Olen aikaisemmin kirjoittanut kaksi melko pitkää blogia, joissa olen osoittanut ymmärrystä seurakunnan ja kirkon toiminnan pysähtyneisyyttä kohtaan. Vuosisatainen jäsenyyden ja talouden suhteen turvattu elämä muodosti toimintakulttuurin, jossa kirkosta tuli itseään varten olemassaoleva. Lisäksi lähetystyön dynaamisuus kanavoitui järjestöjen työhön, mikä on eristänyt kirkkoa kansainvälisestä ekumeenisesta keskustelusta mitä tulee kirkon missioon. Ja kun nyt pitäisi sanoa jotakin viisasta siitä mikä sen seurakunnan tehtävä tässä ajassa pitäisi olla, hiipii epävarmuus. Ehkä tämä on liian suuri pala. Sotesta viisastuneena, ehkä pitäisi aloittaa jostakin osa-alueesta.
Palaan siihen mikä hiljattain herätti toivon kipinän. Se on raportti nimeltään Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä (http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/F359F1ED9F897DD0C225770E0034026E/$FILE/Missiologian_tuntemus_ja_osaaminen_kirkon_tyossa.pdf). Koen edelleen että siinä tavoitellaan jotakin mikä itselleni on ollut aina tärkeää: kirkon haastaminen oman missionsa vakavasti ottamiseen. Luettuani sen oivalsin suureksi virkistyksekseni, että siinä ei todellakaan puhuta kirkon lähetystyön rakenteellisista järjestelyistä tai yhteistyön tärkeydestä, vaan kysymys on kirkosta itsestään ja sille kuuluvasta velvoitteesta tomintaan, jota on perinteisesti nimitetty lähetystyöksi. Raportin yhteydessä se ei kuitenkaan ole lähetystyötä perinteisessä merkityksessä, vaan se on uudelleen ymmärretty kirkon päätehtävä, sen varsinainen missio, the Tehtävä.
”Koska ymmärrys kirkon missiosta on laajentunut perustavanlaajuisesti, ajanmukaisesti ymmärretty missiologia tutkii ja pohtii laaja-alaisesesti sitä dynamiikkaa, jossa kirkko olemuksensa mukaisesti suuntautuu kohti sitä ympäröivää maailmaa.” Kenen ymmärrys on laajentunut ja kenen ei, mutta siis kirkko olemuksensa mukaisesti suuntautuu kohti sitä ympäröivää maailmaa. Samoin seurakunta. Olemuksensa mukaisesti. Jatkossa raportti siirtyy tästä asiasta käyttämään monille tuttua missionaarisesti/missionaarinen -ilmaisua. Raportti selventää käyttämäänsa missionaarinen-sanaa ilmoittamalla, että sitä käytetään tarkoittamaan sekä ”missionaalinen” että ”missionaarinen” -sanoja. On teologien kesken nimittäin tehty erottelu kirkon olemukseen kuuluvan mission (missionaalinen) ja kirkon toiminnalliseen puoleen kuuluvan mission (missionaarinen) välillä. Tärkeä käsitteellinen erottelu, mutta vielä tärkeämpää on pitää ne yhdessä! Koska kunnianhimoinen pyrkimykseni on pärjätä ilman yhtään vanhanaikaiseksi käynyttä sanaa, kyseenalaistan missionaarinen-sanankin. Jouduin pysähtymään sen eteen, kun viisas puolisoni kysyi tästä asiasta vaahdotessani aivan viattoman rehellisesti, että mitä se missionaarinen tarkoittaa. Siinäpä se. Huomasin että en osaa ainakaan yhdellä suomen kielen sanalla vastata.
