Otsikon kielioppiharjoitus viittaa tietysti ajankohtaiseen aiheeseen eli lähestyviin seurakuntavaaleihin. Samalla se viittaa kirkon tämänkertaiseen vaaliteemaan, joka on #minun kirkkoni. Sen alateemat ovat: minun kirkkoni – uskoo, toivoo, rakastaa, on lähellä ja uudistuu.
Kokonaiskirkon vaaliteemat ja varsinkin vaalislogan #minunkirkkoni ovat herättäneet jonkin verran kriittistä keskustelua. Keskustelu on aina hyväksi ja hyvä, että kirkon sisällä toimivat pohtivat, mitä kirkosta halutaan näkyvän ulospäin.
Samalla vaaliviestintätyöryhmässä mukana olleena ja teemoja työstäneenä tulee tuntu, että kirkossamme kaikkien tai useimpien vaikea lähteä jonkin teeman taakse. Kirkossamme toimitaan tässä suhteessa hyvin toisin kuin vaikkapa muissa suurissa organisaatioissa tai yrityksissä. Niissä yrityksen johto tai sen valtuuttama taho lanseeraa vaikkapa markkinoinnin teemat ja kampanjat ja koko organisaatio tai yritys on niiden takana ja käyttää niitä.
Oman muistini mukaan kirkossamme mikään yhteisesti kirkkohallituksen taholta työstetty vaaliteema ei ole saanut kirkkomme väkeä varauksetta taakseen. Tässä suhteessa voisimme kyllä miettiä toimintaamme myös kriittisesti. Kampanjoinnissa syntyy aivan eri tavalla voimaa, jos kaikki voivat olla yhteisen teeman takana ja toimia siltä pohjalta. Yhteistä teemaa kritisoiden ja toimimalla monien eri teemojen pohjalta kirkkomme antaa kovin epäyhtenäisen kuvan. Ehkäpä se silloin antaa juuri totuudenmukaisen kuvan, joka on toisaalta totta ja toisaalta antaa viestin yhteisöstä, joka ei kykene toimimaan yhdessä.
Minun kirkkoni tai #minunkirkkoni teemassa huomio on kriittisissä kannanotoissa kiinnitetty paljolti siihen, että siinä on minä-sana. On tuotu esille, että kampanaja on ”minäkeskeinen” ja että kirkossa ei olisi hyvä korostaa yksilön kokemusta ja tarpeita. On aivan oikein tuotu esille, että kirkko on yhteisö ja että siinä keskiössä pitää olla Kristus ja evankeliumi, ei minä.
Kriittisesti pointit ovat sinällään aivan oikeaa asiaa. Toisaalta pitää muistaa, että kampanjan ei ole tarkoituskaan olla aukikirjoitus kirkosta ja sen teologisesta itseymmärryksestä. Kampanjan pointti ja tavoite ovat aivan muussa. Ne ovat vaikkapa siinä, että halutaan herätellä yksittäisiä ihmisiä miettimään, mitä minun kirkkoni on juuri minulle ja voisinko olla jotenkin mukana. Tavoitteena on mm. saada uusia ihmisiä mukaan ehdokkaiksi ja äänestäjiksi sekä se, että valittujen keski-ikä laskisi.
Jos kampanjan perusslogania selitetään Lutheruksen opein parhain päin, niin on hienoa, jos joku voi oivaltaa, että tämä riitelevä ja hajanainen ja vajavainen kirkko on myös minun kirkkoni. Kirkossamme suurimpia heikkouksia on osallisuuden ja omistajuuden puute. Heikkoutena on, että ne, joista kirkko muodostuu eli jäsenet, eivät tiedosta olevansa osallisia tai ”omistavansa” kirkkoa sanan oikeassa mielessä. Sillä mitä muuta kirkko on – myös teologisesti – kuin kastettujen jäsentensä yhteisö, Kristuksen ruumis!
Tätä viime mainittua tulisi vahvistaa ja siihen tarvitaan muutosta. Kirkko mielletään pappien, virkamiesten/-naisten ja uskovaisten kirkoksi. Kirkko mielletään toimistoiksi, kirkoiksi, seurakuntasaleiksi ja hautausmaiksi.
Kun joku mieltää, että kirkko on myös minun kirkkoni, hänellä avautuu toivottavasti oivallus, että se on myös sinun kirkkosi. Niin siunatuksi lopuksi tulee meidän kirkkomme, joka voikin sitten olla seuraavien vaalien teema ja slogan! Sitä kukaan ei sitten kritisoi, eihän!
Toivo Loikkanen
Kiitos hyvästä kirjoituksesta, Toivo. Jos ei tee mitään, niin ei tee virheitä. Monesti kovin kritiikki tulee juuri niiltä, jotka eivät mitään tee.
