Missio Helsinki teki kirkkohistoriaa: Graham kirkollisti körtit
Perjantaina 2.3. haudattua Billy Grahamia (99) ja hänen organisaationsa vuonna 1987 synnyttämää Missio Helsinkiä on viime päivinä muisteltu laajasti niin mediassa kuin somessa. Syytä onkin, sillä kyllä suurten lukujen Graham sai paljon hyvää aikaan. Myös sellaista, johon häntä ei välttämättä ole osattu yhdistää.
Missio Helsinki onnistui elokuussa 1987 kuumentamaan Suomen kirkollisen ilmaston ja käynnistämään luterilaisessa kirkossa syvemmän muutoksen kuin äkkiseltään arvaisi.
Graham nimittäin saattoi yhteen kaksi Missio Helsingin kriitikkoa: arkkipiispa John Vikströmin ja körttijohtaja Jaakko Eleniuksen. Ja tuli näin – tietysti täysin tietämättään - vahvistaneeksi körttiläisyyden aseman kirkon ehdottomana valtavirtana.
Joka taas osaltaan vauhditti kirkon kehitystä kohti avaraa, hyvinkin erilaisia uskontulkintoja ja kirkkopoliittisia tavoitteita sateenvarjonsa alle kokoavaksi moniääniseksi kansan kirkoksi.
Joidenkin suruksi, toisten iloksi.
****
Mutta kerrataan vähän. Billy Grahamin vierailua ja Missio Helsinkiä pohjusti ennennäkemättömän laaja, tehokas ja perusteellinen valmistelu – mistä kaikkien suurten yleisötapahtumien järjestäjien olisi yhä edelleen syytä ottaa oppia. Hyvän kuvan valmisteluista saa Mission 30-vuotismuistelusivustolta ja sieltä erityisesti Mission päätoimikunnan puheenjohtaja toimineen pankinjohtaja Ahti Hirvosen haastattelusta.
Valmisteluun kuului myös, että vähänkin kriittisesti Grahamiin ja Missioon suhteutuneet äänet pyrittiin vaientamaan etenkin mediassa. Tämän voi todistaa moni Ahti Hirvosen puhutteluun SYP:n johtokunnan kabinettiin lounaalle kutsuttu Missiokriitikko. Lehdistön myötämielisyyden takaajaksi ja tiedotustiimin vetäjäksi oli myös saatu Mauno Saari, joka oli silloin Uuden Suomen kustannusjohtaja ja yksi maan arvostetuimmista journalisteista.
Sanaa lobbaus ei tuolloin vielä oikein tunnettu, mutta kulissien takainen vaikuttaminen oli sitäkin vahvempaa. Sen seurauksena synnytettiin tyypillinen herätys- ja ratkaisukristillisyyttä heijastellut asetelma siitä, että jos olet Grahamia vastaan, olet Jumalaa vastaan. Ja yksi viesti oli, että nyt tuodaan leipäpappien näivettämään luterilaiseen kirkkoon todella uutta henkeä. Eikä sitä tietenkään saa vastustaa. Suhtautumisesta Grahamiin ja Helsinki Missioon tuli näin uskon mitta.
Mikä puolestaan loukkasi monia syvästi, aidosti ja pyyteettömästi toimivia kirkon työntekijöitä ja seurakuntalaisia.
****
Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtaja ja körttien Hengellisen Kuukauslehden päätoimittaja Jaakko Elenius oli siis yksi harvoista näkyvimmin Grahamin ja Missio Helsingin edustamaan kristillisen uskon tulkintaan ja teologiaan kriittisesti suhtautuneita kirkonjohtajia.
Piskuisuudestaan huolimatta juuri Hengellisestä Kuukauslehdestä muodostui Missio Helsingin pääkriitikko ja Eleniuksen lisäksi lehden kolumnistit Risto Krogerius, Heikki Keränen ja Satu Väätäinen sivalsivat terävästi lännestä Suomeen tulvivaa ratkaisukristillisyyttä vastaan – jota heidän tulkinta mukaan edusti Grahamin lisäksi samoihin aikoihin perustettu Suomen Lähetysseuran ja A-lehtien yhteinen Askel lehti.
