku on osoitteleva eikä edes kovin hauska, mutta jostainhan se kumpuaa. Ovatkohan nämä viimeaikaiset uutiset omien sakramenttien toimittamisista ilmiön syy vai seuraus? Toinen kysymys on se, mitä merkitystä tai väliä sillä on, jos jotkut viettävät erillisiä ehtoollisia? Keneltä se on pois? Varmasti tälläkin hetkellä ympäri maailmaa ollaan Kristuksen ruumiin ja veren äärellä ilman, että sitä edeltäviä asetussanoja lukee teologisen loppututkinnon suorittanut, soveltavista opinnoista kunnialla selvinnyt ja ordinaatiokoulutuksen suorittanut viranhaltija.
Lienee myös itsestään selvää, että kukaan ihminen ei voi mennä Kristukseksi Kristuksen paikalle kertomaan tai ohjaamaan sitä, missä tilanteessa Jumalan ja ihmisen on soveliasta kohdata. Onko ehtoolliskäytänteiden, tai syvemmin seurakunnan olemuksen, miettiminen siis kuitenkaan pohjimmiltaan hengellinen kysymys? Vanhaa vertausta käyttääkseni: jos heittää mutaa aurinkoon, likaako aurinkoon heitetty muta auringon vai heittäjänsä?
Mistä siis puhumme, kun puhumme seurakunnasta ja/tai ehtoollisesta? Puhummeko inhimillisestä yhteenliittymästä; samanlaisesta kuin vaikkapa Marttaliitto tai Lehmon Pallo vai puhummeko Jumalan ulottuvuudesta maailmassa, transsendenssin manifestaatiosta immanenssissa? Näistä yhdessä vai jostain ihan muusta?
Olen ymmärtänyt luterilaisen itseymmärryksen sisältävän hyvin syvän ajatuksen siitä, että luterilaisuus ei ole ainoa pelastava uskon harjoittamisen muoto eikä luterilaisilla ole siten tarvetta saada hankittua jäseniä vaihtamaan omaan seurakuntaansa vaikkapa ortodokseista tai roomalaiskatolisesta kirkosta. Toki olen myös tietoinen siitä, että tämä ei ole ollut aina luterilaisen itseymmärryksen ytimessä. Monta luterilaista seurakuntaa on tänne Pohjois-Karjalaankin aikoinaan perustettu vain siksi, etteivät ortodoksit saisi valtaa luterilaisen Ruotsin itärajalla.
Tähän luterilaiseen itseymmärrykseen liitän myös ajatuksen seurakunnasta ensisijaisesti maallisena tapahtumaympäristönä, jossa tosin transsendentti kohtaa ihmisen sanassa (Sanassa?) ja sakramenteissa. On siis toisaalta ymmärrettävää, että ajatus erillisestä ehtoollisenvietosta on tunteita herättävä ja monille suorastaan apokalyptisia ajatuksia herättävä prosessi.
Koska meillä kuitenkaan ei ole asiaa sinne ihmisen ja Kristuksen väliin, entä jos annettaisiin olla? Antaa esikoislestadiolaisten järjestää omia ehtoollismessujaan ja Lähetyshiippakunnan omia messujaan, kunhan Suomen luterilainen kirkko, vai oliko se ’Luterilainen kirkko Suomessa’, pitää omista periaatteistaan kiinni? Niihin periaatteisiin kuuluu nykyisin se, että papin – tai edes piispan – sukupuolella ei ole väliä ja saavatpa jotkut kannattaa avioliittoa samaa sukupuolta olevienkin kesken. Raamattu ei ole taivaasta tipahtanut elämänohjeautomaatti eikä usko tee ihmisestä parempaa tai moraalisesti korkeampaa yksilöä. Luther taisi sanoa sen karheankauniisti niin, että ”näillä paskaisilla käsillä voidaan jakaa puhtainta”. Siihen kirkkoon minä haluan kuulua – en itseään tosiuskovaisina pitävien sisäpiiriin, jossa nurkkamessuillaan samoja asioita paheksuvien kanssa.
Eihän evl-taviksella ole pääsyä ortodontistien tai katollistenkaan ehtoollisille, miksi se on niin kauheaa, jos nuo haluavat järjestää omia ehtoollisiaan?