Kiitos, Juha! Rapatessa roiskuu! 🙂
Minä-sanalle kaiken yhteydessä on voitu tulla yliherkiksi, koska totta on, että aikamme korostaa sitä omaa halua, omaa tapaa, omia tavoitteita, omaa tyytyväisyyttä jne.
Kuitenkin se antaa myös tärkeän ja henkilökohtaisen näkökulman uskoon, siihen, että on oma paikka Jumalan suunnitelmassa, ja siihen mitä Jumala lupaa. Kuten lasten virsikirjassa laulu 71:
”On paikka perheessä Jumalan ja se juuri minun on,
sillä kasteessa lapseksi taivahan minut saatettu on.
On paikka kirkkoni penkissä ja se juuri minun on,
sillä Mestari oppilaspiiriinsä minut kutsunut on.
On paikka ehtoollispöydässä ja se juuri minun on.
Isä täällä jo juhlaansa pyhimpään minut kutsunut on.
On paikka kodissa autuuden, ja sen juuri minä saan
kun kuorohon kiittäväin enkelien käyn riemuitsemaan.”
Kiitos, Sari, hyvistä näkökulmista, jotka tulevat lasten virrestä.
Kaisa Raittila kirjoittaa kolumnissaan:
”Seurakuntavaalien hashtagia #minunkirkkoni on moitittu minäkeskeisyydestä. Minun kirkkoni pitäisi olla meidän kirkkomme, koska kirkossa pitää suostua yhteisön osaksi. Kirkko ei anna minun rakastaa itseään tavalla, joka minulle sopii.”
Minne Jeesus kutsuu jokaista ihmistä erikseen, ulkopuolelle leirin seuraamaan Häntä eli ei Jeesuksen seuraaminen ole yhteisöllistä vaan juuri yhteisöistä poistumista Jeesuksen tähden.
Kaisa Raittilan koko kolumni täältä:
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/kolumni-meilla-suomessa-on-vaikea-rakastaa-kirkkoaan/
Koska suuri yleisö pitää kirkkoa uskovaisten reviirinä niin tämä Minä-keskeinen komunikointi koetaan ehkä niin että nyt kirkon väki menee äänestämään.
Ei minä-kehoitukset saa ulkopuolisia samaistumaan itseään kirkon kanssa.Eipä silti Sinä-kehoituksetkaan.
Ymmärrän että yritetään. Vaihtoehtohan olisi iskeä rukkaset pöytään. Vaalien katkera kalkki tulee jälleen kerran oleman se että todetaan kirkon aktiivien haileasti kannattavien määräksi nuo tavalliset 10-15% äänestäjistä. Jos jonkun prosen ylöspäin heittää niin ollaan tyytyväisiä kun olympiavoittajat.
No, asiaa toiselta kantilta katsoen : 10-15% on 400 000 – 600 000 henkeä ja se on valtava määrä sekulaarissa maailmassa. Ehkäpä kirkon pitkän tähtäimen suunnittelijat voisivat suunnitella sitä , että miten kirkko tulisi olla organisoitu, jotta nuo omat tulisivat palvelluksi eikä leikkiä ,että kaikki 4000 000 maksavaa jäsentä ovat ikuisesti kinnostuneita kuulumaan näihin piireihin.
Markku, Luen kommentistasi hieman kyynisyyttä ja jopa pessimismiä ja toisaalta myös realisimia. keskustelimme jonkin aikaa vaaliviestintätyöryhmässä, haluammeko ja voimmeko ottaa ykköstavoitteeksi äänetysaktiviisuden nousun. Totesimme. ettemme oikein voi tai voimme, mutta emme halua julistaa jotakin prosenttitavoitetta. Tavoite on siis saada luottamuselimiä uusiutumaan ja nuorentumaan riittävästi. Viime mainitun tavoite on, että valittujen keski-ikä laskisi 5 vuodella. Kommenttisi loppuosasta olen hieman eri mieltä: Kyllä kirkkomme idea on, että kaikki kastetut muodostavat kirkon. Kirkon jäsenyys on jo jonkin sortin uskon ilmaus ja sitoutuminen kirkon asiaan.
Totta, olen välillä kyyninen . Se lähtee jostakin turhautumisesta. Yritän seurata kahden maan kirkkojen elämää niin hyvin kun voin. Molemissa kirkoissa, siis Suomen ja Ruotsin , eletään hyvin traumaattista aikaa. Ruotsissa ehkä enemmän kun Suomessa. Ruotsissa on vain yksi elävä kirkonsisäinen herätyslike . Se jää emäkirkon jalkoihin.
Se mikä viimevuosina on harmittanut ,on molempien kirkkojen ratkaisu sille miten kirkko ja seurakunnat pitäisi nykytilanteessa organisoida. Vastauksen tiedämme: Suurseurakuntia lisää. Siis kirkon taloudellinen tilanne ohjaa organisatiosuunnittelua vastakohtana sille että kysyttäisiin sitä mikä olisi seurakuntaelämän kannalta paras organisatiomuoto.
