Minkälaiseksi kuvittelet kuolemasi?

Edellisessä bloggauksessani, oi, hyvä lukijani, kirjoitin elämän tarkoituksesta. Johdonmukaisuuden nimessä nyt tulisi tarkastella kuolemaa. Eihän Osmo Tiililäkään aikoinaan sanonut, että kirkko on täällä siksi, että täällä naidaan vaan sitä varten, että täällä kuollaan. Kyllä tämä kalmankatkuinen aihe minulle passaa, lukijasta en voi mennä takuuseen. Lukijahan voi mennä aiheesta ihan lukkoon, mutta voiko siitä meikäläistä syyttää?

Pappina voisin kokemusteni perusteella kirjoittaa vaikka kirjan kuolemaan liittyvistä ajatuksista, näkemyksistä ja kokemuksista, mutta kuunneltuani hiljattain Kai Sadinmaan uutuusäänikirjan nimeltä Kuolleiden kirja eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista  ajattelin, että olkoon. Sisäpaisti valtaosa työn kautta tietooni tulleista  jutuista on sellaisia, että niiden on sopivinta jäädä vaitiolovelvollisuuden piiriin ja matkata aikanaan mukanani hautaan.

Kuolemaa sinänsä  ei kuitenkaan sovi yhtä näppärästi lakaista mullan alle. Siitä tulee puhua niin sopivilla kuin sopimattomillakin hetkillä. Ei parane meidän unohtaa sitä, että kerran me kaikki täältä lähdemme, ei tänne maan päälle kukaan jää. Tai jos jää, niin se on kerta kaikkiaan näkökulmasta riippuen joko jumalattoman tai helvetinmoisen huonoa tuuria.

Oletko, lukija (tässä vaiheessa lukijoita lienee enää kourallinen jäljellä), koskaan fantasioinut omaa lähtösi hetkeä, siis kuvitellut, miten ja millaisissa olosuhteissa täältä otat hatkat?

Tällainen pohdiskelu saattaa vaatia jonkin verran uskallusta, mutta en usko, että se on pahaksi kenellekään. Huonoja kuolemia on turha visualisoida, kannattaa kuvitella vain ns. hyviä lähtöjä. Kuoleman ajankohtaa ei kannata ennustella, sillä silloin viisas alitajuntamme voi ryhtyä tuumasta toimeen ja järjestää niin, että mielessämme pyörittelemästämme dead linesta tuleekin itsensä toteuttavana ennusteena mitä totisinta totta.

Joskus lapsena pohdin, että kuolen 35-vuotiaana, sillä tuolloin se tuntui ihan ikäloppuiältä. Sitten tajusin, että eihän tässä ole hätiä mitiä, kun äiti ja isäkin olivat vielä tallella. Iltaisin kuolema-aihe kuitenkin palasi iltarukouksen myötä mieleeni, kun tuli kohta Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Onneksi äiti ymmärsi vaihtaa tuon karmealta kuulostaneen rukouksen toiseen. Tule, Jeesus, lapses luo, armos, siunaukses suo tuntui heti paljon lohdullisemmalta.

Kammottavin tapa minusta on kuolla omaan kotiinsa yksin, hylättynä ja unohdettuna. Toiseksi karmeimmalta minusta tuntuu joutua vihannekseksi sairaalasänkyyn letkuruokinnalle. Täytynee siis pysyä liikkeellä, jotta pystyisi välttämään yksinäisen lähdön ja toisaalta olla niin terve, että voi boikotoida sairaaloita.

Kolmea erilaista lähtötapaa pidän itse tykönäni ja omalla kohdallani tyylikkäänä:

Sankarikuolema. Tämä on vaikea rasti, mutta toisten ihmisten puolesta uhrautumista on kautta aikain pidetty jalona tekona. Perheetön vanki menee perheenisän puolesta teloituskomppanian eteen. Sotilas kuolee isänmaansa puolesta. Joku pelastaa ripeällä toiminnallaan ihmisiä palavasta talosta. Joku antaa oman paikkansa pelastusveneestä toiselle ja jää itse uppoavan laivan kannelle. Tällainen on hienoa, jaloa, pyyteetöntä, mutta osuu vain harvojen kohdalle. Jos voisin elämässäni  pelastaa edes yhden ihmishengen, niin se tuntuisi hyvältä. Olenko pappina onnistunut pelastamaan yhtään ihmissielua kadotukselta, sen tietää yksin Jumala.

Saappaat jalassa kaatuminen. Tämä ajatus tuli tuolloin tällöin mieleen työaikana messuissa. Millaista olisi saada lähteä tässä ja nyt, suorilta jaloiltani? Tuupertua kesken puheen saarnatuoliin? Lyyhistyä ehtoollisvieraana alttarikaiteen ääreen polvistuneena? Voisi olla, että seurakunta saattaisi aluksi järkyttyä, mutta rauhoittuisi heti kohta ja tajuaisi, että papinhan kävi hyvin: Sielunpaimen noudettiin rakkaasta kirkostaan vielä rakkaampien seurakuntalaistensa keskeltä. En olisi sankari, mutta minusta saatettaisiin jälkipolville tehdä jonkinmoinen myyttinen hahmo.

Nauruun kuoleminen. Tämä vaihtoehto on ehdottomasti kaikkein hauskin! Huumori on ollut minulle koko elämäni ajan tärkeä asia. Se tarttui minuun jo pienenä poikana erityisenä haluna ilahduttaa ja naurattaa muita kertomalla hauskoja juttuja, jatkui hilpeitten pakinoitten kirjoittamisena ja lopulta hakeuduin jopa opiskelemaan sit.com-käsikirjoittamista (tilannekomiikkaa siis) ja stand up-huumoria. Kaikki hauskuus huipentuu siihen, että oppii nauramaan – itselleen!

