Minkälaiseksi kuvittelet kuolemasi?
Edellisessä bloggauksessani, oi, hyvä lukijani, kirjoitin elämän tarkoituksesta. Johdonmukaisuuden nimessä nyt tulisi tarkastella kuolemaa. Eihän Osmo Tiililäkään aikoinaan sanonut, että kirkko on täällä siksi, että täällä naidaan vaan sitä varten, että täällä kuollaan. Kyllä tämä kalmankatkuinen aihe minulle passaa, lukijasta en voi mennä takuuseen. Lukijahan voi mennä aiheesta ihan lukkoon, mutta voiko siitä meikäläistä syyttää?
Pappina voisin kokemusteni perusteella kirjoittaa vaikka kirjan kuolemaan liittyvistä ajatuksista, näkemyksistä ja kokemuksista, mutta kuunneltuani hiljattain Kai Sadinmaan uutuusäänikirjan nimeltä Kuolleiden kirja eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista ajattelin, että olkoon. Sisäpaisti valtaosa työn kautta tietooni tulleista jutuista on sellaisia, että niiden on sopivinta jäädä vaitiolovelvollisuuden piiriin ja matkata aikanaan mukanani hautaan.
Kuolemaa sinänsä ei kuitenkaan sovi yhtä näppärästi lakaista mullan alle. Siitä tulee puhua niin sopivilla kuin sopimattomillakin hetkillä. Ei parane meidän unohtaa sitä, että kerran me kaikki täältä lähdemme, ei tänne maan päälle kukaan jää. Tai jos jää, niin se on kerta kaikkiaan näkökulmasta riippuen joko jumalattoman tai helvetinmoisen huonoa tuuria.
Oletko, lukija (tässä vaiheessa lukijoita lienee enää kourallinen jäljellä), koskaan fantasioinut omaa lähtösi hetkeä, siis kuvitellut, miten ja millaisissa olosuhteissa täältä otat hatkat?
Tällainen pohdiskelu saattaa vaatia jonkin verran uskallusta, mutta en usko, että se on pahaksi kenellekään. Huonoja kuolemia on turha visualisoida, kannattaa kuvitella vain ns. hyviä lähtöjä. Kuoleman ajankohtaa ei kannata ennustella, sillä silloin viisas alitajuntamme voi ryhtyä tuumasta toimeen ja järjestää niin, että mielessämme pyörittelemästämme dead linesta tuleekin itsensä toteuttavana ennusteena mitä totisinta totta.
Joskus lapsena pohdin, että kuolen 35-vuotiaana, sillä tuolloin se tuntui ihan ikäloppuiältä. Sitten tajusin, että eihän tässä ole hätiä mitiä, kun äiti ja isäkin olivat vielä tallella. Iltaisin kuolema-aihe kuitenkin palasi iltarukouksen myötä mieleeni, kun tuli kohta Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Onneksi äiti ymmärsi vaihtaa tuon karmealta kuulostaneen rukouksen toiseen. Tule, Jeesus, lapses luo, armos, siunaukses suo tuntui heti paljon lohdullisemmalta.
Kammottavin tapa minusta on kuolla omaan kotiinsa yksin, hylättynä ja unohdettuna. Toiseksi karmeimmalta minusta tuntuu joutua vihannekseksi sairaalasänkyyn letkuruokinnalle. Täytynee siis pysyä liikkeellä, jotta pystyisi välttämään yksinäisen lähdön ja toisaalta olla niin terve, että voi boikotoida sairaaloita.
Kolmea erilaista lähtötapaa pidän itse tykönäni ja omalla kohdallani tyylikkäänä:
Sankarikuolema. Tämä on vaikea rasti, mutta toisten ihmisten puolesta uhrautumista on kautta aikain pidetty jalona tekona. Perheetön vanki menee perheenisän puolesta teloituskomppanian eteen. Sotilas kuolee isänmaansa puolesta. Joku pelastaa ripeällä toiminnallaan ihmisiä palavasta talosta. Joku antaa oman paikkansa pelastusveneestä toiselle ja jää itse uppoavan laivan kannelle. Tällainen on hienoa, jaloa, pyyteetöntä, mutta osuu vain harvojen kohdalle. Jos voisin elämässäni pelastaa edes yhden ihmishengen, niin se tuntuisi hyvältä. Olenko pappina onnistunut pelastamaan yhtään ihmissielua kadotukselta, sen tietää yksin Jumala.