Silti kaikki, jotka uskovat että Jeesus on Herra, ovat sisariani ja veljiäni Jeesuksessa Kristuksessa.
Ei minulla ole myöskään oikeutta ajaa kuorma-autoa, mutta silti kuorma-autokuskitkin ovat mielestäni autoilijoita, siinä kuin minä AB-kortillinenkin.
Aika hyvä tuo ajokorttivertaus.
Yhtäkkiä tuntuu Eliaksen testin tapainen oikeastaan itsestäänselvältä.
Ketä se vahingoittaa jos joku seura katsoo että heidän hengellinen turvallisuutensa vaatii suljettuja ovia niinkauan kun avoimia ryhmiä löytyy jostakin muualta. Niinkuin Elias sanoo ei se ole keneltäkään pois olkoon miten provosoitavaa tai teologisesti kyseenalaista.
Hieno ajatus on tuo(vähän muutellen), jota en muista muualta lukeneeni, että seurakunta on pohjimmiltaan maallinen yhteisö, maallinen yhteisö jossa trancendentilla on mahdollista kohdata ihmisiä ja inkarnaatio sydämmiin tulee tosiasiaksi.
Totta on, että taivaaseen päätyvät kaikki, jotka uskovat syntinsä soviteuiksi Jeesuksen, Jumalan Pojan uhrikuoleman kautta ja laittavat toivonsa tähän.
Toivon näkökulma on tärkeä (Apt. 17:27).
”En halua kuulua tosiuskovaisten sisäpiiriin”
Salme Kaikusalo puhui taivastiestä..
Jos sitä hiukan laajentaisi, ollaanko taivastiellä, jos mukana ei ole rakkautta, ei tosiuskovaisia kohtaan,
ei Jumalaa ja hänen tahtoaan kohtaan?
Rakkaus tuntuu hävinneen johonkin tässä kansankirkon modernisoinnissa..
Ymmärrän erittäin hyvin esikoisten enemmistön halua sakramenttien toimittamiseen omassa porukassa. Liikkeessä ei ole (vähän tulkinnasta riippuen) pappeja käytännössä ollut koskaan. Ylipäänsä lestadiolaisuuden väkevyys, vitalismi ja elinvoima on ollut sen maallikkoluonteessa.
Jonkin verran vanhoillislestadiolaisuutta tuntevana ja sitä suuresti sympatiseeraavana en ole ainakaan sielläpäin tavannut yhtäkään ”tosiuskovaisen prototyyppiä,” vilpittömiä Jumalan lapsia kylläkin.
Vieläkin enemmän kuin ”tosiuskovaisten sisäpiiriä” (joka taitaa olla pikemminkin tiettyjen porukoiden omaa identiteettiä ja oikeaoppisuutta salavihkaa palveleva illuusio kuin todellisuutta) kavahdan sellaista seurakuntaa, jossa piiriin pääsyn ehtona on arka usko ja kyseleminen.
Minusta aito usko monesti tekee ihmisestä moraalisesti himpun verran paremman. Juoppo hevosvaras joka kokee parannuksen armon, ei pelkästään lopeta viinalla läträämistä. Tapahtuu muutakin. Kaikista ennakkokäsityksistä huolimatta luullakseni syvästi uskovaiset ihmiset tuskin ovat niitä, joiden kohdalla inhimillisyys ja ja usein vilpitön hätä kaikkein heikompiosaisten puolesta eniten loistaa poissaolollaan.
Unohdin mainita (tietysti) tärkeimmän: hyvin kirjoitettu blogi! Pääasiasta taidan olla Eliaksen kanssa suurinpiirtein, mutta omin maustein, samaa mieltä, jos ymmärsin blogistin kannan oikein: sakramentit voi jakaa ja toimittaa muukin kuin teologisesta, soveltavista opinnoista ja vihkimyksestä usein kunnialla selvinnyt, muutoin henkilökohtaisesta uskosta tai teologiasta hädin tuskin tietoinen henkilö.
Voi olla että ”tosiuskovaisten sisäpiiri” on illuusio tai jopa olkinukke. Siltä mielikuvalta ei kuitenkaan voi välttyä, jos ei yleinen ehtoollinen kelpaa. Ehtoollisella kun otetaan vastaan Kristus, ei sitä toimittavan liturgin hengellisiä käsityksiä.