Työaikana minuun saatettiin välillä hermostua, kun ajateltiin, että onkos tuo tyyppi ihan kevytmielisen pinnallinen eikä ota mitään tosissaan. No, olisivatpa vain tienneet, miten haudanvakavissa paikoissa on tullut olluksi! Asenne on kuitenkin aina ratkaisevin. Eivät meitä saata tolaltamme asiat sinänsä vaan se, miten niihin suhtaudumme. Vastoinkäymiset lyövät toiset ihmiset ihan länään, toiset taas merkillisellä tavalla voimaantuvat kovista kokemuksistaan. Voi vitsi, kun tietäisi, miksi!

Humoristinakaan  ei tietenkään ole aina helppoa olla. Joillakin sielunhoidon ja terapian koulutuskursseilla kävi niin, että vetäjä yritti tahallaan rikkoa minut päästäkseen jonkinlaisen kuvittelemansa suojamuurin läpi. Well, kyllähän psykologinen painostus tuloksia tuottaa ja minut saatiin rikki. En vieläkään tiedä, oliko tuo mitenkään sankarillista touhua. Tai sen kuuluisan rakkauden nimissä tapahtuvaa hoitamista. Hoitokokous, huh!

Sairaalasielunhoitokurssille hakeutuville järjestetään kalliit soveltuvuustestit. Musteläikkätestin kohdalla meikäläisellä läikähti kunnolla. Hyvä ettei minua ruvennut ääneen naurattaman, kun yhdessä valkoisessa paperissa oli yksi pieni musta vinoviiva, kuin silmäripsi.  Kysyttiin, mitä näen kuvassa. No, jummijammi, minähän vastasin, että näen roskan aaveen silmässä. Minusta se oli hauska vastaus, mutta ei ilmeisestikään odotusten mukainen. Minut diskattiin, mutta kun pari vuotta myöhemmin olin taas pyrkimässä, en enää nähnytkään samassa kuvassa roskaa aaveen silmässä….

Eikö ihmisellä eläessään saa  olla hauskaa, keneltä hilpeys olisi pois? Saisiko inehmo edes kuolla nauruun? Minua sellainen lähtö kyllä huvittaisi. Olen nimittäin huomannut, että osaan jo  kertoa itselleni sellaisia vitsejä, joita en ole koskaan ennen kuullut ja joihin hervottoman naurukohtauksen yhteydessä voisi  jopa tukehtua. Onneksi saan kohtauksen loppumaan heti, kun alan ajatella Stalinin hirmutekoja tai Suomen soteuudistusta. Silloin vakavoidun.

Vekkulia olisi, kun patologi näkisi kalmanhajuisen kalmoni kalmankalpeille kasvoille jämähtäneen autuaan hymyn ja minut aukaistuaan toteaisi, että joo, kyllä tämä on ensimmäinen tapaus pitkällä urallani, kun näen jonkun ihan oikeasti kuolleen nauruun! Hauska tapaus.

 

PS: Tämä Hilkka Olkinuoran viisas haastattelu sai minut bloggaamaan yllä olevan, vaikka omena sitten putosikin varsin kauas puusta...

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006651688.html

 

Kuva: Hugo Simbergin häkellyttävän hellyttävä Kuoleman puutarha.

 

 

61 kommenttia

  • Tarja Parkkila sanoo:

    Kukaan ei ole ehkä huomannut, että Jeesuksesta sanotaan: ” Hän oli ensimmäinen kuoloon nukkuneista. ” toisinsanoen, kuolemaa verrataan uneen, johon viittaa myös puhe heräämisestä. Esikoinen kuoloon nukkuneista.

    Unessa me usein näemme poisnukkuneita sukulaisia ja muuta sekasotkua päivän aikana tapahtuneista asioista. Kuolemassa on myös luvattu sukulaisten tapaaminen tuolla puolen virran, mutta vain kaunista unta noin muuten, kuten taivasta ja hallituspaikkoja

    Olen usein unessa ajatellut, että tämä ei ole totta, tämän täytyy olla unta. Yksi tapaus oli sotauni, jossa seisoin vilisevien joukkojen keskellä, mutta kukaan ei huomannut minua, eikä minua ammuttu. Olin täysin mitäänsanomaton sivullinen joka katseli, kuin elävää elokuvaa ympärillään.

    Viimeksi näin unta poisnukkuneesta äidistäni, joka unessa ei ollut sairautensa runtelema, mitään muistamaton vanhus, vaan ihan elämänsä voimissa pyöriskelevä naisihminen ja hän odotti lasta. Se oli melkoinen yllätys , että miksi hän nyt enää lasta, kun me lapset olemme jo ihan aikuisia, eivätkä lapsenlapsetkaan enää vauvaikäisiä.

    Kunnes sitten mietin ikää, unessa siis mietin hänen ikäänsä ja ajattelin, ettei tämä edes ole mahdollista, äiti on yli yhdeksänkymmenen, hän ei voi odottaa lasta. Ja tähän heräsin.

    Kiinostaisikin tietää, että miten siellä kuolon unessa, jos vaikka tuleekin miettineeksi, että ei tämä voi olla totta, mutta herätä ei saa, ennenkuin Jeesus tulee herättämään.