Saappaat jalassa kaatuminen. Tämä ajatus tuli tuolloin tällöin mieleen työaikana messuissa. Millaista olisi saada lähteä tässä ja nyt, suorilta jaloiltani? Tuupertua kesken puheen saarnatuoliin? Lyyhistyä ehtoollisvieraana alttarikaiteen ääreen polvistuneena? Voisi olla, että seurakunta saattaisi aluksi järkyttyä, mutta rauhoittuisi heti kohta ja tajuaisi, että papinhan kävi hyvin: Sielunpaimen noudettiin rakkaasta kirkostaan vielä rakkaampien seurakuntalaistensa keskeltä. En olisi sankari, mutta minusta saatettaisiin jälkipolville tehdä jonkinmoinen myyttinen hahmo.
Nauruun kuoleminen. Tämä vaihtoehto on ehdottomasti kaikkein hauskin! Huumori on ollut minulle koko elämäni ajan tärkeä asia. Se tarttui minuun jo pienenä poikana erityisenä haluna ilahduttaa ja naurattaa muita kertomalla hauskoja juttuja, jatkui hilpeitten pakinoitten kirjoittamisena ja lopulta hakeuduin jopa opiskelemaan sit.com-käsikirjoittamista (tilannekomiikkaa siis) ja stand up-huumoria. Kaikki hauskuus huipentuu siihen, että oppii nauramaan – itselleen!
Työaikana minuun saatettiin välillä hermostua, kun ajateltiin, että onkos tuo tyyppi ihan kevytmielisen pinnallinen eikä ota mitään tosissaan. No, olisivatpa vain tienneet, miten haudanvakavissa paikoissa on tullut olluksi! Asenne on kuitenkin aina ratkaisevin. Eivät meitä saata tolaltamme asiat sinänsä vaan se, miten niihin suhtaudumme. Vastoinkäymiset lyövät toiset ihmiset ihan länään, toiset taas merkillisellä tavalla voimaantuvat kovista kokemuksistaan. Voi vitsi, kun tietäisi, miksi!
Humoristinakaan ei tietenkään ole aina helppoa olla. Joillakin sielunhoidon ja terapian koulutuskursseilla kävi niin, että vetäjä yritti tahallaan rikkoa minut päästäkseen jonkinlaisen kuvittelemansa suojamuurin läpi. Well, kyllähän psykologinen painostus tuloksia tuottaa ja minut saatiin rikki. En vieläkään tiedä, oliko tuo mitenkään sankarillista touhua. Tai sen kuuluisan rakkauden nimissä tapahtuvaa hoitamista. Hoitokokous, huh!
Sairaalasielunhoitokurssille hakeutuville järjestetään kalliit soveltuvuustestit. Musteläikkätestin kohdalla meikäläisellä läikähti kunnolla. Hyvä ettei minua ruvennut ääneen naurattaman, kun yhdessä valkoisessa paperissa oli yksi pieni musta vinoviiva, kuin silmäripsi. Kysyttiin, mitä näen kuvassa. No, jummijammi, minähän vastasin, että näen roskan aaveen silmässä. Minusta se oli hauska vastaus, mutta ei ilmeisestikään odotusten mukainen. Minut diskattiin, mutta kun pari vuotta myöhemmin olin taas pyrkimässä, en enää nähnytkään samassa kuvassa roskaa aaveen silmässä….
Eikö ihmisellä eläessään saa olla hauskaa, keneltä hilpeys olisi pois? Saisiko inehmo edes kuolla nauruun? Minua sellainen lähtö kyllä huvittaisi. Olen nimittäin huomannut, että osaan jo kertoa itselleni sellaisia vitsejä, joita en ole koskaan ennen kuullut ja joihin hervottoman naurukohtauksen yhteydessä voisi jopa tukehtua. Onneksi saan kohtauksen loppumaan heti, kun alan ajatella Stalinin hirmutekoja tai Suomen soteuudistusta. Silloin vakavoidun.
