Perjantaina 2.3. haudattua Billy Grahamia (99) ja hänen organisaationsa vuonna 1987 synnyttämää Missio Helsinkiä on viime päivinä muisteltu laajasti niin mediassa kuin somessa. Syytä onkin, sillä kyllä suurten lukujen Graham sai paljon hyvää aikaan. Myös sellaista, johon häntä ei välttämättä ole osattu yhdistää.

Missio Helsinki onnistui elokuussa 1987 kuumentamaan Suomen kirkollisen ilmaston ja käynnistämään luterilaisessa kirkossa syvemmän muutoksen kuin äkkiseltään arvaisi.

Graham nimittäin saattoi yhteen kaksi Missio Helsingin kriitikkoa: arkkipiispa John Vikströmin ja körttijohtaja Jaakko Eleniuksen. Ja tuli näin – tietysti täysin tietämättään - vahvistaneeksi körttiläisyyden aseman kirkon ehdottomana valtavirtana.

Joka taas osaltaan vauhditti kirkon kehitystä kohti avaraa, hyvinkin erilaisia uskontulkintoja ja kirkkopoliittisia tavoitteita sateenvarjonsa alle kokoavaksi moniääniseksi kansan kirkoksi.

Joidenkin suruksi, toisten iloksi.

****

Mutta kerrataan vähän. Billy Grahamin vierailua ja Missio Helsinkiä pohjusti ennennäkemättömän laaja, tehokas ja perusteellinen valmistelu – mistä kaikkien suurten yleisötapahtumien järjestäjien olisi yhä edelleen syytä ottaa oppia. Hyvän kuvan valmisteluista saa Mission 30-vuotismuistelusivustolta ja sieltä erityisesti Mission päätoimikunnan puheenjohtaja toimineen pankinjohtaja Ahti Hirvosen haastattelusta.

Valmisteluun kuului myös, että vähänkin kriittisesti Grahamiin ja Missioon suhteutuneet äänet pyrittiin vaientamaan etenkin mediassa. Tämän voi todistaa moni Ahti Hirvosen puhutteluun SYP:n johtokunnan kabinettiin lounaalle kutsuttu Missiokriitikko. Lehdistön myötämielisyyden takaajaksi ja tiedotustiimin vetäjäksi oli myös saatu Mauno Saari, joka oli silloin Uuden Suomen kustannusjohtaja ja yksi maan arvostetuimmista journalisteista.

Sanaa lobbaus ei tuolloin vielä oikein tunnettu, mutta kulissien takainen vaikuttaminen oli sitäkin vahvempaa. Sen seurauksena synnytettiin tyypillinen herätys- ja ratkaisukristillisyyttä heijastellut asetelma siitä, että jos olet Grahamia vastaan, olet Jumalaa vastaan. Ja yksi viesti oli, että nyt tuodaan leipäpappien näivettämään luterilaiseen kirkkoon todella uutta henkeä. Eikä sitä tietenkään saa vastustaa. Suhtautumisesta Grahamiin ja Helsinki Missioon tuli näin uskon mitta.

Mikä puolestaan loukkasi monia syvästi, aidosti ja pyyteettömästi toimivia kirkon työntekijöitä ja seurakuntalaisia.

****

Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtaja ja körttien Hengellisen Kuukauslehden päätoimittaja Jaakko Elenius oli siis yksi harvoista näkyvimmin Grahamin ja Missio Helsingin edustamaan kristillisen uskon tulkintaan ja teologiaan kriittisesti suhtautuneita kirkonjohtajia.

Piskuisuudestaan huolimatta juuri Hengellisestä Kuukauslehdestä muodostui Missio Helsingin pääkriitikko ja Eleniuksen lisäksi lehden kolumnistit Risto Krogerius, Heikki Keränen ja Satu Väätäinen sivalsivat terävästi lännestä Suomeen tulvivaa ratkaisukristillisyyttä vastaan – jota heidän tulkinta mukaan edusti Grahamin lisäksi  samoihin aikoihin perustettu Suomen Lähetysseuran ja A-lehtien yhteinen Askel lehti.

Eleniuksen ja Hengellisen Kuukauslehden pääviesti oli, että Grahamin ja Missio Helsingin edessä kirkko häpeää omaa perintöään ja perinnettään, siis koko omaa identiteettiään. Kriitikkojen mukaan Mission edustama ratkaisukristillisyys oli täysin vastoin avaran kansankirkon olemusta ja halveksi luterilaisen perinteen mukaisesti kastettujen ja konfirmoitujen kirkon jäsenten uskoa.