Missionaarinen, itselleni ja kaikille ns. lähetystyön ja evankelioimisen ystäville tuttu ja rakas sana, ja samalla mahdollisesti suurelle osalle kirkkokansaa – joille asia pitäisi pikku hiljaa myydä – kuitenkin vieras tai ainakin hämärä sisäpiirin sana. Tai sana joka tuo aktiiveille mieleen perinteisen lähetyssaarnaamisen. Joudun etsimään sen merkitystä kristillisessä uskossa itsessään olevasta ulospäin suuntautuvasta dynamiikasta. Uskossa on sisäänrakennettu pyrkimys tulla yhä uudelleen julki ja uusien ihmisten tavoitettavaksi. Liikaa sanoja. Raportin käyttämä ”kirkon olemuksen mukainen” on hyvä, kunhan vain tiedetään mikä se olemus on. Se on sitä että se suuntautuu kohti sitä ympäröivää maailmaa. Sitten huomasin, että arkikielellä sanottuna kristillinen usko on luokiteltu lähetysuskonnoksi, samoin kuin esimerkiksi islam. Eihän se sen ihmeellisempi asia ole.
Koska unelmoin laajasta läpimurrosta seurakunnan tehtävän uudelleen löytämisessä, pyrin mahdollisimman pitkälle poistamaan esteitä sellaisten – sanotaan nyt suoraan kirkon työntekijöiden tieltä, jotka ovat allergisia kaikelle mikä liittyy vanhoihin lähetys/evankelioimis/tavoittamis yms. -käsitteisiin. Kirkon tutkimuskeskus on silloin tällöin julkaissut tässä suhteessa vastaansanomattomia haastattelututkimuksia. Siksi epäröin myös raportin käyttämää sanaa missio, vaikka se paikoitellen näyttääkin olevan korvattavissa sanalla tehtävä. Raporttihan pohjautuu syksyn 2016 kirkolliskokouksen edustaja-aloitteseen, jossa peräänkuulutettiin kirkon virassa toimivien pappien ja nuorisotyönohjaajien missiologian perustietojen turvaamista. Raportti toteaa johdannossaan, että ”jatkovalmistelussa nähtiiin tarkoituksenmukaiseksi vastata edustaja-aloitteen käsittelyn eri vaiheissa esiin nousseeseen tarpeeseen pohtia, mikä kirkon missio on ja millaista missiologian tuntemusta sen toteuttamiseksi tarvitaan”. Anteeksi lukijat mutta tällaista kirkollinen (hallinnollinen) lauserakenne on. Raportti on asiaa nyt (tai siis jo reilu vuosi sitten) pohtinut, mutta onko tällä asialla riittävästi sisäistä energiaa pysyä hengissä ja saada aikaan jotakin, vai onko senkin kohtalona jäädä muiden, kiireellisempien päälle tulvivien asioiden alle? Voimmeko yhdessä tehdä jotakin? Mikä kirkon mission on, mikä kirkon – tai seurakunnan – tehtävä on?
Jatkan kirkkohallituksen ja piispainkokouksen raportista. Toimenpide-ehdotuksissaan, etsiessään ”uusia näkökulmia teologiaan ja toimintaan globaalissa vuorovaikutuksessa”, se esittää ensimmäisenä konkreettisena asiana: ”Nostetaan kokonaisvaltainen missio keskeiseksi tavoitteeksi kirkon seuraavassa strategiassa →Kirkkohallitus yhdessä piispainkokouksen kanssa”. Kaksi asiaa tulee mieleen. Ensiksi, kirkkohallituksen täysistunto näkyy tehneen 29.1.2019 päätöksen käynnistää seuraavan strategian tekemisen. Samalla on nimetty seuranta- ja suunnitteluryhmä töihin. Toiseksi, kun kirkohallitus sai 27.2.2018 puheena olevan raportin pöydälleen, pöytäkirjaan kirjattiin ”Päätettiin, että raportissa kirkkohallitukselle esitetyt toimenpiteet tuodaan normaalissa aikataulussa ja luontevissa yhteyksissä kirkkohallituksen täysistunnon päätettäviksi.” Normaalissa aikataulussa ja luontevissa yhteyksissä. Eikö seuraavan strategian tekoa koskeva ehdotus ole juuri kirkohallitukselle esitetty toimenpide? Onko se tuotu päätettäväksi? En halua uskoa että asiassa oltaisiin nyt jo myöhässä.