Kiinnostus pienseurakuntia kohtaan loistaa poissaolollaan ja viitataan kappeliseurakuntien luomiseen. Aktivistien suurin tarve on paikallisen hengellisen kotipaikan löytäminen . Se on mahdollista vain jos osallistujat kokoontuvat verraten pienissä ryhmissä ja jakavat toimet ja vastuut keskenään. Pienet yhteisöt voivat kasvaa, suuret yhteisöt hajaantuvat ja kutistuvat. Suurilla yhteisöillä on raskas pää mutta kevyt alaosa.
Minun kirkko-liike on periaatteessa sellainen joka kutsuu ihmisiä samaistumaan kirkon kanssa. Aivan hyvä ajatus mutta silloin kirkon olisi ainakin rakenteeltaan oltava sellainen että kun sinne tulee niin kokisi jäsenten välistä yhteyttä . Kuinka usein Kerimäen valtava kirkko täytyy arkipyhinä jolloin tosiaktivistit kokoontuvat?
Markku, Olen iloinen, että olet kyyninen saman kehityksen vuoksi, jota itse olen surrut ja joka on syönyt myös minun intoa ja motivaatiota: Kirkon rakenne muutetaan tai annetaan muuttua sellaiseksi, että se ei vastaa kirkon ideaa. Kirkon toiminta järjestetään pitkälle talouden ja hallinnon näkökulmista rakennetuissa yksiköissä. Jäsenyyden ja jäsenten ja seurakuntayhteisöjen muodostumisen näkökulma unohtuu.
Hirn: ”Aktivistien suurin tarve on paikallisen hengellisen kotipaikan löytäminen . Se on mahdollista vain jos osallistujat kokoontuvat verraten pienissä ryhmissä ja jakavat toimet ja vastuut keskenään. Pienet yhteisöt voivat kasvaa, ”
En tunne yhtään onnistunutta pientä kristillistä yhteisöä. Niitä johtaa aina ja aina narsisti. Jokaisen pitäisi ymmärtää lopputulos. On eri asia kokoontua kodeissa ja jutella vapaasti, mutta jos ryhmästä tulee kiinteä, niin narsisti nousee ryhmästä ja ryhtyy manipuloimaan ryhmää uskonoppiinsa sopivaksi. Heikon ihmisen on vaikea lähteä ryhmästä, koska ensin ollaan ystäviä jne. Paras on iso kirkko, jossa voi olla vapaasti sellainen kuin on.
Kannattaa kavahtaa karismaattisia pienryhmiä.
Tapio: Osut tuossa mielestäni oikeaan, valitettavasti! Uskon, että Markku ajatteli toisenlaisia pieniä seurakuntayhteisöjä. Ehkä melko hajanaisten ja heterogeenisten seurakuntiemme vahvuus on siinä, että niissä eivät vahvat yksilöt pääse käyttämään valtaa. Se kyllä toteutuu monesti seurakunnan joissakin toiminnoissa, joihin tulee kourallinen ihmisiä tai korkeintaan muutama kymmenen. Hengellisesti liian vahvat tai muuten näkemyksissään äkkijyrkät ja voimakkaat persoonat voivat pilata sinällään hyvän toiminnan. Sellaisten aisoihin saamisessa ei ole paljon keinoja, melkein ainoa kieltää heidän osallistuminen mikä taas sotii toiminnan avoimuuden periaatetta (kaikki tervetulleita tms.) vastaan. Näitähän oli jo alkuseurakunnissa.
Luulen, että useimmille kirkon jäsenille riittää, että kirkko on. Onko siinä jotakin väärää? Ihmiset eivät samaistu rakenteisiin vaan siihen onko kirkolla merkitystä heille. Useimmat eivät kaipaa mitään toimintaa, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Olemisen oikeutus ja mahdollisuus huonosti osuu yhteen jonkun toiminnan vaatimuksen kanssa. Mieluummin antakaa ihmisten olla rauhassa.
Seurakuntavaalien äänestysprosentti paranee sitä myötä, mitä vähemmän kirkossa on jäseniä. Sitten pitää miettiä tosissaan, jos näin ei käy.
Raimo: Juuri tähän suuntaan pitäisi meidän kirkossa toimivien lähestymiskulmaa kääntää. Minusta on välillä turhaa ja myös tyhmää tuskailla, jos ja kun ihmiset eivät tule meidän juttuihin. Kirkko ja seurakunta on – onneksi – paljon muuta kuin se, mitä kirkossa ja seurakunnissa toimintana järjestämme. Kirkon ja seurakuntien merkittävin toiminta on kirkon jäsenissä ja heidän elämässään. Minusta on tärkeää, että monille riittää, että kirkko on. Samalla he tietämättään toimivat kirkossa kirkon jäseninä. Tämähän on ihan Lutherin virka-ajattelun mukainen näkemys!