Minä olen tässä!
Tätä lausetta olemme toistaneet koulutuksen ensimmäisenä päivänä uudelleen ja uudelleen. Lause sopii erinomaisesti jokapäiväiseen elämäntapaan, joka hetkeen, joka tilanteeseen, älä jännitä, sinä olet hyvä, rauhoitu, vedä henkeä. Niin kouluttaja kannusti meitä. Tuntemaan lattia jalkapohjilla, kasvonliikkeillä, käsillä rintakehän päällä. Ei liian hitaasti, ei liian nopeasti. Puhumaan niin että kuulija kokee sen mitä puhut.
Lapsena olin ujo. Olen sitä vielä edelleenkin. Koulussa en pitänyt lainkaan esitelmienpidosta. Enkä myöskään esillä olemisesta. Mutsi hämmästelee nykytilannetta. Olen hiljalleen voittanut ujouteni. Olen oppinut olemaan ihmisten edessä sellaisena kuin olen. Tuo opeteltu lause kiinnostaa ja sytyttää. Haluan oppia paljon uusia asioita. Vuoden 2015 ikävyydet ovat aina kuitenkin mielessä. Olen kirjoittanut paljon mitä on tapahtunut viime parin vuoden aikana. Olenko kirjoittanut ne tunteet jo pois? Miltä tuntuu puhua kipeistä asioista radiohartaudessa?
Kun sain kuulla että olen mukana radion hartauspuhujien koulutuksessa, tiesin heti mistä kirjoitan ja puhun. Siitä huolimatta itku yllätti, tunteet heräsivät, kyyneleet palasivat silmänkulmaan. Silloin kun piti lukea teksti täällä koulutuksessa ääneen muille ensimmäistä kertaa. Silloin pelkäsin pystynkö tähän, olemaan näin avoin ja käsittelemään pakahduttavia tunteita. Toivon että pystyn, uskon ja luotan siihen. Viime aikoina minua on lohduttanut ja tukenut J.L. Runebergin virren 410 6.säkeistö: ”Vaan viimein löysit minutkin, sain vielä työhön tulla. Et maksa niin kuin ansaitsin, on armopalkka mulla. Nyt, Jeesus, tahto vahvista, tee minut ahkeraksi, niin että voisin palvella nimesi kunniaksi”. Lopputuloksen kuulee maaliskuussa.
Juha Vähäkangas
pastori,
Karjasillan seurakunta, Oulu
1 kommentti
Kirjoittaja
Juha Vähäkangas
Tere! Toimin seurakuntapastorina Oulun Karjasillan seurakunnassa. Sain pappisvihkimyksen 1998. Tyäalani on kulttuurityö, Blogissa kerron iloista ja suruista, minkälaisia yllätyksiä elämässä kokeekaan, miten olen selviytynyt elämäni suurimmasta katastrofista.
Ryhtyessäni blogeja väsäämään ajattelin oppivani näin tietämään, mitä oikeasti ajattelen mistäkin. Nyt vasta tajuan miten omista innostuksista ja kiinnostuksieni kohteista kirjoittaessani lukijoillani on parempi kuva siitä kuka olen, kuin minulla. Alkuun olin kovin kiinnostunut tapaamaan toisia. Jolloin voisin nähdä millaisia he todella ovat. Nyt olen päässyt senkin näkemään joidenkin kohdalla. Mitään uutta en näissä kohtaamisissa ole löytänyt. Kirjoittajat ovat osoittautuneet tismalleen siksi, miksi ovat kirjoituksillaan tutuksi tulleet. Toisaalta tämän tajuaminen on pelottavaa. Sillä lomat lukijanikin ovat päässeet pääni sisään. Toisaalta innostavaa jatkaa eteenpäin. Vahinko on jo tapahtunut. Perääntyä ei kannata. Jatkaminen antaa myös mahdollisuuden uuden ja tuntemattoman kohtaamiseen. Enpä olisi tuotakaan tajunnut, jolle olisi tähän ryhtynyt.
Ilmoita asiaton kommentti