    Mikä on asiaan vihkiytyneiden näkemys tästä kuolon unesta? Jos vaikka näkee unta helvetistä, eikä voi herätä, eikä Jeesus koskaan tule, kun ei ole tullut kahteentuhanteen vuoteen, niin tuleehan siitä ikuinen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tarja: Toki tuo unenomaisuus on kuoleman yhteydessä ja Jeesuksen puheissa noteerattu. Tärkeintä kuolonuneen nukkumisessa on nähdäkseni se, että Jeesus viimeisenä päivänä herättää nukkujan. Jotkut papit tosin ovat hautajaisissa menneet lupailemaan liikoja, kun viimeisesen päivän asemesta heidän huuliltaan on saattaut livahtaa kolmas päivä.

      Sen sijaan unien katselu kuoleman jälkeen ajattomuudessa on aika haasteellista, kun ruumis joko kumisee onttouttaan tai on peräti jo tuhkana ja sielu ties missä. Ruumiin ylösnousemiseen me kristittyinä kuitenkin edelleen urheasti uskomme, iloiseen jälleennäkemiseen Kristuksessa poisnukkuneitten rakkaittemme kanssa ja – voih, pienenä pyhäkoululaisena tämä tuntui minusta niin kovin pitkästyttävältä – iankaikkiseen hääjuhlaan taivaassa. Pitääkö siellä ihan oikeasti soittaa harppua, huilua tai kannelta, eikö bändillä ole sähkökitaroita ja rumpuja? No, nokkahuiluja ei nyt kai ainakaan laiteta soittamaan?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jori Mäntysalo sanoo:

    Jos nyt edes tulisi äitinsä sukuun ja kuolisi. Isän puolella kun väki ei oikein kuole, vaan mieli hiipuu pois ja sitten joskus ruumis seuraa perässä.

    Anteeksi, kovin epähauska kommentti hauskaan blogiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jori: Moi, pitkästä aikaa. Niin, synkassahan mielen ja ruumiin toivoisi toimivan ja yhtä jalkaa kulkevan. Ei, tuo vertaushan ontuu pahasti. Vaan eiväthän mieli ja ruumis voi käsikkäinkään kulkea! Kenties muuta ei voi kuin vain seurata tilannetta katseella?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jori Mäntysalo sanoo:

      Juuh, eipä siinä mitään voine. Siinä vaiheessa ei enää ole oikeustoimikelpoinen eutanasiaa pyytämäänkään, sikäli jos nyt joskus saadaan sen salliva laki aikaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Vapaaehtoisena “kuolemanenkelinä” saattohoitokodissa näin monenlaisia kuolemia. Vaikka kaikki tiesivät olevansa “viimeisellä asemalla”, jotkut tappelivat ankarasti kuolemaa vastaan. Eräs kutsui poliisin paikalle ja kertoi, että hänet tapetaan täällä, viekää pois. Erään kuolevan sängyn vieressä omaiset riitelivät perinnönjaosta. Eräs kuoleva kertoi salaisuuden, jota oli kantanut koko elämänsä ajan. Hänen miehensä oli nuorena murhannut jonkun jäämättä kiinni. kysyi, voisinko antaa aynninpäästön. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, ettei ollut ilmiantanut miestään. Tuli mieleen nämä ratkaisemattomat murhat, mutta nainen ei kertonut enempää.

    Kuolema tulee aina väärään aikaan, joko liian aikaisin (kuoleva itse) tai liian myöhään (omaiset).

    Monia tuskallisia kuolemia nähneenä kannatan eutanasiaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Charlotta: Otitko kaiken kuulemasi ihan sanatarkasti todesta vai näitkö myös, että moniin tapauksiin saattoi liittyä aimo annos potilaitten kokemaa harhaisuutta?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Riitta Ali-Rekola sanoo:

      Charlotta, sinulla on varmaan ollut etuoikeutettu paikka nähdä ja kokea erilaisia kuolemia saattohoitokodissa. Minullakin on ollut, mutta kahden omaiseni kanssa. Läheltä on liipannut ja kouristanut. On kyseessä kahden eri ikäisen, mutta samaa syöpää sairastaneiden puolisoni 66 v. ja tyttäremme 17 v. kuolemat. Eri aikaan vain, eri paikoissa. Miestäni hoidin loppuun asti itse kotona omaishoitajana. Tyttäremme kuoli Meilahdessa syöpäklinikalla. Mitä yhteistä, mitä erilaista näissä kuolemissa oli? Elämän lyhyys ja sen tajuaminen. Rankka ruumiillinen ja henkinen ponnistus lähes sekoamiseen asti kaikilla meillä.

      Tytär teki sairaudestaan ja sen etenemisestä kuvasarjan, joka on kiertänyt näyttelynä seurakunnissa, sairaaloissa ja tapahtumissa 1990-luvulla. Hän tilitti suhdettaan elämään, sairauteen ja kuolemaansa omin sanoin näin: “Niin. Minä kuolen. Entä sitten?” Hän hyväksyi kuolemansa, vaikka olisi tahtonut elää. “Minä en elä niin pitkään kuin moni muu. Mutta tämä tieto ei riistä minulta kaikkea. Syöpä vei minulta vanhan elämäni, mutta antoi tilalle uuden, vielä ehkä hataran, mutta tarkoituksenmukaisen. —Nyt löysin tarkoituksen elämälleni: Kodin, perheeni, ystävät ja Jumalan.” Yhtäkkiä, kuin sormia napsauttamalla, oli elämä järjestynyt oikeisiin uomiin. Ihailin lapseni tärkeysjärjestystä, jossa kaikki oli kohdallaan.