Strategia on juuri se paikka, jossa kirkon tehtävä tulee selvästi näkyä. Sekä kirkon että myös seurakunnan osalta. Kirkkohallitus on voimassa olevan strategiansa yheydessä vuonna 2015 lähettänyt seurakunnille oppaan, joka kirkon ja seurakunnan tehtävän osalta ohjeistaa tavalla, joka huutaa uutta sisältöä ja uutta liikettä edes johokin suuntaan:
”Suunnittelun lähtökohtana tulee olla kirkon olemus ja kirkolle uskottu tehtävä. Kirkon tehtävä on tunnustuksensa mukaisesti julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Teologialla on siis keskeinen rooli suunnittelun perusteissa.
”Suunnittelua seurakunnissa ohjaa kirkkolain neljäs luku, jossa määritellään seurakunnan perustehtävä ja keinot, joilla sitä toteutetaan. Luvussa mainitaan jumalanpalveluselämän ja sakramenttien hoitaminen, muut kirkolliset toimitukset, kristillinen kasvatus, sielunhoito sekä diakonia- ja lähetystyö. Myös historia monine käänteineen ja keskusteluineen ohjaa ainakin osin tämän päivän ratkaisuja.
”Kohtaamisen kirkko määrittelee kirkon tehtävän näin: ’Kirkko kutsuu ihmisiä Jumalan yhteyteen sekä rohkaisee välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta.’ (lihav. opas) Samoilla sanoilla voidaan ongelmitta määritellä myös seurakunnan perustehtävä.” (lihav. hp).
Siellä se kirkko edelleen seisoo tiukasti paikallaan kutsumassa ihmisiä. Teologian sijasta kirkkolaki näyttää olevan keskeisessä roolissa. Mikä voisi olla ensimmäinen edes pieni askel liikkeelle pääsemiseksi? Varmemmaksi vakuutukseksi ohje vielä korostaa: ”Ensiarvoisen tärkeää on kirkon perustehtävän jatkuva korostaminen kaiken toiminnan ja päätöksenteon lähtökohtana ja oikeuttajana.” Niin tärkeä se tehtävä – tai missio – on. Jos kirkko ei onnistu liikahtamaan, kullakin seurakunnalla on oikeus ja velvollisuus etsiä ja löytää.
Tarkoitatko Hannu kirkon tehtävällä sitä, että työntekijät suorittavat sen ja me muut taputamme heille käsiä?
hehheh. kohannyt ensin katsottais mikä se tehtävä on niin sitten… seurakunta koostuu sen jäsenistä, ja useimmiten työntekijätkin on jäseniä:, siis että kaikki yhdessä.
Anteeksi Pekka, oli toi huono vastaus. Otan uudestaan. En tarkoita, vaan tarkoitan tehtävällä sitä että seurakunta olemuksensa mukaisesti suuntautuu kohti sitä ympäröivää maailmaa. Mitä se olisi arkipäivän selkokielellä, sitä olen jahtaamassa, miettimässä. Ja hakemassa apua arvon lukijoilta. Jotenkin aavistelen että seurakunta joka sen löytää on ainakin erittäin diakoninen, ja paljon muuta.
Kertoisitko Hannu, mikä tai millainen se seurakunnan tai kirkon olemus on? Se, että sanotaan kirkon julistavan Sanaa ja jakavan sakramentteja, ei asiaa mielestäni paljon avaa. Tuo ”olemus” on aika mielenkiintoinen sana.