Vekkulia olisi, kun patologi näkisi kalmanhajuisen kalmoni kalmankalpeille kasvoille jämähtäneen autuaan hymyn ja minut aukaistuaan toteaisi, että joo, kyllä tämä on ensimmäinen tapaus pitkällä urallani, kun näen jonkun ihan oikeasti kuolleen nauruun! Hauska tapaus.
PS: Tämä Hilkka Olkinuoran viisas haastattelu sai minut bloggaamaan yllä olevan, vaikka omena sitten putosikin varsin kauas puusta...
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006651688.html
Kuva: Hugo Simbergin häkellyttävän hellyttävä Kuoleman puutarha.
61 kommenttia
Jos nyt edes tulisi äitinsä sukuun ja kuolisi. Isän puolella kun väki ei oikein kuole, vaan mieli hiipuu pois ja sitten joskus ruumis seuraa perässä.
Anteeksi, kovin epähauska kommentti hauskaan blogiin.
Vapaaehtoisena “kuolemanenkelinä” saattohoitokodissa näin monenlaisia kuolemia. Vaikka kaikki tiesivät olevansa “viimeisellä asemalla”, jotkut tappelivat ankarasti kuolemaa vastaan. Eräs kutsui poliisin paikalle ja kertoi, että hänet tapetaan täällä, viekää pois. Erään kuolevan sängyn vieressä omaiset riitelivät perinnönjaosta. Eräs kuoleva kertoi salaisuuden, jota oli kantanut koko elämänsä ajan. Hänen miehensä oli nuorena murhannut jonkun jäämättä kiinni. kysyi, voisinko antaa aynninpäästön. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, ettei ollut ilmiantanut miestään. Tuli mieleen nämä ratkaisemattomat murhat, mutta nainen ei kertonut enempää.
Kuolema tulee aina väärään aikaan, joko liian aikaisin (kuoleva itse) tai liian myöhään (omaiset).
Monia tuskallisia kuolemia nähneenä kannatan eutanasiaa.
Ai. Kiva kuulla että täällä on muitakin “kuolemanenkeleitä”. Olihan se mielenkiintoista aikaa. Oma kuolemanpelko taisi myös helpottaa. Samalla oppi iloitsemaan pienistä asioista enemmän.
Kukin kuolee tavallaan, mutta enemmistö kuolee nukahtamalla ikuiseen uneen sairaalan sängyssä. Tarpeeksi vanhat kokevat usein ,että jo on aika lähteä. Siihen kypsyyten toivon itsekin joskus pääseväni. Niin toivon itsekin kuolevani. Ehkä sairaalassa noiden muutaman tärkeän henkilön läsnäollessa. Nykyinen pallatiivinen hoito joka ottaa kivut pois on todellinen armeliasuus jonka nykyaika tekee mahdolliseksi.
Ikäviä ja ahdistusta ja kauhua herättäviä kuolitapoja on monia.Toivonmukaan en kuole nälkään ja janoon hautautuneena rakennusmassojen alle tai autokolarissa jossa olen kiinni puristuneena . Ennenvanhaan kirkossa rukoiliin sitä että säästyisi pahalta äkilliseltä kuolemalta. Hyvä rukous Vieläkö sitä rukolillaan ?
En ryhdy valittamaan, enkä siunailemaan, mutta jos joutuu yli kymmenenvuotta kulkemaan lähimmän omaisen rinnalla sairauksissa, leikkauksissa, mielen hiipumisessa ja omassa voimattomuudessa kaiken keskellä, niin täytyy sanoa, että lopussa jo niin toivoi, että pääsisi toinen pois ja itse pois tästä vankilasta, joksi se tuntui jo muuttuvan, vaikka hän olikin laitoshoidossa. Oma mieli oli kuitenkin kaiken aikaa kiinni asiassa, ja tavoitettavissa olosta tuli rajoittava tekijä.