Olen samaa mieltä siitä, että ehtona ei saa olla arka usko tai kyseleminen. Olen myös väsynyt siihen (illuusio/olkinukke osittain sekin) ajatukseen, että aina pitäisi olla vain huono, etsivä ja kyselevä.
Tähän kohtaan toivon kovasti Emilia K:n tarttuvan.
Kaukaa katsoen kaikki porukat näyttävät samanlaisilta. Esikoisten ehtoolliskäsitystä ja käytäntöä ei kuitenkaan pidä liittää vanhoillislestadiolaiseen seurakuntaoppiin. Ero tapahtui Amerikassa 1888 ja Euroopassa vähän myöhemmin. Nämä ryhmät eivät ole olleet opillisessa vuorovaikutuksessa keskenään noin 120 vuoteen. Molempien ryhmien identifioituminen on tapahtunut suurimmaksi osaksi hajaannuksen eli erilleen joutumisen jälkeen. Sen takia ei pidä vetää johtopäätöksiä ryhmästä toisen vain siksi, että niillä on yhteisiä juuria jossain kaukana menneisyydessä.
***
Tosiuskovaisuudesta sen verran, että minä ainakin olen tosiuskovainen. Iloisesti ja rohkeasti.
Joonas Purnun kirkkokritiikki (ja pappien arvostelu) oli ihan toista potenssia, jos sitä verrataan vaikka Raattamaahan. Sitä on arveltu, että jo Purnulla oli vakavia pyrkimyksiä eroon valtionkirkosta ja erilliseen ehtoollisenviettoon. Alkuherätyksessä mukana ollut Purnu siis oli hajaannuksen jälkeisten ”länsiläisten”, myöh. esikoisten itseoikeutettu johtaja, Jellivaaran johtava saarnaaja, jolle on väitetty Juhani Raattamaan siirtäneen ”vanhimman” aseman. Muut lestadiolaisryhmät eivät tätä luonnollisesti ole hyväksyneet.
Esikoisten enemmistö tuskin haluaa sakramentteja itselle. Tai oikeastaan haluavat, sillä enemmistö ei ole aritmeettinen vaan valtapoliittinen.
Suomen yhdistyslaillakin pyyhitään pöytää mennen tullen, mutta se ei haittaa. Tarvittaisiin sääntömuutos.
Aion ifse pysyä kirkossa tuli vastaan mitä tuli, ristiäni kantaen. Varmasti tulee lisää vainoakin.
Täällä on nyt kolme vuotta kirjoitettu aika rumia uskonsa vakavasti ottavista kristityistä.
Uskosta ei oikein saisi puhua eikä liioin sitä kysyä.
Tuntemassani seurakunnassa on 2-3 viranhaltijaa pantu selkä seinää vasten – käytännössä heitetty kelvottomina ulos.
Häijy henki toimii vähän siellä sun täällä, yhtä kylmästi ja rakkaudettomasti kuin nyt puheensa olevassa pienessä herätysliikkeessä. Sáma henki. Uskonnollisten kylmäsydäminen kuoro aplodeeraa ja puhuu välillä vähemmistöjen suojelemisesta. Perin ristiriitaista.
Kiitos blogistasi Elias ja kiitos haasteesta osallistua keskusteluun. Ajattelen asioista aika pitkälti samoin kuin sinä tässä blogissa. Minusta ei ole sanomaan, että joku ei saisi viettää Herran pyhää ehtoollista jollakin tavalla jossakin. En ole myöskään koskaan ymmärtänyt sitä, että jonkun toisen kristillisen kirkon jäsen ei voi osallistua ”väärän kirkkokunnan” asettamalle ehtoolliselle. Käytännön ekumenia menee onneksi niin, että ihmiset vaan käyvät ystäviensä ja sukulaistensa kanssa ehtoollisella siellä missä kulloinkin messua viettävät – katoliset luterilaisessa pöydässä ja päin vastoin yms. en halua tällä halveksia teologeja ja teologisia oppikeskusteluja. Niitäkin aivan varmasti tarvitaan ja niillä on paikkansa ja merkityksensä. Mutta tässä ehtoollisasiassa olen kyllä ihan hirmuisen avaran asenteen kannalla. Tätä Jeesuksen asettamaa anteeksiannon ateriaa pitää voida viettää siellä ja täällä ja tuolla ja tavalla ja toisella ja kolmannellakin.