Eleniuksen ja Hengellisen Kuukauslehden pääviesti oli, että Grahamin ja Missio Helsingin edessä kirkko häpeää omaa perintöään ja perinnettään, siis koko omaa identiteettiään. Kriitikkojen mukaan Mission edustama ratkaisukristillisyys oli täysin vastoin avaran kansankirkon olemusta ja halveksi luterilaisen perinteen mukaisesti kastettujen ja konfirmoitujen kirkon jäsenten uskoa.
****
Olin tuolloin edesmenneen Uuden Suomen kirkollistoimittaja ja yksi harvoista vähänkin kriittisesti Missioon suhtautuneista toimittajista. Kriittisyyteen riitti se, että rohkenin nostaa joissain ennakkojutuissa esiin myös Jaakko Eleniuksen näkemyksiä, joka johti lopulta siihen, että en kirjoittanut Grahamin vierailusta muuta kuin yhden kolumnin otsikolla ”Kun piispatkin vaikenivat” (US 31.8.1987).
Tuossa kolumnissa kritisoin sitä, että vaikenevien piispojen myötävaikutuksella Missio Helsinki iskosti tehokkaalla mediavyörytyksellä mielikuvan luterilaiselle käsitykselle vieraasta kristityn mallista. Sen mukaan kirkon jäseneksi kastettu, konfirmoitu ja Jumalan armon varassa elävä ihminen ei ole kunnon kristitty vaan sellaiseksi tunnustautuminen vaatii grahamilaisen mallin mukaisen julkisen ratkaisun stadionin nurmella ja sen vahvistamisen omalla nimikirjoituksellaan. Siis vapaiden suuntien kielellä uudelleen syntymisen.
Vuonna 1988 – siis vuosi Mission jälkeen - tein Hengellisen Kuukauslehden 100-vuotisjuhlanumeroon laajan analyysin Jaakko Eleniuksen ajasta lehden päätoimittajana (1984-87). Siinä jutussa kävin läpi lehden pääkirjoitusten ja juttujen pohjalta myös Eleniuksen ja Mission välistä kärhämää, joka huipentui tapahtuman jälkeen käytyyn kiihkeään televisiokeskusteluun.
Siinä televisiossa esiintymiseen täysin sopimaton, hiljaa ja hitaasti puhunut Elenius laukaisi kuuluisan ja elämään jääneen repliikkinsä stadionin nurmelle lahdatuista kristityistä.
Emeritusarkkipiispa Mikko Juva repi tuosta heitosta viittansa, mutta körttijohtaja sai tuekseen yllättäen arkkipiispa John Vikströmin, joka yksityisesti ja myös julkisesti asettui Eleniuksen esittämien teologisten perusnäkemysten takuumieheksi.
Vikströmin tuki ei tullut aivan yllättäen vaan oli ennakoitavissa: hän ei missään vaiheessa osallistunut Mission järjestelyihin eikä kuulunut mihinkään valmisteluelimiin. Hän ei myöskään arkkipiispana virallisesti vieraillut Grahamin puhetilaisuuksissa stadionilla.
Yksityisesti Vikström kuitenkin kävi kuuntelemassa Grahamia stadionilla, jossa tapasin hänet aivan sattumalta. Seisoimme puhujalavan sivulla juoksuradalla, kun Graham esitti jokaiseen tilaisuuteensa kuuluneen alttarikutsun tulla lavan eteen nurmelle tunnustamaan uskonsa.
Vikström seurasi tapahtumia sivusta. Hän ei kommentoinut tilannetta muuten kuin sanomalla minulle hiljaa: ”Ja ne vievät sinne eteen pieniä lapsiakin.” Repliikki ei ollut tarkoitettu julkisuuteen, enkä ole siitä ennen tätä kirjoittanut.
****
Missio Helsingissä tehtiin siis kirkkohistoriaa. Mutta aivan muussa kuin mitä järjestäjät olivat odottaneet. Mission jälkipyykissä televisioaikakaudelle täysin vieras körttijohtaja ja avaraa kansankirkkoa puolustanut arkkipiispa löysivät toisensa ja alkoi körttiläisyyden ja kansankirkon uusi lähentyminen. Siinä Vikströmin ja Eleniuksen rooli oli keskeinen.
Voi sanoa, että syntyi win-win tilanne. Vikströmin luotsaama avara, yhteiskunnallisesti aktiivi ja naisille pappeuden juuri avannut kansankirkko sai körttiläisyydestä vahvan tukijan. Eleniuksen johtama herännäisyys puolestaan kirkollistui entisestään, nousi keskeiseksi osaksi kirkon valtavirtaa ja vältti eristäytymisen marginaaliin.
