Millaista valtaa piispa Askola käyttää Helsingin hiippakunnassa?

Piispa siunaa vankilakundin

Jos lukijalla on jo valmiiksi varma ja vankkumaton vastaus blogin otsikon kysymykseen, niin tämä teksti ei ehkä ole ihan sinua varten. Jos taas et ole vielä lopullisesti lukinnut vastaustasi, niin voit käyttää kahta oljenkortta: Kilauta kaverillesi tai lue tämä postaus.

Jotenkin minusta tuntuu, että monille Irja Askolan valinta piispaksi tuli kuusi vuotta sitten ikään kuin puun takaa. Toki Askolan ystävät ja kannattajat loivat tai saivat aikaan ison Irja-hypetyksen mm. lyömällä rumpua siitä, että nyt on jo vihdoinkin naisen vuoro päästä piispaksi. Ongelma oli se, että Irja taisi olla hakijoista (lue: hakijoiksi kutsutuista) kenties tuntemattomin ns. suurelle yleisölle.

Olisin voinut kysyä vastausta rupriikin kysymykseen ihan suoraan piispalta itseltäänkin, mutta minusta tuntui hauskalta käydä dialogia Irja Askolan kirjallisesti dokumentoitujen ajatusten kanssa.  Lisäksi tämä lähestymistapa korostaa tämän kirjoittajan omaa valtaa, sillä minä itse saan näin määrätä, millaisia asioita oheisilla riveillä nostan esittelyyn. Sitaatit ovat kolmesta eri kirjasta, joissa kaikissa Askolaa on haastateltu.

Mutta nyt asiaan eli tervetuloa turistimatkalle Irja-piispan pään sisään:

”Kristinusko oli tekemistä, ei istumista. Kristinusko vei meidät laulamaan vankiloihin ja vanhainkoteihin. Värkkäsimme joulupaketteja ja kirjoitimme tervehdyksiä tuntemattomille, Biafran kriisi herätti tajuntamme kansainvälisyyteen. Kristinusko avasi portteja sinne, mistä muutoin olisi ollut osaton, tyystin tietämätön. Usko teki elämisestä kiinnostavan. .. Avatessani seurakuntatalon oven tein samalla ensimmäisen määritelmäni Jumalasta. Jos nämä kirkon ihmiset ovat näin ystävällisiä, varmaan Jumalakin on. Yhä ajattelen, että Jumalan kaunein sana on ’tervetuloa’.”

RR: Edellä Askola kuvaa omaa seurakuntanuoriaikaansa Lappeenrannassa. Samaan aikaan (1968) Helsingissä vastavalmistuneen Temppeliaukion kirkon kallioihin maalattiin toistuvasti sana BIAFRA! muistutukseksi siitä, että tällaisia kerskakirkkoja ei tule rakentaa samaan aikaan kun muualla on nälänhätä.

Irja Kaarina Askolalle (s. 1952) valkenee noihin aikoihin, että kirkko on avoinna kaikkien tulla.

Sanojen rakastajaksi minut houkuttivat kodin varjot. Suvun vuosikymmenet sisälsivät poliittista ja yhteiskunnallista vastuuta, yhteistä juhlaa ja huolenpitoa, mutta myös kipeitä kerroksia ja vaikenemisen kulttuuria. ..   Yhä löydän kristinuskon merkitystä siitä, että kaikki, mikä on totta, saa olla totta ja saa löytää sanoituksensa. Edes vihastamme Jumala ei mene rikki. Minua viehättää kristinuskon realistinen ihmiskuva: sunnuntaiaamua ei tarvitse aloittaa tulostavoitteiden tai menestyspisteiden kertaamisella vaan synnintunnustuksella. Jumalan tarjoama viikkosiivous!

RR: Irja, olen kolme vuotta sinua nuorempi ja työuramme ovat erilaisia kuin yö ja päivä: Sinä olet kiertänyt maailmaa erilaisissa kirkollisissa asiantuntijatehtävissä mm. kristillisen rauhantyön, kirkon yhteiskunnallisen työn ja ekumenian merkeissä.

Minä taas en ole ollut missään muualla kuin tässä Helsingin Bulevardin ja Vanhan kirkon vaiheilla. Miten voikaan joku niin rakastaa pian 190 vuotta täyttävää puukirkkoa ja siihen kokoontuvaa seurakuntaa!