      Lapseni piirsi herkän puun, vaaleanpunaisen ja kauniin. Puulla oli vankat juuret. Muuten se ei pysyisi pystyssä. Lapseni oli saanut elämäänsä vankat juuret kodistamme, jossa kaikessa oli pohjana kristillinen kasvatus. Pyhäkoulu, kerhot, leirit ja rippikoulu, koulun uskontokasvatus. Mitään ei tuputettu. Sai itselleen valita elämänsä ainekset. Nyt kasvatus, joksi sitä voi nimittää, kulminoitui kuvalliseksi puussa, jossa oli vahvat juuret. Taiteellisesti elämää ymmärtävä lapsemme ymmärsi kuvata syöpänsä elämän puuna. Se ei ole pikkujuttu lapsen ja nuoren näkökulmasta.

      Arviolta noin 60 000 ihmistä näki kiertonäyttelyn, jota hoiti Nuorten Keskus. Sain itse kirkon nuorisotyön stipendin näyttelyn kokoamiseen vuonna 1994. Samana vuonna julkaistiin kirja lapseni ajatuksista, maalauksista ja omasta surutyöstäni. — Sitten mieheni syöpä, jota hän ei pystynyt käsittelemään. Hän syytti siitä kaikkea, mitä päivittäin eteen sattui. Hän ei puhunut kuolemastaan mitään eikä syövästä saanut puhua ollenkaan, ei muille eikä hän itse halunnut puhua. Hän vain kiihkeästi etsi parannuskeinoja, joita ei ollut kuin yksi sytostaattilääke, joka ei enää purrut. Hän ei tahtonut kuolla. Hän vastasi lääkärille, joka kysyi, millainen suhde on tuonne yläkertaan, että ei ole mitään suhdetta. Olin tilannut tapaamisen sairaalasielunhoitajalta, jonka tapaamista hän ensin vastusti mutta sitten myönsi keskustelun tarpeelliseksi. Kotiin ei tuotu taakkaa, joka käsiteltiin sairaalassa. Sanoin, että en läheisenä pysty enkä voi keskustella tästä asiasta. Siksi on viisainta, että tällaiset kesķustelut kuoleman läheisyydessä annetaan asiantuntijalle, papille, joka on kokenut. Minun tehtäväni oli olla vaimo, rinnallakulkija toisella tavalla.

      Kahden kuukauden kuluttua aviopuolisoni kuoli sairaalassa läsnäollessani. Luin hänelle kuolinvuoteella Isä meidän rukouksen. Muuhun en pystynyt. Olin joutunut tyynnyttelemään ensin hyvin tuskaista miestäni, jonka kommunikointi puheen tasolla oli lakannut. Kehotin häntä lähtemään pois rauhassa, minä pidin kädestä ja hän tyyntyi. Minun piti sanoa, että hänen elämänsä on nyt lopussa, hänen aikansa täällä on päättynyt ja jatkuu toisessa, uudessa elämässä. En ymmärrä, miten osasin toimia näin.

      —Eutanasiaan en osaa ottaa kantaa, mutta en olisi sitä läheisteni kohdalla ottanut. Ei tullut muu mieleeni kuin että olin sopertanut jotain rukouksen tapaista. ” Hoida nyt hyvä Jumala tämä, kun en itse osaa enkä pysty, hoida kaikille hyväksi näkemälläsi tavalla.” Uskon, että tuo vaivainen rukous kuultiin. Jumala hoiti rakkaani hänelle sopivalla tavalla ja ajalla. Kivut loppuivat, ikuinen lepo alkoi.

      Ortodoksina minua lohduttaa kontakki, joka luetaan ortodoksisessa vainajan siunauksessa ja panihidassa, muistorukouksessa: “Saata, oi Kristus, sinun palvelijasi sielu lepoon pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä.”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kiitos, Riitta, koskettavasta puheenvuorostasi. Kirjoitit avoimesti ja kauniisti ja toit uusia näkökulmia keskusteluumme. En blogistina mitään muuta niin paljon toivo kuin että syntyisi hyvää ja merkityksellistä keskustelua kulloisestakin blogin teemasta. Eiköhän se liene kaikkien blogistien yhteinen toive – tai ainakin salainen haave? Olen myös peräänkuuluttanut sitä, että aiemmin verkkopäiväkirjan nimellä kulkeneissa kirjoitelmissa näkyisi myös persoonallinen ote, ei vain mielipide 1 vs mielipide 2 vs mielipide 3 jne.

      En jaksa erityisemmin enää arvostaa mielipiteitten summittaista heittelemistä kommenteissa enkä peitsen taittamista, sillä eihän ihmisen persoona, hänen sisin olemuksensa näy niissä juuri millään tavalla. Voi olla, että ihmisille on tarttunut hihaan joitakin mielipiteitä, jotka he ovat nielleet pohtimatta niitä sen tarkemmin. Mutta kun puhutaan vaikkapa elämän tarkoituksesta ja suhteesta kuolemaan, niin silloin ollaan ainakin meikäläisen mielestä ihan kuin toisella planeetalla. Kaikilta ei löydy edes sanoja näitä herkkiä ja kuitenkin välttämättä esiin pyrkiviä tuntoja kuvaamaan.

      Tulipas pitkä tilitys, jonka tehtävänä oli vain kiittää sinua, Riitta, kun asetit eteemme niin tarkan peilin, että siihen katsominen jää yksinomaan oman rohkeutemme varaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

      Olen kokenut läheltä, anoppini saattohoitajana viikon ajalta, kuoleman “oikeaan aikaan” hänen itsensä ja meidän lähiomaistenkin kannalta. Kun anoppini kuuli leikkauksen jälkeen munuaistensa toiminnan lakanneet, hän tiesi kuolevansa piakkoin. Hän hyväksyi sen, koska oli jo muutenkin väsynyt elämään. Seurasin viereiseltä paikalta hänen siirtymisvaihettaan kuolemaan asti. Kävimme vakavia keskusteluja, rukoilemme yhdessä, ehtoollinenkin järjestyi. Oli jotenkin lähtöjuhlan tunnelma. Se viipyi mielessämme kuoleman jälkeenkin. Itse kuoleminen oli rauhallinen nukkuminen pois.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi: Tähän voinee todeta, että hyvin kuoltu ja oikein kuoletettu, vaikka en koskaan ole tuosta kuolettamistermistä koskaan oikein tykännytkään.