****

Olin tuolloin edesmenneen Uuden Suomen kirkollistoimittaja ja yksi harvoista vähänkin kriittisesti Missioon suhtautuneista toimittajista. Kriittisyyteen riitti se, että rohkenin nostaa joissain ennakkojutuissa esiin myös Jaakko Eleniuksen näkemyksiä, joka johti lopulta siihen, että en kirjoittanut Grahamin vierailusta muuta kuin yhden kolumnin otsikolla ”Kun piispatkin vaikenivat” (US 31.8.1987).

Tuossa kolumnissa kritisoin sitä, että vaikenevien piispojen myötävaikutuksella Missio Helsinki iskosti tehokkaalla mediavyörytyksellä mielikuvan luterilaiselle käsitykselle vieraasta kristityn mallista. Sen mukaan kirkon jäseneksi kastettu, konfirmoitu ja Jumalan armon varassa elävä ihminen ei ole kunnon kristitty vaan sellaiseksi tunnustautuminen vaatii grahamilaisen mallin mukaisen julkisen ratkaisun stadionin nurmella ja sen vahvistamisen omalla nimikirjoituksellaan. Siis vapaiden suuntien kielellä uudelleen syntymisen.

Vuonna 1988 – siis vuosi Mission jälkeen - tein Hengellisen Kuukauslehden 100-vuotisjuhlanumeroon laajan analyysin Jaakko Eleniuksen ajasta lehden päätoimittajana (1984-87). Siinä jutussa kävin läpi lehden pääkirjoitusten ja juttujen pohjalta myös Eleniuksen ja Mission välistä kärhämää, joka huipentui tapahtuman jälkeen käytyyn kiihkeään televisiokeskusteluun.

Siinä televisiossa esiintymiseen täysin sopimaton, hiljaa ja hitaasti puhunut Elenius laukaisi kuuluisan ja elämään jääneen repliikkinsä stadionin nurmelle lahdatuista kristityistä.

Emeritusarkkipiispa Mikko Juva repi tuosta heitosta viittansa, mutta körttijohtaja sai tuekseen yllättäen arkkipiispa John Vikströmin, joka yksityisesti ja myös julkisesti asettui Eleniuksen esittämien teologisten perusnäkemysten takuumieheksi.

Vikströmin tuki ei tullut aivan yllättäen vaan oli ennakoitavissa: hän ei missään vaiheessa osallistunut Mission järjestelyihin eikä kuulunut mihinkään valmisteluelimiin. Hän ei myöskään arkkipiispana virallisesti vieraillut Grahamin puhetilaisuuksissa stadionilla.

Yksityisesti Vikström kuitenkin kävi kuuntelemassa Grahamia stadionilla, jossa tapasin hänet aivan sattumalta. Seisoimme puhujalavan sivulla juoksuradalla, kun Graham esitti jokaiseen tilaisuuteensa kuuluneen alttarikutsun tulla lavan eteen nurmelle tunnustamaan uskonsa.

Vikström seurasi tapahtumia sivusta. Hän ei kommentoinut tilannetta muuten kuin sanomalla minulle hiljaa: ”Ja ne vievät sinne eteen pieniä lapsiakin.” Repliikki ei ollut tarkoitettu julkisuuteen, enkä ole siitä ennen tätä kirjoittanut.

****

Missio Helsingissä tehtiin siis kirkkohistoriaa. Mutta aivan muussa kuin mitä järjestäjät olivat odottaneet. Mission jälkipyykissä televisioaikakaudelle täysin vieras körttijohtaja ja avaraa kansankirkkoa puolustanut arkkipiispa löysivät toisensa ja alkoi körttiläisyyden ja kansankirkon uusi lähentyminen. Siinä Vikströmin ja Eleniuksen rooli oli keskeinen.

Voi sanoa, että syntyi win-win tilanne. Vikströmin luotsaama avara, yhteiskunnallisesti aktiivi ja naisille pappeuden juuri avannut kansankirkko sai körttiläisyydestä vahvan tukijan. Eleniuksen johtama herännäisyys puolestaan kirkollistui entisestään, nousi keskeiseksi osaksi kirkon valtavirtaa ja vältti eristäytymisen marginaaliin.

Kivuttomasti tämä ei kuitenkaan tapahtunut eikä körttiläisyydestä tullut mikään kansankirkon hampaaton tukipuolue. Tämä näkyi esimerkiksi suhtautumisessa naisten pappeuteen, jossa kirkon johto Eleniuksen mukaan enemmistöpäätöksellä lipesi alkuperäisestä ja luovuttamattomasta virkakäsityksestä. Mutta siitä huolimatta körttiläisyys ei lähtenyt muiden herätysliikkeiden tavoin protestiliikkeiden tielle: päätös oli tehty ja sen kanssa tuli seurakunnissa elää.