Kun olin itse aikoinani nuorisona Tapiolan seurakunnassa, tutustuin ystävääsi lehtori Heli Savolaiseen, jonka avulla jostakin syystä innostuin seuraamaan urasi vaiheita. Lystikästä on se, että tätä nykyä teemme kumpikin töitä samassa talossa Bulevardi 16 B:ssä. Kolme vuotta vanhempana olet myös minua kolme kerrosta ylempänä, lähempänä taivasta.

Meille molemmille sanat ovat tärkeitä ja rakkaita. Myös luova sana. Sinä runoilet, minä bloggaan tajunnanvirtatekniikalla. Saamme myös palvella Sanaa, erilaisuuksistamme huolimatta. Tai ehkä juuri niitten tähden?

On ollut häkellyttävän hieno kokemus, kun olet Vanhassa kirkossa ns. Piispan messussa (papiksi vihittävien ensimmäinen yhteinen kokoontuminen alttarin sakramentin ääreen) parikin kertaa antanut minun hoitaa tuon pikkuisen messun yhdessä vapaaehtoisten seurakuntalaistemme kanssa niin, että koolla oleva tuomiokapitulin väkikin saa hetken olla kaikista velvollisuuksista vapaina kohtaamassa Vapahtajaansa ehtoollispöytään. Olen ollut aivan täpinöissäni, kun olen saanut puhua  noille tuleville papeille.  Viimeksi mukana olivat ensimmäistä kertaa myös diakonian virkaan vihittävät.

Vanhan vallan (ns. pönötyspiispuuden) aikana ei olisi tullut kuuloonkaan tällainen vapaamielisyys, että piispa olisi delegoinut joitakin  omia "piispallisia"  tehtäviään tavallisille rivipapeille!

Opiskeluaika toi elämääni värit, rytmit ja uudenlaisen uskon kieliopin. Armon avaran niityn. Taize’n yhteisö Ranskassa lumosi ja sulatti hellyydellään suljettuja sinettejä. Kapeuttaneet kiellot kääntyivät kutsuiksi. Tavalliseen arkeen silmikoituu aavistus juhlariemusta. Löytyi hymyilevä Jumala.

RR: Olivatko nuo suljetut sinetit yhtä kuin kirkolliset tabut? Armon avara niitty, hymyilevä Jumala? Arvelen, että tässä on se kipein kohta monien miesten uskonnollisessa ajattelussa: Tämä ei ole mitään julistusta, tämä on lässytystä, lain pitää olla aina mukana julistuksessa, armo ei saa olla liian helppoa ja ympäripyöreätä. Ansaitematon Rakkaus Meidän Osaksemme ei voi olla halpaa, vaan kun Jeesus Golgatan keskimmäisellä ristillä…!!! Osaa Jumala edelleenkin olla vihainen. Ei hän syntiä siedä vieläkään. Ettäs sen tiedät, piispa!

Kansainvälisen ekumeenisen järjestön vastuutehtävät toivat mittasuhteet oman mielen ja oman maan ongelmiin. Osallistuin parinkymmenen ihmisen kanssa Kirkkojen maailmanneuvosto kutsumana tulevaisuuden johtajuuskoulutukseen. Ensimmäistä kertaa Afrikassa: viisi viikkoa  Tansaniassa, ja silti kuin maailmanympärysmatkalla. Vain viisi meistä oli eurooppalaisia, minä heistä ainoa pohjoismaalainen ja ainoa nainen. Matkustin paikalle tietämystä ja kehitysmaaharrastuneisuutta mukanani. Palasin häkeltyneenä, entisestä tietämyksestä tyhjänä.

RR: Kyseessä ei ollut aivan perinteinen ajatustenvaihtomuoto, jossa menet kokoukseen omien ajatustesi kanssa ja tulet pois vaikkapa pomon ajatusten kanssa. Ei, vaan sinut lyötiin häpnadilla, tietämyksesi nollattiin. Jännää, että tällainen täydellistä mielenmuutosta tarkoittava metanoia-kokemus on myös synonyymi parannuksenteolle.

Eurooppalainen näkökulmani oli asettunut uomaansa: auttamattoman kapea, hienorakeisesti röyhkeä. Tuon kokemuksen syväjälki ei poistu. Tietämisellä on merkitystä vain, jos se antautuu vuorovaikutukseen monenlaisen ja monimutkaisen tulkintaverkoston kanssa. Silloin ilmiöistä tulee ihmisiä. Omia käsityksiä ei kannata puolustella, jos ei rohkene viedä niitä kosketuspintaan heidän kanssaan, joista mielipiteensä esittää. Jakarandapuiden alla menetin tukuittain vastauksiani: tilalle tuli tarve kuulla ja lupa hämmentyä.