      Oman isäni kuolinvuoteen äärellä olen istunut ja hänet lauluin, raamatuntekstein ja rukouksin matkaan saattanut, mutta en koe toimineeni minään kuolettajana saati kuolemanenkelinä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Ai. Kiva kuulla että täällä on muitakin “kuolemanenkeleitä”. Olihan se mielenkiintoista aikaa. Oma kuolemanpelko taisi myös helpottaa. Samalla oppi iloitsemaan pienistä asioista enemmän.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Kukin kuolee tavallaan, mutta enemmistö kuolee nukahtamalla ikuiseen uneen sairaalan sängyssä. Tarpeeksi vanhat kokevat usein ,että jo on aika lähteä. Siihen kypsyyten toivon itsekin joskus pääseväni. Niin toivon itsekin kuolevani. Ehkä sairaalassa noiden muutaman tärkeän henkilön läsnäollessa. Nykyinen pallatiivinen hoito joka ottaa kivut pois on todellinen armeliasuus jonka nykyaika tekee mahdolliseksi.

    Ikäviä ja ahdistusta ja kauhua herättäviä kuolitapoja on monia.Toivonmukaan en kuole nälkään ja janoon hautautuneena rakennusmassojen alle tai autokolarissa jossa olen kiinni puristuneena . Ennenvanhaan kirkossa rukoiliin sitä että säästyisi pahalta äkilliseltä kuolemalta. Hyvä rukous Vieläkö sitä rukolillaan ?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku: Kirkkomme vanhassa käsikirjassa tosiaan rukoillaan, että Jumala varjelisi meidät pahalta, äkilliseltä kuolemalta. Ajatuksena lienee ollut se, että on erityisen paha asia, jos kuolema tulee niin nopeasti ja yllättäen, että ihminen ei ole ehtinyt, osannut tai viitsinyt siihen millään tavalla varautua. Eli siis jää katumuksenteko väliin…

      Kyrie-litaniassa on vielä maininta pahasta, äkillisestä kuolemasta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Olen lukenut Tammisaaren vankileirikokemuksista, ettei nälkään kuoleminen olisi tuskallista. Siinä vain väsyy ja nukkuu pois. Siellä väsymystä valittavat ohjattiin puun juurelle “lepäämään”. Josta ruumiit seitten kärrättiin pois.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jori Mäntysalo sanoo:

      Kai äkkikuolema sittenkin on itselle kaikkein helpoin – jonain aamuna ei vain herää.

      Mutta toisille tilanne on varmaankin toinen. Tosin kuten alta huomaa Taija Parkkilan tekstistä, ei toinen ääripääkään hyvä ole.

      (Nörttinä sitä voisi oikeastaan rakentaa kuolleen miehen kytkimen joka pistää läheisille postia jos en kerran vuodessa käy painamassa nappia…)

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jori: Kristittynä pidän tavattoman suurena etuoikeutenani saada iltarukouksessani keventää ja tyynnyttää sydäntäni tuomalla Herrani eteen niin päivän huolet ja murheet kuin ilonaiheetkin. Enää en lapsen lailla pelkää ajatusta Jos sijaltain en nousisi, sillä pääpaino on nyt pyynnössä Taivaaseen ota tykösi. Eli minä joka ilta ikään kuin pakkaan matkalaukkuni ollakseni valmis viimeistä matkaa varten.

      Kuten blogissa kerroin, pidän yksinäistä lähtöä kenkkumaisimpana vaihtoehtona, ihaninta olisi, jos kaikki rakkaimmat ihmiseni saisivat olla kuolinvuoteeni ääressä voidakseni hyvästellä heidät.

      Sen verran realiteetintajua minulla kuitenkin on, että kyseinen vaihtoehto (yksin oot, sinä ihminen, kaiken keskellä yksin) on yksin elävän kohdalla mitä todennäköisin. Niin tai näin, yksin me kaikki kuitenkin vuorollamme Viimeiselle Portille saavumme.

      Mutta silloin – näin toivon – tapahtuu vain se, että uskoni saa muuttua näkemiseksi. Kristuksen omille on varattu tällainen kaksoisnäköala: Lähden täältä nurkumatta, kun saan lähtökutsun, mutta aivan yhtä hyvin voin tänne hetkeksi jäädäkin, jos minulle vielä löytyy jotakin käyttöä Jumalan valtakunnan työssä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    En ryhdy valittamaan, enkä siunailemaan, mutta jos joutuu yli kymmenenvuotta kulkemaan lähimmän omaisen rinnalla sairauksissa, leikkauksissa, mielen hiipumisessa ja omassa voimattomuudessa kaiken keskellä, niin täytyy sanoa, että lopussa jo niin toivoi, että pääsisi toinen pois ja itse pois tästä vankilasta, joksi se tuntui jo muuttuvan, vaikka hän olikin laitoshoidossa. Oma mieli oli kuitenkin kaiken aikaa kiinni asiassa, ja tavoitettavissa olosta tuli rajoittava tekijä.

