Minne kaikki kadonneet?

missing

Kahdenlaiset katoamistemput ovat viime aikoina askarruttaneet meitä ihan hirveänkauheankamalan paljon. Ensiksikin olemme havainnut, että viikatemies niittää tätä nykyä kovasti satoa muusikoitten keskuudessa. Lähtijöissä on niin vanhoja rokkareita (Lemmy) , viihdetaiteilijoita (Bowie) kuin monilahjaisia nuoremman polven edustajiakin (Zarkus). Näinköhän taivaallisiin musiikkipiireihin kaivataan uutta verta? Tai siis pikemminkin henkeä?

Kansainvälisten musalegendojen majanmuuttojen lisäksi olemme havahtunut huomaamaan suuren taviskansalaisten joukon, joka Suomessa on ottanut ja kadonnut jälkiä jättämättä. Viimeisin tapaus helsinkiläinen kieltenopettajanainen, 49, joka ei kolme viikkoa sitten palannut joululomalta kouluun. Toisaalta näyttää, ettei hän ole minnekään reissuunkaan lähtenyt. Mitä hänelle on tapahtunut? Jostakin syystä nämä tällaiset tapaukset kiusaavat meitä ihan sikana. Pitäneekö tässä toivoa parasta ja varautua pahimpaan? Emme voi olla ajattelematta tuon yksin asuvan naisen omaisia, ystäviä, työtovereita ja oppilaita. Epätietoisuus on raskas taakka.

Toki on niin, että jotkut tahtovat vapaaehtoisesti syystä tai toisesta päästä irti entisestä elämästään. He katoavat kuin tuhka tuuleen ottamatta mitään mukaansa. Toiveena on aloittaa uusi elämä jossakin muualla. Yksi voi mennä Lappiin viettämään Jäniksen vuotta, toinen pakenee etelän aurinkoon, kolmas häipyy jonnekin kauas firman kassa mukanaan. Ja sitten on niitäkin, jotka ovat kyllästyneet omaan elämäänsä niin paljon, että lähtevät pois koko Tellukselta. Naamioivat poistumisensa vaikkapa auto-onnettomuudeksi.

Iso osa ihmisistä on kadonnut nettiin. Osa vapaaehtoisesti, osa vähemmän. Näyttäisi siltä, että kaikki mahdolliset palvelut löytyvät jo netistä. Kotoa tai vankilasta poistuminen ei enää ole asioitten pyörittämisen kannalta ollut pitkään aikaan välttämätöntä. Kaiken maailman laskunmaksupalvelut toimivat automaattisesti niin hyvin, että homma jatkuu pitkään vielä senkin jälkeen, kun palvelujen käyttäjän kalmo jo haisee rappukäytävään asti.

Leedsin yliopiston sosiologian emeritusprofessori Zygmunt Bauman, 90, pitää sosiaalista mediaa ihmistä rajoittavana ilmiönä, ansana. Hänen mukaansa sosiaalinen media ei opeta käyttäjiään vuoropuheluun. Sosiaalinen verkosto voi jonkin verran torjua yksinäisyyttä, jota individualistinen aikamme näyttäisi pelkäävän yli kaiken.

Yhteisön ja verkoston ero on siinä, että kuulut yhteisöön, mutta verkosto kuuluu sinulle. Koet olevasi vallassa. Voit lisätä ystäviä, jos haluat, voit deletoida heitä, jos haluat. Hallitset tärkeäksi koettuja ihmisiä, joihin haluat olla yhteydessä. Toisaalta on niin helppoa lisätä tai poistaa ystäviä netissä, etteivät ihmiset opi oikeita sosiaalisia taitoja, joita tarvitaan, kun kävelee kadulla, menee töihin – paikkoihin, joiden kanssa pitää olla muiden kanssa ymmärrettävässä vuorovaikutuksessa.

Professori ei käytä muodikasta vihapuhe-termiä, mutta hän kyllä tuntee ilmiön. Hän muotoilee sanansa vastaansanomattoman hyvin: Oikea vuoropuhelu ei ole samoihin asioihin uskovien välistä. Sosiaalinen media ei opeta meille vuoropuhelua, koska on niin helppoa vältellä ristiriitoja. Mutta monet ihmiset eivät käytä sosiaalista mediaa kokoontuakseen yhteen ja laajentaakseen horisonttiaan, vaan päinvastoin: rajatakseen itselleen mukavuusalueen, jossa he kuulevat vain oman äänensä kaiun ja näkevät vain oman peilikuvansa.

Me ihmiset kuulumme toinen toisillemme ja tarvitsemme toisiamme joka päivä. Toki on ymmärrettävä niitäkin, jotka vapaaehtoisesti tahtovat olla vain omissa oloissaan. Sen sijaan meidän on vaikea ymmärtää niitä, jotka eivät perusta Jumalastakaan mitään. Jotka tahtoisivat pyyhkiä itsensä kokonaan pois Jumalan muistista. Mutta näin toimien ihminen kadottaa oman persoonallisuutensa, hukkaa sielunsa, hän eksyy lopullisesti tieltä, joutuu kadoksiin.

Kadotus ei siis ole tuomio vaan seuraus omista valinnoista. Siinä eivät sitten mitkään toiveet jälleensyntymisestä tai tyhjiin raukeamisesta paljon auta. Iäisyyteen, uskon muuttumiseen näkemiseksi, tulee valmistautua hyvissä ajoin ja huolellisesti. Pieni vinkki: valmistautuminen liittyy erottamattomasti Jeesuksen seuraamiseen.

Taivaassako vasta tavataan? Miten olisi vähän aikaisemmin, livenä, jo täällä maan päällä?

PS: Meilläkin olisi kyllä Facebookin ulkopuolista elämää, mutta kun me olemme näin vanhemmiten unohtanut sen salasanan...

 

Hyväksi lopuksi päästetään legendaariset Kukonpojat kyselemään tätä samaa Missä kaikki ovat?-kysymystä...

https://youtu.be/b8OEpssxXxk

 

Kuvateksti: Maitotölkki on vain kuvituskuva eikä se liitty millään tavalla tekstissä mainittuun katoamistapaukseen. Ja vaikka bloggaaja olisi eksyksissä miten pahasti tahansa, niin ei se sitä tarkoita, että hänet pitäisi etsiä ja löytää.

 

 

 

1 kommentti

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Hannu Kiuru :”Sosiaalinen media ei opeta meille vuoropuhelua, koska on niin helppoa vältellä ristiriitoja.”

    Niinhän se on, että pimeä bittiavaruus on pimeä. Blogisi kuvassa olevan maitopurkin kyljestä saa käsityksen, että “you are missing” ja kyselet “have you seen me”. I’m sorry. I have not seen you, but have you ever seen something like this: ɐ = lim (=n->∞) (1+1/n) potenssiin n . ?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121