RR:  Mistä mahtaakaan juontua vaalimamme ajatus, että Eurooppa ja EU olisivat maailmanlaajuisesti tarkastellen jotakin erityisen suurta ja hienoa? Mitä taas tulee esim. myyttiin suomalaisesta rakennustaidosta, niin onhan sekin kupla jo aikaa sitten puhjennut silmillemme. Ja kuplan sisällä on ollut pelkkää – hometta! Rakennemuutoksen paikka, ilmi selvästi!

Kristinusko on minulle verbivoittoista. Jumala määrittelee itsensä sanomalla ’olen se, joka olen’. Ydintä ei voi kahlita kehän päätelmiin. Joulussa verbit vilkastuvat: esirippu avautuu, asetelmat muuttuvat ja hierarkiat murtuvat. Tuonpuoleisuus ja tämänpuoleisuus suutelevat toisiaan. Mikään inhimillinen ei ole enää Jumalalle vierasta; Jeesus on Jumalan näköispainos. Hän osoittaa tien, jota kulkea miten ja minne. Tiellä on muistettava, että kun katson Jumalaa, horisonttiin kohoaa ihminen. Teonsanojani varten.

RR: Tässä kohdassa, tunnustan, vierastan ajatusta siitä, että mikään inhimillinen ei ole enää Jumalalle vierasta. Niin, jos Jumala jonkin asian ymmärtää meidän ymmärtämättömien ihmisten elämästä, niin ei se välttämättä merkitse sitä, että Jumala on valmis hyväksymään ihan mitä vain!

Jos piispa Askola osaa rohkeasti sanoittaa tuttuja asioita uusiksi, niin samaa harrasti myös oppi-isämme Martti Luther. Vielä tänäkin päivänä minua suorastaan pyörryttää  uskonpuhdistajan ajatus siitä, että meidän kristityiksi itseämme kutsuvien tulee olla kristuksia toisillemme!

Kirkon toimintakulttuurin muutosta, uudistamista ja kehittämistä, Irja Askola kuvaa sodanjälkeisistä piispoista tehdyistä haastatteluista koostuvassa Piispankronikassa näin:

…viimeksi kuluneina vuosikymmeninä kirkossa on tarvittu komiteamietintöjen kautta asioihin puuttumista. Nyt minun mielestäni se työ on tehty. Siksi ajattelen meidän toimintakulmaamme.  Yhtenäiskulttuurin aika on lopullisesti ohi. Minun mielestäni meidän tulisi nyt kääntää ajattelumme kello kansalaisyhteiskunnan aikaan. Tämä merkitsee yhteistyötä, verkottumista, keskeneräisten asioiden tämänhetkistä selkeämpää avaamista, kansalaisten mukaan ottamista kirkkoon, heidän osaamisensa ja vahvuuksiensa hyödyntämistä. Ajattelen asiaa siis toimintakulttuurikysymyksenä.

RR: Kuten edellisestä on käynyt ilmi, piispa Askola ymmärtää valtansa sanojen ja toiminnan vallaksi. Jos haluaa vaikuttaa, tulee jokaisen päästä vaikuttamaan. Ilman yhteisön osallistumista ei synny muutosta.

Kun valta tarkoittaa Askolalle vaikuttamisen valtaa, kyse on viime kädessä yhteisön eikä yksilön vallasta Vaikuttamisen valta tulee Askolan ajattelussa hyvin lähelle arvovaltaa. Piispa korostaa. ennen kaikkea sanojen valtaa eli sitä, mitä asioita tulee nostaa esille ja miten. Erityisen tärkeitä ovat tunteet sanojen taustalla.

Askolan mukaan sanojen lisäksi myös toimintakulttuuri on tärkeä.  Se näkyy hyvin vaikkapa siinä, keitä kutsutaan mukaan keskusteluun, mitä tarjoaa ja mitä arvoja toiminnallaan edistää.  Piispan tekemissä valinnoissa yhdistyy instituutio ja ihminen. Tekeekö valinnan piispa vai Irja Askola? Vaikka valinnan tekee Irja Askola, niin hänen edustamansa instituutio tuo ratkaisulle symbolin arvon.