    Alussa toivoi, että kaikki vielä muuttuu paremmaksi, olinhan aina kaiken selvittänyt ja hoitanut selville vesille. Toki minä tämänkin tässä hoitelen pikaisesti . Jos olisi tiennyt, että kaikki vain pahenee, se olisi ollut masentavaa, mutta onneksi me emme tiedä etukäteen. Kymmenen vuotta eteenpäin on pitkä aika jos etukäteen tietäisi, että tämä tulee olemaan vain tätä ja pahempaakin.

    Välillä teki mieli huutaa oma ahdistus ulos, mutta ajatustyön seurauksen oli lopulta myönnettävä, että elämän edessä on pakko nöyrtyä ja myöntää, että tämä menee nyt näin, enkä minä voi mitään.

    Sen seuraaminen kuinka ihminen pikkuhiljaa joutuu luopumaan kaikesta, kodistaan, tavaroistaan, vaatteistaan, muistoistaan ja lopussa on vain luukasa sängyn pohjalla, jäljellä on enää vain henki ja sekin on annettava pois. Se ei voi olla koskettamatta jotakin sellaista kohtaa, joka yleensä ei ajatuksissa viihdy totena, vaan jonakin kaukaisena ja vain muille kuuluvana.

    Jälkeenpäin ajattelin, että tuona aikana opin elämästä enemmän, kuin koko elämäni aikana muuten, tai koulunpenkillä. Nyt osaan olla kiitollinen jokaisesta terveestä, huolettomasta päivästä joita saan kokea ja elää. Tiedän miltä kuolema ja poistuminen näyttää, se on yksinkertaisesti luopumista kaikesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Pelkoa aiheuttaa vain kaikesta luopuminen. Se on hyvin pelottavaa. Sen vastapainona elämän arvon ymmärtää selkeämmin. Siksi kiitollisuus pienistä asioista luo elämäniloa ja turvallisuuden kokemusta.

    Pieni poika tuli linja-autoon ja huudahti iloisesti : ” taas on punaiset penkit !”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: Juuri tuota asiaa Memento mori-ajatus tahtoo tähdentää: Muista kuolemaasi, muista olevasi kuolevainen osataksesi elää paremmin, käyttääksesi elinaikasi oikein, iloitaksesi elämästäsi vastoinkäymisistäsi huolimatta ja ollaksesi iloksi myös lähimmäisillesi ja kunniaksi Jumalalle.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Samuel Kettunen sanoo:

      Kyllä siinä on myös iankaikkisuus ulottuvuus, ennenkaikkea, eikä vain “kaikesta luopuminen.,” hautajaiset ovat ennenkaikkea jälkeenjääneitä varten, ja silloin papin tulisi puhella sen mukaisesti sanan pohjalta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Samuel: Eihän Pekka kuvauksessaan maininnut mitään hautajaisista. Voit kyllä olla varma siitä, että ainakin Ruttopuiston rovasti hoiti 36 työvuotensa aikana hautajaiset niin, että Kristuksesta kuoleman voittajana ja iankaikkisen elämäm antajana ei vaiettu. 😇

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Harvaa ihmistä kiinnosta se aika, kun häntä ei vielä ollut, miksi se aika jolloin häntä ei enää ole, pitäisi olla sen merkityksellisempi.

    Ikuisuus ajatuksena on jotain, jolla ei ole alkua eikä loppua, joten on harhaa ajatella, että ikuisuus voisi alkaa ihmisen kuolemasta. Kaikella millä on alku, on myös loppu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Riitta Ali-Rekola sanoo:

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    TOIVE VAI TODELLISUUS?