Alussa toivoi, että kaikki vielä muuttuu paremmaksi, olinhan aina kaiken selvittänyt ja hoitanut selville vesille. Toki minä tämänkin tässä hoitelen pikaisesti . Jos olisi tiennyt, että kaikki vain pahenee, se olisi ollut masentavaa, mutta onneksi me emme tiedä etukäteen. Kymmenen vuotta eteenpäin on pitkä aika jos etukäteen tietäisi, että tämä tulee olemaan vain tätä ja pahempaakin.
Välillä teki mieli huutaa oma ahdistus ulos, mutta ajatustyön seurauksen oli lopulta myönnettävä, että elämän edessä on pakko nöyrtyä ja myöntää, että tämä menee nyt näin, enkä minä voi mitään.
Sen seuraaminen kuinka ihminen pikkuhiljaa joutuu luopumaan kaikesta, kodistaan, tavaroistaan, vaatteistaan, muistoistaan ja lopussa on vain luukasa sängyn pohjalla, jäljellä on enää vain henki ja sekin on annettava pois. Se ei voi olla koskettamatta jotakin sellaista kohtaa, joka yleensä ei ajatuksissa viihdy totena, vaan jonakin kaukaisena ja vain muille kuuluvana.
Jälkeenpäin ajattelin, että tuona aikana opin elämästä enemmän, kuin koko elämäni aikana muuten, tai koulunpenkillä. Nyt osaan olla kiitollinen jokaisesta terveestä, huolettomasta päivästä joita saan kokea ja elää. Tiedän miltä kuolema ja poistuminen näyttää, se on yksinkertaisesti luopumista kaikesta.
Kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Pelkoa aiheuttaa vain kaikesta luopuminen. Se on hyvin pelottavaa. Sen vastapainona elämän arvon ymmärtää selkeämmin. Siksi kiitollisuus pienistä asioista luo elämäniloa ja turvallisuuden kokemusta.
Pieni poika tuli linja-autoon ja huudahti iloisesti : ” taas on punaiset penkit !”
Harvaa ihmistä kiinnosta se aika, kun häntä ei vielä ollut, miksi se aika jolloin häntä ei enää ole, pitäisi olla sen merkityksellisempi.
Ikuisuus ajatuksena on jotain, jolla ei ole alkua eikä loppua, joten on harhaa ajatella, että ikuisuus voisi alkaa ihmisen kuolemasta. Kaikella millä on alku, on myös loppu.
Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
TOIVE VAI TODELLISUUS?
Nöyrästi tunnustan Hannu, etten ole mitenkään kiittelysi arvoinen. Mutta koetan nyt tavoittaa jotain siitä arvokkuudesta ja jotain siitä ilosta, millä suhtaudun omaan kuolemaani. Harvoin näissä bileissä saa, mitä tilaa. Toiveet ja todellisuus eivät käy yksiin. Minulla suhde kuolemaan ja kuolemisiin on erityinen. Se on alkanut niin varhain, etten edes tavoita sen alkuperää. Olen asunut lapsuuteni hautausmaan vieressä. Avoimista ikkunoista kantautui sunnuntaiaamuisin siunausvirsi ”Oi Herra, jos mä matkamies maan…” kotiimme, kun vainajia siunattiin ennen kirkonmenoja. Hautausmaa on ollut pakopaikkani ja paratiisini läpi lapsuuden. Tajuan saaneeni sieltä paljon iloa, merkillistä voimaa, kauneutta. Lapseni on sinne haudattu 30 vuotta sitten 17-vuotiaana. Aviopuolisoni menehtyi syöpään nelisen vuotta sitten. Molempien yhteinen hauta on lähellä lapsuuden kotiani. Sama paikka on kerran myös minun lepopaikkani. Haudalta laskeutuu mäki, joka päättyy järveen. Ennen se oli niitty, josta lapseni poimi mansikat ja päivänkakkarat. Sille niitylle nyt on hautausmaata jatkettu ja yhteinen hautamme on keskellä tätä paikkaa. Hautausmaa oli