Samaa olen pohtinut viimeiset kymmenen vuotta. Silloin nimittäin pääsin tutustumaan Englannissa sellaiseen seurakuntaan. Siinä porukassa saattoi
helposti aistia se, että seurakunta suuntautui ulospäin. Aktiivivisuus oli tarttunut myös nuoriin. Hekin halusivat palvella seurakuntaa tosissaan. Oma-aloitteellisuudelle oli paljon tilaa. Samalla pidettiin huoli siitä, että se kaikki oli seurakunnan mission mukaista. Seurakunta hoiti, varusti, rohkaisi ja tuki jokaista tiimiä, joka oli itsenäisesti ottanut jonkin vastuualueen hoitoonsa. Jostain syystä se seurakunta kasvoi ripeästi.
koski myös nuoria.
Hannun pohdintaan viittasin, enkä Joukon. Olemus on kyllä melko mielenkiitoinen sana.
Olen iloinnut mukaantulostasi Hannu. Rakentavia keskusteluja ei ole yhtään liikaa.
Älä vain väsy meihin ”änkyröihin.”
”Kirkon olemuksen” otin siitä raportista. Kun siinä sanotaan että kirkko ”olemuksensa mukaisesti” suuntautuu kohti sitä ympäröivää maailmaa, minä ymmärrän sen niin että kirkon ja seurakunnan ”olemuksessa” on jotakin sellaista, mikä ”vetää” sitä kohti maailmaa. Ei siis kohti itseään ja itsestään huolehtimista, vaan kohti sitä mikä ei ole vielä ”seurakuntaa”.
Tämähän vaikuttaa vähän filosofiselta puheelta. Jos ystävällisesti pyrkii tulkitsemaan raporttia raportilla, löytyy teologisempikin tapa sanoa sama. Kirkossa/seurakunnassa on jotain jumalallista, joka tulee Jeesuksen sanoista ”Niinkuin sinä lähetit minut, niin lähetän misäkin heidät”. Nimittäin maailmaan. Siitä se missio-sanakin (lahettäminen) tulee. Johonkin ja jotakin varten lähetetty. Kirkko/seurakunta on olemukseltaan sellainen. Pekka on nähnyt jotakin siitä Englannissa, jotakin siitä näkyy myös siinä Tukholman tunnetussa kasvavassa seurakunnassa, joka on silmiinpistävän diakoninen suuntautuen syrjäytyneisiin. Jeesuksen toiminnan mukaisesti. Se on saanut minut arvelemaan että tällaisen seurakunnan tehtävä/missio voisi kasvaa sen diakoniatyöstä. Voi siitä jotakin näkyä lähempänäkin.
Pöyhösen Timo tavoitti siitä jotain Tampereella Uudessa versossa puuhatessaan. Joten onhan sitä jotain lähempänäkin.
Kirkon ”olemusta” kannattaa tutkia hiukan sen historian ja sen syntymän kautta.
Kun Jeesus tuli omiensa luokse ja Juutalaisen yhteisön keskuuteen, johon he olivat syntyneet ja kasvaneet sen ”olemuksen” mukaiseen maailmankäsitykseen ja Jumalan ymmärtämiseen. Tämä oli Juutalaisen elämän ytimessä.
Nikodeemus oli Juutalaisen seurakunnan (synagogan) jäsen ja hän ihmetteli Jeesuksen sanoja, kun Hän ilmaisi ihmisen tarpeen ylhäältä syntymiseen. Juutalaisethan syntyivät Juutalaisuuteen ja heidät ympärileikattiin ja näin liitettiin Jumalan perheväkeen. Miksi pitäisi syntyä ylhäältä? Eikö yksi syntymä riitä?
Kun Kristityt alkoivat lisääntyä ja levitä ympäriinsä pakanoiden keskuuteen kasteen ja opetuksen kautta, niin Kirkon ”olemus” oli hyvin samankaltainen, kuin Juutalaisten ja heillä oli tapana kokoontua synagogiin ja koteihin ajan hengen ja tavan mukaan.