    Nöyrästi tunnustan Hannu, etten ole mitenkään kiittelysi arvoinen. Mutta koetan nyt tavoittaa jotain siitä arvokkuudesta ja jotain siitä ilosta, millä suhtaudun omaan kuolemaani. Harvoin näissä bileissä saa, mitä tilaa. Toiveet ja todellisuus eivät käy yksiin. Minulla suhde kuolemaan ja kuolemisiin on erityinen. Se on alkanut niin varhain, etten edes tavoita sen alkuperää. Olen asunut lapsuuteni hautausmaan vieressä. Avoimista ikkunoista kantautui sunnuntaiaamuisin siunausvirsi ”Oi Herra, jos mä matkamies maan…” kotiimme, kun vainajia siunattiin ennen kirkonmenoja. Hautausmaa on ollut pakopaikkani ja paratiisini läpi lapsuuden. Tajuan saaneeni sieltä paljon iloa, merkillistä voimaa, kauneutta. Lapseni on sinne haudattu 30 vuotta sitten 17-vuotiaana. Aviopuolisoni menehtyi syöpään nelisen vuotta sitten. Molempien yhteinen hauta on lähellä lapsuuden kotiani. Sama paikka on kerran myös minun lepopaikkani. Haudalta laskeutuu mäki, joka päättyy järveen. Ennen se oli niitty, josta lapseni poimi mansikat ja päivänkakkarat. Sille niitylle nyt on hautausmaata jatkettu ja yhteinen hautamme on keskellä tätä paikkaa. Hautausmaa oli hyvin kaunis ja ruokki monella tapaa lapsen kaipuuta pois ison perheen melskeestä. Vaaleanpunaiset, kerrotut Mustialan ruusut ja hopeapajut, tuijakäytävät ja lintujen laulu ruokkivat lapsen mielikuvaa paratiisista. Kengätkin piti ottaa pois, sulkea silmät ja antaa pehmeän hiekan soljua varpaiden välistä. Kuvittelin kulkevani paratiisin hiekkakäytäviä. Suhteeni kuolemaan on varsin luonnollinen. Se on osa elämää, joka ei pääty kuolemaan. Jo paljon ennen opetusta iankaikkisuudesta tiesini intuitiivisesti, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Se on aina minuun kiinnitettynä ollut elämän käsikirjoitus, jota kuolema ei lopeta, vaan sillä on jatkumo iankaikkisuudessa. Ja siihen on merkillinen kaipaus jo tässä elämässä. Äitini suhde kuolemaan on ollut samanlainen. Hän toivoi kuolevansa marjareissulla mäntykankaalle kanervien vielä kukkiessa. Leuto kesätuuli heiluttelisi mäntyjen oksia, joku soittaisi kannelta tai puro solisisi lähellä. Tosiasiassa hän oli sairaalan vuodeosastolla syöpään kovissa kivuissa. Hänen morfiiniannostaan ei lisätty, koska pelättiin hänen kuolevan… silloin sisareni sanoi, että kuolema on armahtaja eikä tässä ole mitään mieltä pihdata lääkettä, jonka äiti juuri nyt tarvitsee. Mitä väliä sillä on, kuoleeko potilas nyt morfiinipistokseen vai annetaanko julmasti kitua? Sairaanhoitaja antoi piikin ja kymmenessä minuutissa äitini oli poissa. Hän oli vielä järjissään antanut viimeisenä tahtonaan määräyksen, ettei tehdä ruumiinavausta. Silloin ei voi syyttää ketään yliannostuksesta, koska se pelko on syvään iskostunut kivunhoitoon. Puhuisin kivunhoidon estämisestä, kun lääkitys on puutteellista. Näitä tarinoita on niin monta kuin ihmisiä, mutta yksi toive on kaikilla kuolevilla: Vierelläni olisi joku, joka rakastaisi tai vähintään välittäisi kuolevasta. Sitten että kuolema olisi kivuton ja nopea. Tämä toive pätee myös minuun. Joskus sattuu jotain hautaustoimituksen aikana, joka voi tuoda ilon pilkahduksen muuten niin vakavaan toimitukseen. Kun piti tyttäreni hautaan heittää hiekkaa, niin löysin vain kovan kokkareen ja kun se osui arkkuun, kuului vain kovaa kolinaa. Olinkin heittänyt kivenmurikan, jota olin luullut jäätyneeksi hiekaksi. Käänsin pääni pois. Samaan aikaan huomasin, että minulle oli jäänyt punaiset sormikkaat käteeni. En ollut jaksanut ajatella, mitä käteeni laitan. Minua alkoi naurattaa sisäisesti. Ajattelin, että lapseni näkee tämänkin tilanteen. Tämähän oli nyt ihan hullunkurista. Tyttäreni katselee tätä jostain ja ajattelee: Äitiparka, noin sille aina sattuu. Nytkin äiti on huolehtinut kaikesta ja nuo punaiset hanskat ihan sen tähden, että se ei ole sitä tajunnut. Jonkun olisi pitänyt huolehtia äidistä. Ei kukaan ole katsonut, mitä äiti laittaa päälleen. On sillä sentään musta jakkupuku ja valkoinen paitapusero. Mutta synkän hautajaisasun sijalle äiti olisi tarvinnut kukkamekon ja iloista musiikkia, paljon lämpimiä ihmisiä ympärille. Olen pyytänyt rukouksessa, että tietäisin muutaman päivän sisällä kuolemani. Olen antanut hoitotestamentin ja kirjoittanut myös arkkuun laitosta ja hautauksesta ohjeet, koska olen ortodoksi. Olen antanut tärkeiden henkilöiden yhteystiedot, samoin oman ortodoksikummini. Hänet olen pyytänyt laittamaan minut arkkuun. Tutun papin olen pyytänyt siunaamaan. Minut laitetaan arkkuun ortodoksiristi rinnallani pienen ikonin kanssa, kääritään juhlavaatteessani pellavaiseen kateliinaan, jossa on Jumalanäiti ja Kristus. Liinan ympäri kiertää teksti hautauskanonista: ”Saata, oi Kristus, sinun palvelijasi sielu lepoon pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä.” Päähän tulee otsanauha, jota kiertää tekstinä myös seurakunnan yhdessä laulama saattoveisu: ”Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, armahda meitä.” Koko siunaamisen ajan olen arkussa kasvot näkyvissä. Arkku naulataan kiinni vasta siunauksen päätyttyä ja kuljetetaan hautausmaalle. Minut haudataan kokonaisena lapsemme ja aviopuolisoni viereen. Kaikki halukkaat saavat tulla sekä kirkkoon että muistotilaisuuteen, jos sellainen järjestetään. En pidä ”haudattu hiljaisuudessa” ilmoituksista itse, vaikka ymmärränkin rajoitukset. Haluan myös hautakiveen, jossa nyt on aviopuolisoni ja tyttäremme nimet, oman nimeni eteen isomman ortodoksiristin, koko 10 x 17 cm, paksu ja painaa noin kilon. Sen olen vanhan mallin mukaan valanut pronssiin. Ystäväni kuvanveistäjä auttoi kaikissa työvaiheissa. Valmistin sen kansalaisopiston kuvanveistokurssilla. Kun tein sitä, se herätti mielenkiintoa. ”Mitä teet?” – ”Ristiä hautakiveeni, kun olen ortodoksi: Ryövärin risti vinopuineen. Kristus riippuu ristillä, vieressä kärsimystunnukset keihäs ja sieni, jolla Jeesuksen suuta kostutettiin, alhaalla pääkallo sen merkkinä, että Kristus kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.” Kuvanveistotilaan tuli aivan hiljaista. Kukaan ei kysynyt mitään. Kuolemasta ei puhuttu. Se vaiettiin. Kesällä 2019 vein ristin siunattavaksi Valamon luostariin, jossa rippi-isäni ensin tarkisti ristin sopivuuden, niin että siinä on kaikki Raamatun mukaiset pyhät merkit. Sitten hän vasta siunasi ristin tarkoitukseensa pyhitetyllä vedellä Valamon talvikirkon alttarissa. Näitä pyhiä esineitä ei siunata, ellei niissä ole määrätyt asiat oikein. Siunaava pappi vastaa tästä. Myös mukana ovat kaksi enkeliä ja Kristuksen käsittätehty ikoni, veistetty kohotyönä juustovahamottiin. Risti odottaa minua yöpöydälläni vieressäni siirtymistä tuonilmaisiin. Nukun jo nyt yöni ristin suojassa. Poikkeavaako? Kaikki tämä on esityötä omalle kuolemalleni. Se on totuttamista ajatukseen, että elinvuosia on vähemmän edessäpäin kuin takana. Se antaa minulle tunnun, että menen juhlaan. Olen kutsuvieras ja menen kunniaan ja iloon niillä lupauksilla, jotka Kristus on omilleen antanut. Kirkko hoitaa minut tästä elämästä pois sanallaan, rukouksillaan ja sakramenteillaan pyhyyteen. Minun tehtäväni on olla ortodoksisen kirkon uskollinen ja oikea lapsi, noudattaa niitä säädöksiä, jotka seitsemän pyhää synodia ja pyhät isät säätäneet ja rakkaudella omaksuneet. Niin, minä kuolen. Milloin ja miten, sitä en tiedä. Kaikki olen jättänyt Jumalan haltuun. Hänellä on suunnitelma elämälleni, hänellä on suunnitelma kuolemalleni. Tähän uskoon voin turvallisesti jättää itseni.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Riitta: Wau ja suurkiitos, sillä näin syvältä luotaaviin ja herkän kauniisiin teksteihin tällä blogisivustolla harvoin törmää. Kiitos. ❤😇🤗