Grahamkritiikin juuret olivat körttiläisyydessä myös syvemmällä teologiassa. Eleniuksen lisäksi vahvat teologit Lauri Haikola ja Tuomo Mannermaa suhtautuivat hyvin kriittisesti Mission edustaman evankelioimisen sisältöön ylipäätään ja ehdottipa Mannermaa koko termistä luopumista jo vuonna 1985 julkaistussa Hengellisen Kuukauslehden evankelioimisen teemanumerossa.

****

Niin avarana ja liberaalina kuin körttiläisyyttä on totuttu pitämään, niin Eleniuksen aikaa leimasi pikemminkin hämmästely siitä, että kirkko häpeää omaa perintöään ja juoksee kaiken maailman uudistusten perässä. Näin reformaation juhlavuoden jälkitunnelmissa onkin hyvä muistaa, mitä Elenius kirjoitti jo 1986 ylipäätään enteellisesti ja erityisesti Missiota ennakoiden:

”Luterilainen kirkko ei alun alkaenkaan ymmärtänyt itseään modernina vaihtoehtona vanhoille kirkkokunnille vaan paluuna alkuperäiseen apostoliseen uskoon. Uskonpuhdistus ei ollut remontti, jossa kirkosta tehtiin mahdollisimman hyvin ajan henkeen sopiva, jollaisia nykyajan remontit kirkossa näyttävät olevan.”

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi Elenius ja Vikström löysivät toisensa Missiohuuman jälkilöylyissä. Eleniuksen vahva luterilainen yksin armosta -teologia ja körttiläisyyteen sisään rakennettu salatun Jumalan mysteeri takasivat sen, että Vikströmin edustama avara kansankirkko ei ajautunut karismaattisen helluntailaissävytteisen ratkaisukristillisyyden moralistiseksi temmellyskentäksi, ainakaan kokonaan.

Nyt jälkeenpäin voi myös arvioida, mikä Helsinki Mission kautta löytyneellä yhteydellä oli cityherännäisyyden julkisuuskuvan myöhemmälle kehittymiselle, kun se tarjosi yhden merkittävän kasvualustan nousevalle vihervasemmistolaisuudelle, kulttuurikristillisyydelle, seksuaalivähemmistöille, myönteiselle pakolaispolitiikalle ja kokoaan suuremmalle edustukselle niin kirkolliskokouksessa kuin kirkkohallituksessa.

Turhaan ei ole vitsailtu, että Herättäjäjuhlista on muodostunut kirkon liberaalin eliitin kokoontumisajot, näkökulmasta riippuen niin hyvässä kuin pahassa.

Sitä toki voi kysyä, onko pyörä taas kääntynyt, suhdanteet muuttuneet. Körttiläisyydelle vieraita ja tiukan linjan herätysliikkeiden yhden totuuden äänenpainoja on viime aikoina kuultu taas niin avioliittokeskustelussa, uudelleen virinneessä kiistelyssä naispappeudesta, henkilöseurakuntien haikailussa, reviisorien puuhastelussa tai vaatimuksissa yhden totuuden Raamatun tulkinnasta. Ja hämmentävää on se, että samanlaista fundamentalismia ja armotonta lakihenkisyyttä löytyy kirkossa nyt niin konservatiivien kuin liberaalien äärilaidoilta.

****

Tämä tausta on hyvä muistaa, kun tässä ajassa taas on vahvoja merkkejä suurten johtajien ja viimeisten totuuksien kaipuusta. On myös hyvä muistaa, että Elämä on. Se on paljon monimuotoisempaa kuin yhden asian moralistiset ja populistiset ääriliikkeet haluavat sen olevan. Myös ja nimenomaan kirkossa. Sillä viime kädessä oli ja on kysymys valtataistelusta, siitä että onko kirkko moniääninen vai yksiääninen.

Niin kauan on toivoa, kun uskossaan heikot körttiläiset vielä jaksavat kirkossa elää ja vaikuttaa. Vaikka ei siitäkään mitään kansanliikettä ole tullut.

Mutta takaa se ainakin sen, että kirkko yhä edelleen hyväksyy täysivaltaisiksi jäseniksi myös elämässään vähemmän onnistuneet ja uskossaan epävarmat kyselijät. Sitä perintöä kannattaa vaalia.