Tuossa minulle osoiteussa kysymyksessä kaiketi viittaat körttiläiseen uskonymmärrykseen. Aina ei tarvitse olla huono, etsivä ja kyselevä. Olennaista on saada olla rehellinen. On olemassa ihmisiä, joille jatkuva kysely ja epäily on vääjäämätön osa luontoa. Heilläkin (meilläkin!!) on toivoakseni kotipaikkaoikeus kirkossa. Mutta en ole koskaan kuullut kenenkään körtin sanovan, että vain körtit pelastuvat, tai : vain ikävöinnin tie vie taivaaseen tms. Toivon, etten koskaan kuulekaan sellaista puheenvuoroa! Körttiläiset ovat yksi pieni (sisäisesti heterogeeninen – kuten kaikki hengelliset liikkeet!) osa Kristuksen kirkkoa, mutteivät koskaan kaikessa oikeassa.
Onpa rauhoittavaa kuulla avarasta ehtoolliskäytännöstä. Minä menen aina ehtoolliselle kun sellainen on tarjolla, enkä kerro kenellekään mihin kirkkokuntaan kuulun tai saako täällä osallistua. Ehtoolinenhan on Kristuksen ja minun välinen juttu ja voin nauttia sitä kaikkien Jumalan lasten kanssa.
Ps. Tietysti jos sanotaan suoraan, että se tai tämä seikka on este ehtoolliselle menolle ehtoollista jakavan porukan puolesta, niin silloin en menisi jos se koskettaisi itseäni. Kunnioittaisin heidän tahtoaan. Mutta tällaisiin ehtoihin en ole vielä törmännyt.
Toiset kristityt poissulkeva asenne ei useinkaan ole julkilausuttu ja täsmällisesti muotoiltu. Se ilmenee usein muulla tavoin. sanat saattavat olla kaikki luokseen kutsuvia, mutta samalla kuitenkin savustetaan vääränlaiset ihmiset ulos.
Salmen sanoma ”ehtoollinen on Kristuksen ja minun välinen juttu” on hätkähdyttävä esimerkki uskon privatisoitumisesta. Uskossa on varmaan joitain henkilökohtaisiakin asioita, mutta ehtoollinen on kommuunio, yhteysateria. Kommuunio ei ole vain yhteyttä Kristukseen vaan mitä suurimmassa määrin yhteyttä toisiin kristittyihin Kristuksessa.
En ole koskaan osallistunut ehtoolliselle vieraassa pöydässä enkä aio eläessäni niin tehdäkään. Se on minulle yhtä selvä asia kuin muunkinlaisen vieraissa käymisen välttäminen. Olen seurakuntani ja kirkkoni jäsen enkä mikään yksityinen seilaaja. En omista ehtoollista, vaan olen vain osallinen siitä silloin, kun kirkkoni pöydän kattaa. Kun kirkkoni solmii ehtoollisyhteyden toisen pöytäkunnan kanssa, olen sitten vapaa osallistumaan, mutta ennen sitä riittävät kauniit ajatukset ja siunauksen toivotukset.
Meillä jokaisella on omat mielipiteemme vaikkapa ehtoollisen nauttimiseen. Teemu ottaa esille ehtoollisen privatisoimisen. Minä kerroin, että nautin sitä kaikkien Jumalan lasten kanssa, ketään erottelematta, en siis yksinäni. Minun mielestäni ehtoollinen ei ole pelkkä yhteysateria vaan mitä suurimmassa määrin se koskettaa minua myös privaatisti, sillä Jeesuksen veren kautta saan syntini anteeksi ja olen parannettu.
Koska ehtoollinen on niin vahvasti yhteysateria, niin esikoisten ehtoollisseparatismi puhuu paljon siitä, missä mennään.
Minusta ei ole sopivaa mennä vieraaseen pöytään, saati salaa. Siinä on kunnioitus toista pöytäkuntaa/kirkkoa kohtaan kaukana.
Kari-Matti, miten ehtoolliselle osallistujat voivat tietää kenen pöytään on sopivaa mennä ja kenen ei, kun siitä ei kerrota mitään ehtoollisen alkaessa eikä sitä ole kerrottu myöskään eteistiloissa kirjallisella tiedotuksella?