Kivuttomasti tämä ei kuitenkaan tapahtunut eikä körttiläisyydestä tullut mikään kansankirkon hampaaton tukipuolue. Tämä näkyi esimerkiksi suhtautumisessa naisten pappeuteen, jossa kirkon johto Eleniuksen mukaan enemmistöpäätöksellä lipesi alkuperäisestä ja luovuttamattomasta virkakäsityksestä. Mutta siitä huolimatta körttiläisyys ei lähtenyt muiden herätysliikkeiden tavoin protestiliikkeiden tielle: päätös oli tehty ja sen kanssa tuli seurakunnissa elää.
Grahamkritiikin juuret olivat körttiläisyydessä myös syvemmällä teologiassa. Eleniuksen lisäksi vahvat teologit Lauri Haikola ja Tuomo Mannermaa suhtautuivat hyvin kriittisesti Mission edustaman evankelioimisen sisältöön ylipäätään ja ehdottipa Mannermaa koko termistä luopumista jo vuonna 1985 julkaistussa Hengellisen Kuukauslehden evankelioimisen teemanumerossa.
****
Niin avarana ja liberaalina kuin körttiläisyyttä on totuttu pitämään, niin Eleniuksen aikaa leimasi pikemminkin hämmästely siitä, että kirkko häpeää omaa perintöään ja juoksee kaiken maailman uudistusten perässä. Näin reformaation juhlavuoden jälkitunnelmissa onkin hyvä muistaa, mitä Elenius kirjoitti jo 1986 ylipäätään enteellisesti ja erityisesti Missiota ennakoiden:
”Luterilainen kirkko ei alun alkaenkaan ymmärtänyt itseään modernina vaihtoehtona vanhoille kirkkokunnille vaan paluuna alkuperäiseen apostoliseen uskoon. Uskonpuhdistus ei ollut remontti, jossa kirkosta tehtiin mahdollisimman hyvin ajan henkeen sopiva, jollaisia nykyajan remontit kirkossa näyttävät olevan.”
Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi Elenius ja Vikström löysivät toisensa Missiohuuman jälkilöylyissä. Eleniuksen vahva luterilainen yksin armosta -teologia ja körttiläisyyteen sisään rakennettu salatun Jumalan mysteeri takasivat sen, että Vikströmin edustama avara kansankirkko ei ajautunut karismaattisen helluntailaissävytteisen ratkaisukristillisyyden moralistiseksi temmellyskentäksi, ainakaan kokonaan.
Nyt jälkeenpäin voi myös arvioida, mikä Helsinki Mission kautta löytyneellä yhteydellä oli cityherännäisyyden julkisuuskuvan myöhemmälle kehittymiselle, kun se tarjosi yhden merkittävän kasvualustan nousevalle vihervasemmistolaisuudelle, kulttuurikristillisyydelle, seksuaalivähemmistöille, myönteiselle pakolaispolitiikalle ja kokoaan suuremmalle edustukselle niin kirkolliskokouksessa kuin kirkkohallituksessa.
Turhaan ei ole vitsailtu, että Herättäjäjuhlista on muodostunut kirkon liberaalin eliitin kokoontumisajot, näkökulmasta riippuen niin hyvässä kuin pahassa.
Sitä toki voi kysyä, onko pyörä taas kääntynyt, suhdanteet muuttuneet. Körttiläisyydelle vieraita ja tiukan linjan herätysliikkeiden yhden totuuden äänenpainoja on viime aikoina kuultu taas niin avioliittokeskustelussa, uudelleen virinneessä kiistelyssä naispappeudesta, henkilöseurakuntien haikailussa, reviisorien puuhastelussa tai vaatimuksissa yhden totuuden Raamatun tulkinnasta. Ja hämmentävää on se, että samanlaista fundamentalismia ja armotonta lakihenkisyyttä löytyy kirkossa nyt niin konservatiivien kuin liberaalien äärilaidoilta.
****
Tämä tausta on hyvä muistaa, kun tässä ajassa taas on vahvoja merkkejä suurten johtajien ja viimeisten totuuksien kaipuusta. On myös hyvä muistaa, että Elämä on. Se on paljon monimuotoisempaa kuin yhden asian moralistiset ja populistiset ääriliikkeet haluavat sen olevan. Myös ja nimenomaan kirkossa. Sillä viime kädessä oli ja on kysymys valtataistelusta, siitä että onko kirkko moniääninen vai yksiääninen.