On myös hyvä muistaa, että ensimmäiset Kristityt olivat Juutalaisia ja heille oli luontaista jatkaa perinnäistä käyttäytymistä. Kirkon historia on siis myös osittain Juutalaisten historiaa. Tämä usein unohtuu.
Kun vierailee Juutalaisen synagogan sapatti palveluksessa, niin ei voi olla hämmästelemättä sitä samankaltaisuutta, joka löytyy Kirkon liturgiasta ja tavasta toteuttaa palvelusta. Ortodoksien palvelus ehken vieläkin enemmän, mutta ennenkaikkea tuon historiallisen jatkumon voi aistia kaikissa kokoontumisissa ja siitähän näissä kaikissa on lopulta kysymys. Kokoonnutaan yhteen perinteisen tavan mukaan.
Onko tapa huono, jos se on vanha ja kaavoihin kangistunut? Tai onko tavan mukaan kokoontuminen tylsää, koska me koemme sen tylsäksi? Vai olisko kyse ennemminkin siitä, että olemme itse kylmät ja vieraantuneet siihen mistä lopulta on kysymys?
No tästä voi olla montaa mieltä ja varmasti moni ajattelee, että protestanttien tapa kokoontua on vapaa ja liturgia on turhaa, mutta lopulta myös esim. Helluntalaisillekin on jo muodostunut omanlaisensa liturgia ja järjestys kuinka kokoontuminen etenee. Yhteinen liturgia on myös tapa toimia harhoja vastaan.
Luther ei myöskään pyrkinyt muuttamaan Kirkon liturgiaa ja on väärin ymmärretty, jos ajatellaan Lutherin olleen Kirkon uudistaja siinä merkityksessä, kuinka hurmahenget toimivat aikanaan repimällä Kirkoista kuvat ja muut reliikit alas.
Kirkon ”olemus” on siis lopulta kiinni sen historiassa ja Kristinuskon leviäminen ja lähetystyö ovat edelleen kiinni Kristukseen syntymisessä kasteen kautta (ylhäältä syntyminen=uudelleen syntymä) ja niiden ihmisten, jotka elävät Kristuksen uskon mukaan arjessa ja juhlassa yhteen kokoontuen sovitun tavan mukaan.
Kristus elää ja vaikuttaa ihmisessä monin eri tavoin, eikä yhtä ja ainoaa oikeaa ulkoista kristillistä elämäntapaa ole olemassa. Uskovat taas kokoontuvat tapansa mukaan seurakunnan tilaisuuksiin edelleen, mutta syy tyhjiin penkkeihin ei ole Kirkon penkkien ja liturgian syytä, vaan ihmiset ovat eksyneet pois siitä yhteisestä ja pyhästä kokoontumisesta, joka on ollut kaikkien Jumalaan uskovien tapana aina siitä asti, kun he pystyttivät yhteisen alttarin erämaahan polvistuakseen Korkeimman Jumalan eteen.
Joku ehkä kysyy, tarvitaanko alttaria lainkaan, koska Uhri on jo kerran annettu? Eikö jokainen vetäydy yksinäisyyteen Jumalansa eteen? Hyviä kysymyksiä.
Mutta sulkeeko henkilökohtainen suhde Jumalaan pois yhteisen kokoontumisen tarpeen? Mielestäni ei ja siksi meillä on edelleen Seurakunnat yhteisen kokoontumisen ja ravinnon (ehtoollinen) tähden. Sana ja sakramentit ovat Totinen Jumalan Leipä, josta me saamme elämän. Ei pelkästään Sana, vaan Sana ja sakramentit pitävät yhtä.
Kirkon ”olemuksesta” voikin kysyä, mitä Kristuksen usko on, jos kerran Hänen uskonsa mukaan Kirkko (seurakunta) elää ja vie Sanomaa Jumalasta maailmaan?
