On ollut antoisaa ja mielenkiintoista lukea tästä lehdestä entisten piispojen haastatteluja. Viimeksi vuorossa oli Lapuan Jorma Laulaja, sitä ennen on jäänyt mieleen Mikkelin Voitto Huotarin haastattelu. Näissä keskusteluissa piispa emeritukset ovat puhuneet henkilökohtaisesti aikansa kirkollisista asioista, joista he virkavuosinaan enemmän vaikenivat.

Evankelisen liikkeen hengellisyydessä kasvaneen Jorma Laulajan haastattelusta jäin miettimään sitä mitä hän sanoo oppineensa vasta eläkkeellä kirkon penkissä istuessaan: kirkko menettää jotain olennaista moninaisuuteen ja sekavuuteen. ”Seurakuntalainen ei pyydä muuta kuin että hän saa kuulla evankeliumin julistusta, hän saa kuulla Kristuksesta, armosta ja lähimmäisenrakkaudesta.”

Miten voi yleistää sen mitä seurakuntalainen toivooo messuun tullessaan? Ainakin itselleni tulee silloin tällöin pitkästynyt olo, kun saarna kulkee tuttua ja turvallista latua ja kertaa armonjärjestyksen heräämisestä uskon saamiseen. Olen nähnyt, mihin kaikkeen armo ja usko voivat johtaa, ja toivon että puhujat uskaltaisivat mennä kaiken anteeksi saamisesta myös eteen päin. Että ei liikuttaisi vain syyllisyyden ja anteeksi saamisen välissä edestakaisin ikiliikkujan tavoin eikä kuljeta mihinkään.

No, en ajattele että piispa emeritus sitä tarkoittaa, ja onhan siinä sanottu lähimmäisenrakkaus. Lisäksi hän toteaa messun olevan sellainen seurakuntaelämän keskus, josta ”kumpuavat myös diakonia, lähetys ja sielunhoito. Juuri muuta ei kirkolta tarvitakaan.” Utelias olisi tietenkin mielellään kuullut jotain siitä moninaisuudesta ja sekavuudestakin, johon kirkko on menettänyt jotain olennaista. Muuttuvasta toimintaympäristöstä, kirkkokansasta ja yhteiskunnasta, on tunkenut esityslistoille moninaisuutta, jonka kanssa olisi pitänyt osata painia tarmokkaammin – ei kai tällaista tarvitsisi yhä uudelleen toistaa – juuri Laulajankin aktiiviaikana.

Maaliskuun lopun numerossa Voitto Huotari puolestaan ihmetteli messun sijoittumista seurakunnan keskiöön. ”Nykyisin toistetaan kaikkialla, että jumalanpalvelus on seurakunnan keskus, vaikka kaikki tietävät, että käytännössä niin ei ole. Ihmiset kokevat seurakunnan tärkeäksi sen tekemän kasvatustyön ja diakonian vuoksi, eivät messun.” Huotari kysyy, mihin kasvatus ja palvelu katosivat kirkkonäkemyksen ytimestä, ja mistä se messu putkahti keskiöön? Huotari arvelee että se tapahtui ekumenian myötä ja katolisen kirkon vaikutuksesta.

Muistaakseni Voitto Huotari oli yksi kirkko ja seurakunta 2000 prosessin rakentajista. Menikö se niin, että 1990-luvun jumalanpalvelusuudistus komiteoineen vei lupaavalta 2000-visoinnilta tilan ja ajan? Kirkkoon ei mahdu monta uudistusta yhtä aikaa. Huotarin kysymykset ovat tärkeitä, vaikka taas kerran arveluttaa ihmisten niputtaminen jonkun tietyn kokemuksen taakse. Lisäksi Huotari katsoo asioita kirkkososiologian näkökulmasta.

Väitän että teologisesti ajateltuna seurakuntaelämän keskus ei ole messu, ei kasvatus tai diakonia eikä muukaan toiminto, vaan se on maailmaan lähetettynä oleminen ja siinä Jumalan työhön osallistuminen. Messu on hirveän tärkeä, onhan siinä lähettämistä tarkoittava sana. Parasta mitä olen tästä aiheesta kuullut ja lukenut, on Patrik Hagmanin kirjassa Efter folkkyrkan: en teologi om kyrkan i det efterkristna samhället.Harmi vain jos sitä ei vieläkään ole saatavissa toisella kotimaisella kielellä. Siinä on kuvattu messun kahityksen kohtalokkaat käänteet, kuten se miten keskiajan lopulla papisto keksi alkaa nimittämään ehtoollisaineita ”suureksi salaisuudeksi”, kun sellaisena oli siihen asti pidetty Kristuksen seurakuntaa. Sen käänteen seurauksena seurakuntalaiset tottuivat seuraamaan alttarilla tapahtuvia pyhiä mysteereitä hiljaa suu auki, ja papit saivat ylivertaisen ihmeiden tekjän roolinsa.

– – – –

Oli tarkoitus vain sanoa, että jostakin ja jollakin tavalla piispan hiippa kuten muukin kirkollinen vastuu puristaa niin, että monoliittinen kirkollisuus, yksituumaisuuden vaikutelma ja vuosisatainen toimintaperinne säilyvät. Eero Huovisen Sigfrid Sireniusta käsittelevässä laajassa esseessä tämän viikon lehdessä mainitaan ”lakiperäisiin tehtäviin ja virallisiin muotoihin kiinnittyminen”, joka estää uudistusten esiin pääsyn. Siinä yhteydessä esitellään jo sata vuotta sitten sanottu arvio: vaikeammin muutettavaa lakia lienee vaikea ajatella kuin Suomen kirkkolaki on. Voisiko sitä pitää puolustuksena kaikille niille kirkollisille johtajille, joilta odotetaan Hengen vapautta ja rohkeutta? Tämä näyttää menevän jo tämän viikon lehden mainostamiseksi ja seuraavan blogin alueelle, joten lopetan nyt ilman enempää hieromista.