Niin kauan on toivoa, kun uskossaan heikot körttiläiset vielä jaksavat kirkossa elää ja vaikuttaa. Vaikka ei siitäkään mitään kansanliikettä ole tullut.
Mutta takaa se ainakin sen, että kirkko yhä edelleen hyväksyy täysivaltaisiksi jäseniksi myös elämässään vähemmän onnistuneet ja uskossaan epävarmat kyselijät. Sitä perintöä kannattaa vaalia.
60 kommenttia
Missio Helsinkiä (ja sitä muistuttavaa yhteiskristillistä julistustoimintaa) voi tarkastella eri näkökulmista. Yksi näkökulma on etsiä vastausta kysymykseen: voivatko lapsena kastetut ja siinä uskoneet ja uudestisyntyneet menettää uskonsa ja langeta pois armotilasta? Tarvitsevatko siis luterilaisetkin parannusta ja parannussaarnaa eli lain ja evankeliumin säännöllistä kuulemista? Yhteiskristillistä evankelioimistyötä voidaan perustellusti ja mielestäni pitääkin arvostella teologisesti. Nimenomaan kasteen merkityksen sivuuttamisesta ja vapaan tahdon/uskonratkaisun sekä pyhityskristillisyyden opeista ja allianssikristillisyydestä, jossa sivuutetaan opilliset erimielisyydet. Mutta myös luterilaiseen teologiaan on viimeistään puhdasoppisuuden ja pietismin yhteensulautumisesta lähtien kuulunut opetus kahdenlaisesta parannuksesta: kasteen armossa elettävästä jokapäiväisestä parannuksesta ja suuresta parannuksesta, jossa uskon kautta palataan kasteen armoon (tai oikeastaan sen nauttimiseen).
Onkohan tälläinen keskustelu oikeasti tarpeellista? Yksi ratkaisee ja toinen paheksuu? Toinen ei ratkaise ja sitä taas toinen paheksuu? Jokainen, joka on kuullut Jeesuksen kutsun: Seuraa minua, on tehnyt ratkaisun vaikka kuionka pienellä alkukirjaimella. Joka ei tätä ratkaisua ole tehnyt se on vielä edessä. Ilman päätöstä eli ratkaisua Jeesusta ei voi seurata. Molemmille kasteteologioille löytyy Raamatusta perusteet, joten siitäkin vauhkoaminen on ihan turhaa. Valitettavasti moni tajuaa sen vasta viimeisellä rannalla, koskla silloin ratkaisee vain Jumalan armo! Moni asia saa kyllä selityksensä blokista. Sikäli ansiokas kooste asioista. Siinä kaikki sai jotain eikä kai sitten parannuksen teko ole niin pinnalla.
Lauri Lahtinen. Olen itse tullut uskoon Kalevi Lehtisen kokoussarjassa ja osallistuin Missio Helsingin avustajakoulutuksiin. Täysinäistä salia huudatettiin kuorossa avaamaan sydämensä Jeesukselle jotta kaikki varmasti olisivat uskossa ja uudestisyntyneitä. Ongelma oli, että en koskaan kyennyt olemaan varma siitä että olisin avannut sydämeni tarpeeksi tosissani jotta olisin voinut olla varma pelastuksestani. Myös yhteiskristillinen karismaattisuus tuotti vain sanoinkuvaamatonta tuskaa (syistä joita en tässä rupea selittämään). Rauhan on tuonut vain ja ainoastaan verinen evankeliumi, luettuna ja kuultuna sekä armonvälineiden vahvistamana, Raamattu Kristuksen sovitustyön, lain ja evankeliumin valossa tulkittuna. Kun vuosia myöhemmin kuuntelin Lehtistä uudestaan en voinut olla toteamatta: olen kasvanut ulos tällaisesta menosta. Juju on siinä, että väärä oppi ei voi antaa ihmiselle rauhaa (vaikka Jumala usein toimii epätäydellisten ja heikkojen julistajien kautta). Mutta miksi pitäisi tyytyä hyvään, jos tarjolla on parasta, ts. Raamatun ja sitä oikein selittävien luterilaisten tunnustuskirjojen oppi? Yhdistelmä ratkaisukristillisyys + vapaa tahto + pyhityskristillisyys (vaikka luterilaisellakin kuorrutuksella) voi olla aikamoista psyykkistä prässiä.