Olemme siis siitä perinnöstä osalliset, jonka Apostolit saivat aikaan kun perustivat ensimmäisiä seurakuntia Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen ja, jonka todistajiksi olemme myös tulleet, yhteisen uskon kautta Kristukseen.
”Jeesus palasi Hengen voimassa Galileaan; ja sanoma hänestä levisi kaikkiin ympärillä oleviin seutuihin.
Ja hän opetti heidän synagoogissaan, ja kaikki ylistivät häntä.
Ja hän saapui Nasaretiin, jossa hänet oli kasvatettu, ja meni tapansa mukaan sapatinpäivänä synagoogaan ja nousi lukemaan.” Luuk.4:14-16
Tehtävä on siis selvä . Maailma on missioitava. Mutta miten ja missä? Aivan vakavaksi tarkoitettu kysymys :mihin kirkon pitäisi mennä maailmassa levittämään sanomaansa? Siis jonnekin kirkon ja seurakannan tilojen ulkopuolelle? Missä on se toimintapiste missä kirkon edustaja julistaisi maailman edustajille sanomaansa? Kaduilla ja toreilla, ostokeskuksissa, Helsingin jäähallissa, järjestetyissä keskustelutilanteissa vai missä?
Kaikkea tuollaista on jo moneen kertaan yritetty. Mitä on jäänyt käsiin sellaista jota kannattaisi kokeilla uudestaan?
Onkohan asia niin että maailma on menetetty . Kirkon olisi sittenkin hoidettava pääasiassa noita jotka tulevat vapaaehtoisesti ilman että kukaan on ”vietellyt” heitä tulemaan sinne mikä on luonnollisin paikka pohtia ja kuulla kirkon sanomasta, kirkkoon tai seurakuntasalille. Jos suunta on ulospäin niin kotona olijat tuntevat itsensä hyljätyiksi .
Sitäpaitsi: ihmiset ovt kyllä kiinnostuneet uskonasioista kunhan niitä tarjotaan oikeinpakattuina. Samoin papin tai muun työntekijän persoonallisuus on ratkaiseva tekijä . Jokainen työntekijä kerää ympärilleen luonnollisen kokoisen piirin , ehkä 20-40 henkeä. Se piiri on hänen vastuunsa. Se vaihtuu hitaasti mutta muodostaa seurakunnan ytimen. Jollei tätä piiriä hoideta niin seurakuntaa ei ole ja puhe missiosta kaikuu tyhjänä tyhjässä kirkossa.
Hyvä hyvä Markku, kiitos kun vaivaat päätäsi! Tartun ensimmäiseen kappaleeseen. Paljon mainostamani ”raportti” puhuu maailmasta muilla kuin maantieteellisillä tai tilaan/paikkaan liittyvillä määreillä, ja se on minusta tärkeää uutta. Siksi meidän ei ensinnäkään pitäisi niinkään ”mennä” mihinkään konkreettisesti, vaan alkaa jotenkin sisäisesti näkemään sitä maailmaa, jopa tietynlaista ”maailmallisuutta” joka ei vain ”ympäröi meitä” vaan monin tavoin on joka paikassa. Toinen asia on se että en usko kirkon sanoman tai evankeliumin ”julistamisen” ratkaisevan paljoa, enemmän nykytilanne haastaa seurakunnan ELÄMÄÄN evankeliumia. Tarkoittaa että uudempi missioajattelu nostaa esiin esim. köyhyyden, yksinäisyyden, osattomuuden, syrjäytymisen yms. olevan sitä ”maailmaa” johon seurakunnan tulisi Jeesuksen esimerkin mukaisesti suunnata. Ja silloin tarvitaan yhtä paljon tekemistä kuin puhumista.
Siitä olen melko varma, että hakusessa oleva seurakunnan tehtävä on laaja-alainen niin että se pitää sisällään yhtä hyvin diakoniaa kuin kasvatusta ja tietenkin ”evankelioimista” ja opetusta. Hädässä olevista huolehtimista. Tätä pitää jatkaa.