hyvin kaunis ja ruokki monella tapaa lapsen kaipuuta pois ison perheen melskeestä. Vaaleanpunaiset, kerrotut Mustialan ruusut ja hopeapajut, tuijakäytävät ja lintujen laulu ruokkivat lapsen mielikuvaa paratiisista. Kengätkin piti ottaa pois, sulkea silmät ja antaa pehmeän hiekan soljua varpaiden välistä. Kuvittelin kulkevani paratiisin hiekkakäytäviä. Suhteeni kuolemaan on varsin luonnollinen. Se on osa elämää, joka ei pääty kuolemaan. Jo paljon ennen opetusta iankaikkisuudesta tiesini intuitiivisesti, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Se on aina minuun kiinnitettynä ollut elämän käsikirjoitus, jota kuolema ei lopeta, vaan sillä on jatkumo iankaikkisuudessa. Ja siihen on merkillinen kaipaus jo tässä elämässä. Äitini suhde kuolemaan on ollut samanlainen. Hän toivoi kuolevansa marjareissulla mäntykankaalle kanervien vielä kukkiessa. Leuto kesätuuli heiluttelisi mäntyjen oksia, joku soittaisi kannelta tai puro solisisi lähellä. Tosiasiassa hän oli sairaalan vuodeosastolla syöpään kovissa kivuissa. Hänen morfiiniannostaan ei lisätty, koska pelättiin hänen kuolevan… silloin sisareni sanoi, että kuolema on armahtaja eikä tässä ole mitään mieltä pihdata lääkettä, jonka äiti juuri nyt tarvitsee. Mitä väliä sillä on, kuoleeko potilas nyt morfiinipistokseen vai annetaanko julmasti kitua? Sairaanhoitaja antoi piikin ja kymmenessä minuutissa äitini oli poissa. Hän oli vielä järjissään antanut viimeisenä tahtonaan määräyksen, ettei tehdä ruumiinavausta. Silloin ei voi syyttää ketään yliannostuksesta, koska se pelko on syvään iskostunut kivunhoitoon. Puhuisin kivunhoidon estämisestä, kun lääkitys on puutteellista. Näitä tarinoita on niin monta kuin ihmisiä, mutta yksi toive on kaikilla kuolevilla: Vierelläni olisi joku, joka rakastaisi tai vähintään välittäisi kuolevasta. Sitten että kuolema olisi kivuton ja nopea. Tämä toive pätee myös minuun. Joskus sattuu jotain hautaustoimituksen aikana, joka voi tuoda ilon pilkahduksen muuten niin vakavaan toimitukseen. Kun piti tyttäreni hautaan heittää hiekkaa, niin löysin vain kovan kokkareen ja kun se osui arkkuun, kuului vain kovaa kolinaa. Olinkin heittänyt kivenmurikan, jota olin luullut jäätyneeksi hiekaksi. Käänsin pääni pois. Samaan aikaan huomasin, että minulle oli jäänyt punaiset sormikkaat käteeni. En ollut jaksanut ajatella, mitä käteeni laitan. Minua alkoi naurattaa sisäisesti. Ajattelin, että lapseni näkee tämänkin tilanteen. Tämähän oli nyt ihan hullunkurista. Tyttäreni katselee tätä jostain ja ajattelee: Äitiparka, noin sille aina sattuu. Nytkin äiti on huolehtinut kaikesta ja nuo punaiset hanskat ihan sen tähden, että se ei ole sitä tajunnut. Jonkun olisi pitänyt huolehtia äidistä. Ei kukaan ole katsonut, mitä äiti laittaa päälleen. On sillä sentään musta jakkupuku ja valkoinen paitapusero. Mutta synkän hautajaisasun sijalle äiti olisi tarvinnut kukkamekon ja iloista musiikkia, paljon lämpimiä ihmisiä ympärille. Olen pyytänyt rukouksessa, että tietäisin muutaman päivän sisällä kuolemani. Olen antanut hoitotestamentin ja kirjoittanut myös arkkuun laitosta ja hautauksesta ohjeet, koska olen ortodoksi. Olen