Jeesus itse otti leivän, siunasi ja mursi ja antoi opetuslapsillensa ja sanoi: ”Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini” Ja hän otti maljan, kiitti ja antoi heille ja sanoi:” Juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan SYNTIEN ANTEEKSANTAMISEKSI.”
Jeesus kehotti kaikkia nauttimaan ehtoollista. Hän ei sanonut, että sitten kun te jakaannutte eri kirkkokuntiin etc. niin sen jälkeen alkakaa erotella toinen toisianne pois ehtoollisyhteydestä. Ehtoollinen on kristittyjen yhteysateria, jossa toteutuu Jeesuksen toivomus, että me yhtä olisimme. Erottelut ovat ihmiskeksintöä. Tämä on minun vakaa mielipiteeni, jossa aion pysyä.
Salme, ok:-)
Tämä kysymys on minulle sellainen itsestäänselvyys, jota en ole koskaan joutunut pohtimaan. En voisi kuvitella meneväni ”vieraaseen pöytään.” En osaa sanoa miksi (jos teologiset selitykset sivuutetaan), se vain on niin. Olen evankelilais-luterilaisen kirkon Suomessa jäsen, ja vaikka kristinuskon erittäin vajavainen ymmärrykseni on vahvasti pietistisesti sävyttynyt, radikaalipietistinen se ei ole.
Uskon vieraassa ehtoollispöydässä olevan paljon sellaisia, jotka kokevat laillani enkä, ehkä turhaa häveliääsyyttänikin, halua loukata edes teoriassa kenenkään tunteita. Ehtoollinen ei ole minun ja Kristuksen välinen juttu, ei.
Lisään vielä, että ehtoollisen merkityksen on aika tyhjentävästi ilmaissut Uppsalan taannoinen arkkipiispa Olaus Svebilius seuraavalla kysymyksellä ja vastauksella:
Kysymys: ”Millä meidän pitää vahvistaman meidän uskoamme syntein anteeksi antamisesta?”
Vastaus: ”Herran korkialla Ehtoollisella eli alttarin Sakramentilla.
Toisin sanoen: uskoon tullut tarvitsee matkalla uskon vahvistusta.
Kiitos Elias, sanoitit ajatuksesi hyvin.
Pata siis kattilaa… Olemme tunnustaneet monesti Apostolisessa tunnustuksessa yhden, pyhän ja yhteisen seurakunnan…- Mikähän se on nimeltään? Ei saisi ruveta heti vesittämään tunnustustaan. Se on vaarallista.
Ehtoollinen Jeesuksen asettamana ja viettämänä opetuslastensa kanssa on pyhä. Ehtoollismalja on uusi liitto Jeesuksen veressä ja joka ehtoollisessa julistamme Herran kuolemaa siihen asti kuin Hän tulee. Meidän tulee tutkia itseämme, että puhdassydämisinä osallistumme ehtoolliseen. (1Kor.11:23-34). Richard Wurmbrandt kertoo ehtoollisesta, joka hän vietti pitkäperjantaina Romanian vankilan sellissä uskoon tulleiden vankitovereittensa kanssa. Heillä ei ollut mitään syötävää eikä juotavaa. Rukoillen he ojensivat tyhjät kädet toisilleen ja tarjosivat näin ehtoollisen toisilleen. Jeesus siunasi heidät ja he olivat onnelliset Hänen pöydässään. (Richard Wurmbrandt: Kirkkautta kidutuskammiossa).
Joonas Purnu, länsilestadiolaiset ja vanhoilliset.
On syytä muistaa, että Purnun ja kumppanien edustama länsilestadiolaisuus oli ydinonsa
alkuheräyksen lestadiolaistuutta. Sehän kaikki tapahtui ja kehittyi Tornion-Muonionjoesta länteen.
Suomen puoli ja Pohjois-Pohjanmaa tuli mukaan myöhemmin. Vanhoillisia sittemmin edustavalla fraktiolla ei ollut juurikaan läheistä yhteyttä alkuherätyksen koulumiehiin ja saarnaajiin.
Eivät liioin Heikel, Laitinen etc kuuluneet heihin – ja Kittilän suunnasta alkunsa saanut uusiheräys ei pysynyt alkuheräyksen linjoilla. Miten he olisivat lännen saarnaajat voineet hyväksyä? Miten heidän opetuslapsensa Purnun ja kumppanit?