Kiitos blogistille artikkelista, jossa oli minulle paljon uutta tietoa. Muistan hyvin Grahamin vierailun. Kuuluin silloin helluntaiseurakuntaan ja halusin päästä kuuntelemaan, mutta en vain päässyt, en millään keinolla. Sittemmin olen joutunut hylkäämään niin helluntailaisuuden ja grahamilaisuuden.
John Vikström uskalsi seisoa sen teologian takana, johon oli sitoutunut eikä ollut tuuliviiri, kuten muut luterilaiset teologit, jotka myivät uskonsa perusteita grahamilaisuuden alttarille. Onneksi meikäläisen kaltainen tuuliviiri ei päässyt kuuntelemaan Grahamia, sillä tuuliviiri olisi saattanut jäätyä niin pitkäksi aikaa kiinni, etten olisi selvinnyt enää kuiville. Grahamilaisuudesta, johon voi liittää kaiken ratkaisukristillisyyden, irtipääseminen oli kuluttava prosessi, koska se kaivautuu niin syvälle. Pahimmat mokat elämässäni tein herätyskristillisyyden alaisessa tilassa. Jälkeen päi katsottuna se oli kuin pahaa unta.
Samuli Suonpään artikkelista löytää samoja havaintoja, joita itse olen tehnyt Grahamin työn tuloksista.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/suonpaa-valkoisen-amerikan-evankelista-kuoli
Hassua tehdä sellaisesta asiasta ongelmaa, jossa ongelmaa ei ole. Jokainen Jeesuksen opetuslapsi on joskus tehnyt ratkaisun seurata Jeesusta, myös uskoon pikku hiljaa kasvanut. Silti juuri kukaan uskova ei perustane uskoaan ratkaisuunsa. Uskon kohde ja perusta on aina ihmisen ulkopuolella.
Jokainen uskova on kuitenkin joskus tullut uskovaksi, muutenhan hän ei olisi uskova. Se, miten hän on tullut ja milloin, on täysin sekundääristä. Olennaista on, että ihminen on uskossa juuri nyt ja silloin, kun viimeisen kerran ummistaa silmänsä tällä maailmalle.
Hauskoja ovat nämä kuvaukset ns. ratkaisukristityistä. Niissä on järjestään se vika, että niistä ei ratkaisukristityksi esitelty yleensä tunnista itseään ja viiteryhmäänsä. Niin vieraita ne stereotypiat yleensä todellisuudelle ovat. Täysin huomaamatta näiltä kriitikoilta on jäänyt sekin tosiasia, että huomattava osa ns. ratkaisukristityistä on itse asiassa kasvatuskristittyjä, jotka ovat kasvaneet uskoon. Iso osa esimerkiksi vapaiden suuntien kristityistä on uskovien kotien lapsia, jotka eivät osaa sanoa, milloin he ovat uskoon tulleet.
En tiedä mitä pitäisi ajatella. Eleniuksen mielestä kirkonkellojen kutsu riittää. Jos ihminen kuulee kirkonkellot ja se saa miettimään miksi ne soivat? Onko niillä minulle joku sanoma, niin ollaan asialla. Näyttää kuitenkin siltä, että kirkonkellojen kutsun merkityksen lähes kaikki tietävät ja ilmeisesti kvyeksi arvanneet. Kun tulee jotain erikoista niin kaikki on kuin Ateenan areiopakilaiset. Mitä uutta on maailmalla. Vanhanaikainen kilvoitus ja ristintie ei kai ole niin mukava. Se olisi mielenkiintoista tietää, tulivatko kaikki ratkaisijat jälkihoitoon? Olen kuullut ihmeteltävän miten käy järkeen se, että ihmiset tekevät ratkaisuja, mutta seurakuntien jäsenmäärät eivät kasva. Uskovien kasteella kastajat ovat viimeistään nyt tulossa tutuksi ongelman kanssa miten viidennessä polvessa uskoontulo todetaan ja määritellään niin, että Pietarin opetus toteutuu.