antanut tärkeiden henkilöiden yhteystiedot, samoin oman ortodoksikummini. Hänet olen pyytänyt laittamaan minut arkkuun. Tutun papin olen pyytänyt siunaamaan. Minut laitetaan arkkuun ortodoksiristi rinnallani pienen ikonin kanssa, kääritään juhlavaatteessani pellavaiseen kateliinaan, jossa on Jumalanäiti ja Kristus. Liinan ympäri kiertää teksti hautauskanonista: ”Saata, oi Kristus, sinun palvelijasi sielu lepoon pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä.” Päähän tulee otsanauha, jota kiertää tekstinä myös seurakunnan yhdessä laulama saattoveisu: ”Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, armahda meitä.” Koko siunaamisen ajan olen arkussa kasvot näkyvissä. Arkku naulataan kiinni vasta siunauksen päätyttyä ja kuljetetaan hautausmaalle. Minut haudataan kokonaisena lapsemme ja aviopuolisoni viereen. Kaikki halukkaat saavat tulla sekä kirkkoon että muistotilaisuuteen, jos sellainen järjestetään. En pidä ”haudattu hiljaisuudessa” ilmoituksista itse, vaikka ymmärränkin rajoitukset. Haluan myös hautakiveen, jossa nyt on aviopuolisoni ja tyttäremme nimet, oman nimeni eteen isomman ortodoksiristin, koko 10 x 17 cm, paksu ja painaa noin kilon. Sen olen vanhan mallin mukaan valanut pronssiin. Ystäväni kuvanveistäjä auttoi kaikissa työvaiheissa. Valmistin sen kansalaisopiston kuvanveistokurssilla. Kun tein sitä, se herätti mielenkiintoa. ”Mitä teet?” – ”Ristiä hautakiveeni, kun olen ortodoksi: Ryövärin risti vinopuineen. Kristus riippuu ristillä, vieressä kärsimystunnukset keihäs ja sieni, jolla Jeesuksen suuta kostutettiin, alhaalla pääkallo sen merkkinä, että Kristus kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.” Kuvanveistotilaan tuli aivan hiljaista. Kukaan ei kysynyt mitään. Kuolemasta ei puhuttu. Se vaiettiin. Kesällä 2019 vein ristin siunattavaksi Valamon luostariin, jossa rippi-isäni ensin tarkisti ristin sopivuuden, niin että siinä on kaikki Raamatun mukaiset pyhät merkit. Sitten hän vasta siunasi ristin tarkoitukseensa pyhitetyllä vedellä Valamon talvikirkon alttarissa. Näitä pyhiä esineitä ei siunata, ellei niissä ole määrätyt asiat oikein. Siunaava pappi vastaa tästä. Myös mukana ovat kaksi enkeliä ja Kristuksen käsittätehty ikoni, veistetty kohotyönä juustovahamottiin. Risti odottaa minua yöpöydälläni vieressäni siirtymistä tuonilmaisiin. Nukun jo nyt yöni ristin suojassa. Poikkeavaako? Kaikki tämä on esityötä omalle kuolemalleni. Se on totuttamista ajatukseen, että elinvuosia on vähemmän edessäpäin kuin takana. Se antaa minulle tunnun, että menen juhlaan. Olen kutsuvieras ja menen kunniaan ja iloon niillä lupauksilla, jotka Kristus on omilleen antanut. Kirkko hoitaa minut tästä elämästä pois sanallaan, rukouksillaan ja sakramenteillaan pyhyyteen. Minun tehtäväni on olla ortodoksisen kirkon uskollinen ja oikea lapsi, noudattaa niitä säädöksiä, jotka seitsemän pyhää synodia ja pyhät isät säätäneet ja rakkaudella omaksuneet. Niin, minä kuolen. Milloin ja miten, sitä en tiedä. Kaikki olen jättänyt Jumalan haltuun. Hänellä on suunnitelma elämälleni, hänellä on suunnitelma kuolemalleni. Tähän uskoon voin turvallisesti jättää itseni.