Alkuherätyksen perinteeseen tukeutuvat eivät nähneet pappien toiminnassa juurikaan positiivista. Laestadiuksen kuoltua hänen vävynsä Sternborg tuli Pajalan kirkkoherraksi, mutta ei hänellä ollut
lestadiolaisuudelle mitään annettavaa.
Niinpä Laestadiuksen pahin vastustaja sanoi Stenborgin aikana
” Tässä kirkossa haukuttiin ennen kaikkia, mutta kirkko oli kuitenkin täynnä. Nyt siellä kehutaan kaikkia,
mutta kirkko on tyhjänä..”.
Pastori P. O. Grapella ei ollut myöskään annettavaa, hän oikeastaan halusi stilisoida herätysliikettä.
Syntyi epäluuloa.
Ympärillä oli pietistejä yleensäkin kiivaasti arvosteleva ja vastustava kirkkoherrojen joukko, joten miten
positiivinen yhteistyö olisi voinut syntyä? Tämä vahvisti maallikkojen asemaa.
Ehtoollisella liikutuksiin tulleita seurakuntalaisia tuomittiin vedelle ja leivälle. Kaaresuvannon kirkkoherra oli täysi juoppo, lääninrovasti ahdisteli herätystä ja sen ilmenemismuotoja…
Laestadius oli aikoinaan toivonut, että papit ottavat myönteisen asenteen lukijoihin ja heränneisiin sen sijaan, että näyttivät heille ”lohikäärmeen hampaitaan”. Näin ei käynyt, ja siinä varmasti syy siihenkin,
että vapaakirkollisuus tuli Ruotsissa niin vahvaksi.
Kirkko on myös itse syyllinen tähän separatismiin. Silloin ja nyt.
Miten paljon vanhauskoisiakin on kyykytetty!
Sitten näitä täysin rakkaudettomia puheita ”tosiuskovaisista”.
Jorman kommentissa on paljon perää. Kirkossa herätyskristillisyys on kohta kiellettyä, jos kohta samaan hengenvetoon on sanottava, että herätyskristillisyys on siihen osin myös itse syyllinen keskittyessään täysin toisarvoisiin asioihin. Mutta ei tästä enempää.
Laestadiushan kutsui ”lestadiolaisuutta” lukijaisuudeksi. Se kertoo paljon siitä, millaisen jatkumon rovasti näki oman toimintansa siivittämällä herätyksellä ja aiemmalla lukijaisuudeksi nimetyllä herätyksellä.
Joonas Purnu saarnasi joskus:
” Pankaa silkkihuivinne lehmäin peitteeksi, samettitakkinne hevosten loimiksi ja verkkalakkinne variksen pelättimiksi.”
En paljon tunne esikoisuutta, mutta ilmeisesti jotain tästä Purnun askeettis-rigoristisesta mentaliteetista on edelleen jäljellä?
Jorman kommentissa näkyy hyvin myös se, että suhde kirkkoon syntyy suhteesta pappeihin. Siis että papit ovat edustaneet kirkkoa, ja kirkkoon on suhtauduttu siten kuin on saatu papeista kokemusta.
Kun ehtoollisessa on kolme asiaa läsnä samalla kertaa: muisto, yhteys ja henkilökohtainen muistutus Kristuksen sovitustyöstä, on minulle vaikeaa koskaan ajatella olevani ”vierassa pöydässä”, jos nautin ehtoollista minulle opillisesti vieraampien veljien ja siskojen kanssa. Kun toisaalta olen kuitenkin ”vieraassa pöydässä” ymmärrykseni suhteen eli totaalisesti uskon mysteerin äärellä joka tapauksessa. Miksi jollain pöydän kattajalla voisi olla joku sellainen
oikeampi selvitys tuollaisen Kristuksen lihan mutustelemiseen ja Hänen verensä latkimiseen, minkä hyväksyisin todempana kuin jonkun toisen selvityksen? Eli minun kuulumiseni johonkin tiettyyn pöytään on ihan historiani ja vanhempieni tuottama juttu. Arvokas sinällään mutta ei mitään muuta.
Tuntuu ihan kamalalta muuten olla Teemu Kakkurin kanssa eri mieltä. Niin suuri on ihailuni ja kunnioitukseni hänen kristinuskon ymmärtämystään ja historiatajuaan kohtaan 🙂 Oikeasti.