MInusta tämä on aika kummallinen keskustelu. Grahamin ja Lehtisen kaltaiset evankelistat minusta kuuluvat tiettyyn aikakauteen. Ennen Suomeen tuloaanhan Graham tutustui luterilaiseen oppiin osatakseen toimia kontekissamme. En käsitä, mitä muuta häneltä olisi voinut edellyttää. Sitten on toinen asia, jos ajatellaan, että ns. evankelistan virka on jotenkin harhainen itsessään. Grahamhan oli nimenomaan puhdasverinen evenkelista. Eikä muka evenkelistan virkaa enää ole? Minulle on tässä kaikkein puhdasoppisimmassa luterilaisuudessa ongelmana ymmärtää, että miksi joku uskon ratkaisun teko, yritys elää kuuliaisesti Jeesukselle, etsiä Pyhän Hengen lahjoja tai jopa itsensä kastattaminen aikuisena uskon ratkaisun jälkeen ovat niin kamalia asioista. En ole kummoinenkaan kastekysymyksen tuntija, mutta en mitenkään voi uskoa, että aikuisena kasteen saamainen voisi mitätöidä aikaisemmin saadun lapsikasteen. Siis miksi tämä on melkein kuin rikos joidenkin mielestä. Grahamhan oli baptisti, mutta e puhunut kastekysymyksistä mitään Suomessa. Jos siis etsitään Jeesusta, eiköhän Hänen sitten törmätäkin. Ennemmin harhaan menevät vaikkapa New Ageen haksahtavat tms. Tämmöiset Eleniuksen kaltaiset ”ekstremistit” kannattaa nähdä globaalissa viitekehyksessä, vaikka he ovatkin tällaisia maakuntien Suomen miehiä ja semmoisenaan ihan hyviä. Jos maailman lähetys olisi tällaisten miesten käsissä, ei lähetysksäskyä saataisi koskaan täytettyä. Lähetystyössä tarvitaan vaikka kuinka paljon esirukoilijoita, evankelistoja, ”teltantekijätiimejä”, seurakunnan istuttajia ym. Sellaisella näkemyksellä, mikä Eleniuksella oli, ei kyllä mistään tulisi mitään. Minun kotiseurakunnassani useimmiten jumalanpalveluksessa on paikalla vain henkilökunta. Silti he eivät huomaa, että jotain on aika pahasti pielessä koko touhussa. Pelkkä kirkon kellojen soitto ei nyt vaan enää ole ratkaisu kirkkomme ongelmiin.
Kirjoittajan kirkkohistoria tietoisuudessa on pahoja aukkoja. Körtit ja kansankirkko alkoivat sulautua toisiinsa jo pitkälti 1800-luvulla. 1980-luvulla hyvin suurella määrällä Suomen Kirkon piispoja ja pappeja oli körttitausta tai ainakin he olivat värittyneet körtti kulttuurista.
Grahamilaiset suurkokoukset olivat uutta, mutta periaatteessa hänen edustamiaan herätyskokousia pienemmässä skaalassa oli Suomessa ollut jo ainakin 1940-luvulta asit ja jonka hedelmänä syntyi viides herätysliike.
Se oli hänen maailmanmaineensa joka sai joukot liikkeelle yhdessä hyvän organisation kanssa. Mutta muistaakseni osaanottaja määrä jäi kuitenkin paljon odotewttua vähäisemmäksi järjestäjien pyttymykseksi.
Oliko sitten niin, että SLEY menetti paikkansa parhaassa a-ryhmässä ja se korvautui Herännäisyydellä?
Mitä mielenkiintoisin aihe. Kiitos Hannulle! Oman kysymyksenasettelunsa sisältää sekin, miksi iso osa kirkollista eliittiä hurahti mahdollisimman etäällä suomalaisesta luterilaisuudesta olevaan Grahamiin vuonna 1987, ja monta kertaa sen jälkeen? Sama ei toki olisi voinut olla mahdollista vaikkapa 1970-luvulla, vaikka ei Graham missään suhteessa mikään Wurmbrandt toki ollut. Kirkon luterilainen teologia sittenkin oli (ja on)aika huteralla pohjalla.. Vikströmin ja Eleniuksen suhteisiin lienee tullut säröjä sittemmin 1990-luvulla – Eleniushan kritisoi ankarasti piispojen sosiaalieeettistä julista ”Kohti yhteistä hyvää.” Juuri eläköitynyt Vikström lienee kuitenkin keskeisesti ollut julistuksen taustalla.
Ilmoita asiaton kommentti