Olen ollut lähellä kuolemaa omakohtaisesti elvytettynä. Olen ollut rakkaitteni vieressä jakamassa kuolemisen hetken. Kaikissa on ollut lääketieteellinen apu mukana, ei eutanasiana, vaan kipujen lieventäjänä. Läheisteni kuolemat sairaalassa ovat olleet rauhallisia nukkumisia pois. Missä on ollut jonkinlainen Pyhän kosketus viimeisen henkäyksen hetkellä. Itse asiassa jo aiemminkin lopun koko prosessissa. Nuorena kuolleen sisareni ja vanhan anoppini saatoimme rajan yli kirjaimellisesti rukouksen myötä. Se oli armollinen kokemus.
Omista lähellä piti -kokemuksistani en yhtä lukuunottamatta muista mitään. Olisin ilman elvytystä vain nukkunut ajasta ajattomuuteen. Kuulin vain jälkikäteistä lääkärien puhetta, kun olin palannut tajuihini ambulanssissa ja sairaalassa.
Yhdestä sydänkohtauksesta ja syvästä tiedostamattomuudesta jäi rajatilakokemus. Se oli hyvin stereotyyppinen: tunneli pimeästä valoisaan kauniiseen välimerelliseeen maisemaan. Pastoraali-idyllin kaltainen onnellinen viipyilevä hetki. Paluu tajuihini oli taas putoamista takaisin pimeään, jossa kuulin vihlovia ääniä (auttavien ihmisten hätääntyneenä äänet, luulisin). En ole tätä pyrkinyt kummemmin tulkitsemaan. Luulen siinä kuitenkin ilmenneen viimeisen tajunnantason arkkityyppisiä kuvia.
En kuvittele kuolemaani. Se on tulossa miten onkin tullakseen. Tietysti toivon, että se olisi rauhaisa nukahtaminen ikuisuuteen.
Kirjoittaja
Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (65v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Kukaan ei ole ehkä huomannut, että Jeesuksesta sanotaan: ” Hän oli ensimmäinen kuoloon nukkuneista. ” toisinsanoen, kuolemaa verrataan uneen, johon viittaa myös puhe heräämisestä. Esikoinen kuoloon nukkuneista.
Unessa me usein näemme poisnukkuneita sukulaisia ja muuta sekasotkua päivän aikana tapahtuneista asioista. Kuolemassa on myös luvattu sukulaisten tapaaminen tuolla puolen virran, mutta vain kaunista unta noin muuten, kuten taivasta ja hallituspaikkoja
Olen usein unessa ajatellut, että tämä ei ole totta, tämän täytyy olla unta. Yksi tapaus oli sotauni, jossa seisoin vilisevien joukkojen keskellä, mutta kukaan ei huomannut minua, eikä minua ammuttu. Olin täysin mitäänsanomaton sivullinen joka katseli, kuin elävää elokuvaa ympärillään.
Viimeksi näin unta poisnukkuneesta äidistäni, joka unessa ei ollut sairautensa runtelema, mitään muistamaton vanhus, vaan ihan elämänsä voimissa pyöriskelevä naisihminen ja hän odotti lasta. Se oli melkoinen yllätys , että miksi hän nyt enää lasta, kun me lapset olemme jo ihan aikuisia, eivätkä lapsenlapsetkaan enää vauvaikäisiä.
Kunnes sitten mietin ikää, unessa siis mietin hänen ikäänsä ja ajattelin, ettei tämä edes ole mahdollista, äiti on yli yhdeksänkymmenen, hän ei voi odottaa lasta. Ja tähän heräsin.
Kiinostaisikin tietää, että miten siellä kuolon unessa, jos vaikka tuleekin miettineeksi, että ei tämä voi olla totta, mutta herätä ei saa, ennenkuin Jeesus tulee herättämään.
Mikä on asiaan vihkiytyneiden näkemys tästä kuolon unesta? Jos vaikka näkee unta helvetistä, eikä voi herätä, eikä Jeesus koskaan tule, kun ei ole tullut kahteentuhanteen vuoteen, niin tuleehan siitä ikuinen.
Ilmoita asiaton kommentti