Askola pitää muiden voimaannuttamista tärkeimpänä vallankäytönvälineenään. Hän pyrkii luomaan sellaisen ilmapiirin, jossa ihmiset voivat laittaa osaamisensa likoon muiden ja asian hyväksi. Mutta sen lisäksi vaaditaan myös sitä, että hän itse on läsnä ja käytettävissä. Läsnäolo tekee vallasta kollektiivisen ja antaa tilaa vaikuttaa.

Johtajan tulee Askolan mukaan tuntea omat arvonsa, jolloin pystyy toimimaan niitten mukaan. Silloin arvot ottavat vallan ja ohjaavat toimintaa.  Tärkeintä on yhteinen matka ja tulos, joka syntyy yhdessä.

Millaista valtaa piispa Askola siis käyttää Helsingin hiippakunnassa?  Vastatkoon hän itse niillä neuvoilla, joita hän vallankäyttäjille antaa haastattelussaan kirjassa Hyvä Paha Valta (toim. Marjatta Jabe ja Sari Kuusela, Talentum 2013):

  • Verkostoidu ja ole mukana
  • Hyödynnä tietoisesti erilaisuutta
  • Käytä valtaa yhdessä yhteisön kanssa
  • Rohkaise kasvuun ja ole esimerkkinä osallistavasta vallankäytöstä
  • Tunne itsesi ja anna muidenkin tuntea sinut: älä pakene roolin taakse.

 

HyväPahaVallan lisäksi olen tätä bloggausta varten syynännyt kirjoja

  • Piispanpolku 10, Hengellisiä matkakertomuksia, toim. Jaakko Heinimäki (Kirjapaja 2015)
  • Piispainkronikka, sodanjälkeiset arkkipiispat, piispat ja kenttäpiispat lähikuvissa, toim. Heikki-Tapio Nieminen (Edico 2012)

 

 

 

24 kommenttia

  • Hannu Kiuru sanoo:

    Niin kuin joku lukijoista saattaa muistaa, piispanvaali Helsingissä A.D. 2010 oli varsin jännittävä. Jos ensimmäinen kierros olisi ratkaissut vaalin suoraan, niin Hgin tuomiorovasti Poutiainen olisi voittanut ja Espoon hiippakuntasihteeri Askola olisi jäänyt toiseksi. Tässä vähän muistinvirkistystä:

    http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/matti-poutiainen-ja-irja-askola-jatkoon-helsingin-piispanvaalissa/

    Poutiainen ja Askola menivät kuitenkin kakkoskierrokselle, mikä seikka aloitti aivan ennätyksellisen lobbauksen molemmissa leireissä, mutta aivan erityisesti Askolan puolesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Raamatussa sanotaan ”Hedelmistään puu tunnetaan”. Se tarkoittanee, että kunkin työn hedelmä kertoo hänen työnsä laadun. Miten kehitys Helsingin hiippakunnassa, sen seurakunnissa on edennyt piispa Askolan toimikautena?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Malta mielesi, Salme, malta! Ei pidä hötkyillä. Olen juuri saanut ulos aika isotöisen postauksen ja toivon totisesti, että siitä ja sen herättämistä kysymyksistä keskusteltaisiin teemassa pysyen.

      Sinä kuitenkin ohitit kaiken vaivannäköni kysymällä liian aikaisin sitä, miten Askolan tapa käyttää valtaa näkyy käytännössä. Tuostakin aiheesta on toki tarkoitus keskustella – tuonnempana! Silloin tosin tahdon ottaa arvioitavaksi myös muittenkin piispojeni työn (Nikolainen- Lehtonen- Huovinen)

      Seuraavan postauksen nimi voisi olla vaikka tällainen: Helsingin piispan liian suuret saappaat?

      Tarkoitukseni oli tässä blogissa auttaa lukijaa ymmärtämään piispa Askolan ”toisenlaisen” vallankäytön perusteita. Ainakin minun on myönnettävä, että Askola on uskollinen valitsemalleen tielle. Hänen agendansa on nähdäkseni pysynyt koko piispakauden samana: Hän ei ole tahtonut ottaa roolia tuekseen vaan hän käyttää työssään ikiomaa persoonaansa, siis juuri sitä, mikä jakaa ihmiset, niin maallikot kuin kirkon palkollisetkin jyrkästi kahteen eri leiriin.