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Samuel Kettunen sanoo:

      Jeesus sanoo Raamatussa: Minä olen ylösnousemus ja elämä, ja joka uskoo minuun…jne. Vain Hänessä on se ikuinen elämä ja autuus, ei missään muussa toiminnossa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Werner Janhonen sanoo:

      Kiitos Riitta

      Kerroitte, että miehenne oli vastannut huonona hatkenään lääkärille, että suhde Jumalaan oli heikko.

      Sitten ortodoksi pappi oli rukoillut, että Jumalan palvelija pääsi lepoon. Minkälaiset kokemukset jäivät tästä? Tunsitteko, että tämä rukous sai toteutua? Miehenne ei varmaan ollut yhtä tarkkaan suunnitellut hautajaisiaan? Minkälaisia hautajaisia hän toivoi?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Olen ollut lähellä kuolemaa omakohtaisesti elvytettynä. Olen ollut rakkaitteni vieressä jakamassa kuolemisen hetken. Kaikissa on ollut lääketieteellinen apu mukana, ei eutanasiana, vaan kipujen lieventäjänä. Läheisteni kuolemat sairaalassa ovat olleet rauhallisia nukkumisia pois. Missä on ollut jonkinlainen Pyhän kosketus viimeisen henkäyksen hetkellä. Itse asiassa jo aiemminkin lopun koko prosessissa. Nuorena kuolleen sisareni ja vanhan anoppini saatoimme rajan yli kirjaimellisesti rukouksen myötä. Se oli armollinen kokemus.

    Omista lähellä piti -kokemuksistani en yhtä lukuunottamatta muista mitään. Olisin ilman elvytystä vain nukkunut ajasta ajattomuuteen. Kuulin vain jälkikäteistä lääkärien puhetta, kun olin palannut tajuihini ambulanssissa ja sairaalassa.

    Yhdestä sydänkohtauksesta ja syvästä tiedostamattomuudesta jäi rajatilakokemus. Se oli hyvin stereotyyppinen: tunneli pimeästä valoisaan kauniiseen välimerelliseeen maisemaan. Pastoraali-idyllin kaltainen onnellinen viipyilevä hetki. Paluu tajuihini oli taas putoamista takaisin pimeään, jossa kuulin vihlovia ääniä (auttavien ihmisten hätääntyneenä äänet, luulisin). En ole tätä pyrkinyt kummemmin tulkitsemaan. Luulen siinä kuitenkin ilmenneen viimeisen tajunnantason arkkityyppisiä kuvia.

    En kuvittele kuolemaani. Se on tulossa miten onkin tullakseen. Tietysti toivon, että se olisi rauhaisa nukahtaminen ikuisuuteen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi: Tunneli-mielikuva on tyypillistä kristillistä kuvastoa. Itse puhun mieluummin elämästä käytävänä, jossa kuljemme availlen matkamme varrella useita ovia, joille on yhteistä se, ettei niiden toisella puolella enää ole ovenkahvaa, ts. paluun mahdollisuutta ei ole. Kyse on siis yksisuuntaisesta kulkuväylästä. Ja siellä käytävän päässä on ovi raollaan ja näkyy valoa. Siellä odottaa Herramme Jeesus Kristus, ylösnoussut ja kuoleman voittanut Vapahtajamme! Jees!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

      Rajatilakokemuksessani päädyin tunnelista ulos kauniiseen maisemaan, jossa “oppaakseni” tuli Rakkauden ruusu. Sain käydä katsomassa elämän kirjaa. Dantelainen visio! Mielenkiintoista, mitä alitajuinen tiedostamaton tuottaa quasi kuoleman hetkellä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (65v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121