      Sisäpaisti ja hyväksi lopuksi tältä paikalta: Aloitin tämänkertaisen blogini varoituksella: Jos lukijalla on jo valmiiksi varma ja vankkumaton vastaus blogin otsikon kysymykseen, niin tämä teksti ei ehkä ole ihan sinua varten. Vahvojen ennakkokäsitysten läpi tekstin kuin tekstin lukeminen on rsekä rankkaa että tarpeetonta. Ei ole asiallista ”tutustua” kehenkään ihmiseen leimakirves valmiiksi kourassa…

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Hannu,

      minulla ei kyllä ollut mitään leimakirvestä kädessä kommenttia kirjoittaessani. Tapani mukaan katsoin suoraan asian ytimeen eli lopputulokseen. Minulla ei ollut myöskään mitään ennakkokäsitystä siitä, miltä peräänkuuluttamani lopputulos/hedelmä näyttää tai miltä sen pitäisi näyttää. Te siellä Helsingin hiippakunnassa osaatte arvioida sen paremmin. Mutta jään odottamaan niitä kommentteja, joissa tuota käsitellään.

      Uskon, että piispa Askola on monipuolinen ihminen, monilla lahjoilla varustettu. Naisena hänellä on myös sisäänrakennettua intuitiivista kykyä hahmottaa asioita empaattisesti ja ehkä vähän eri näkökulmilta kuin miehillä. Kuten yleensäkin elämässä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Salme: Anteeksi, jos sanoin liian kärkkäästi asiani, mutta kenties ymmärrät myös turhautumiseni? Olisi nääs nimittäin todella herkullista keskustella juuri niistä aiheista, joista blogisti meille keskustelua alustaa. En minäkään soisi, että hyvät humalat täysin hukkaan menisivät.

    Usein kuitenkin käy niin, että mahdollisesti syntynyt keskustelu ei käytä lainkaan polttoaineinaan alkuperäisen tekstin tarjoamia sytykkeitä.

    Maksumuuri on blogistin toinen kauhun paikka. Kun keskustelijoiksi ”valikoituvat” vain kuukausimaksunsa maksaneet (joita potentiaalisesti on pilvin pimein, mutta aktiivisia vain kourallinen), niin ajatustenvaihto vinoutuu jo heti kättelyssä.

    Käytänpä tässä tilaisuutta kysyäkseni: Salme, mitä ajatuksia/ tuntemuksia tuo seurakuntalaiseni Johanna Karen ottama mustavalkokuva sinussa herättää?

    Ja vielä: Mitä ajattelet tästä? ”Eurooppalainen näkökulmani oli asettunut uomaansa: auttamattoman kapea, hienorakeisesti röyhkeä. Tuon kokemuksen syväjälki ei poistu. Tietämisellä on merkitystä vain, jos se antautuu vuorovaikutukseen monenlaisen ja monimutkaisen tulkintaverkoston kanssa. Silloin ilmiöistä tulee ihmisiä. Omia käsityksiä ei kannata puolustella, jos ei rohkene viedä niitä kosketuspintaan heidän kanssaan, joista mielipiteensä esittää. Jakarandapuiden alla menetin tukuittain vastauksiani: tilalle tuli tarve kuulla ja lupa hämmentyä.”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Hannu, ei mitään hätää.

      Kuva kertoo minulle, että piispa siunaa miestä. Pikkuisen ihmettelen, miksi miehellä ei ole paitaa päällään. Mutta voihan olla, että kuva on ns. taidekuva ja paita on vartavasten riisuttu taiteellisen vaikutelman luomiseksi?

      Jälkimmäiseen kysymykseesi vastaan, että noin käy kun tutustuu vieraisiin kulttuureihin. Heiltä voi oppia uutta ja omia sekä heidän käsityksiään voi peilata ja niistä keskustella. Keskustelu onnistuu parhaiten silloin kun keskustelijoilla on selkeä käsitys omasta kulttuuristaan ja uskostaan, niiden arvoista ja sovelluksista. Silloin voi kuunnella toisenlaisia elämäntapoja ja uskomuksia omaavia ihmisiä menettämättä omaa persoonaansa. Elintasoerot voivat lyödä vahvasti kasvoille. Silloin huomaa, että ihmiset selviävät mitä erilaisimmissa olosuhteissa ja oppii kunnioittamaan heidän kykyään elää ja toimia.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Joo, Salme, lavastettu taidekuvahan tuo toki on. Mulle itselleni tuosta tulee mielikuva siitä, että vankilassa ollaan ja vanki tunnustaa piispalle syntejään. Paidattomuus tuo näytille tatuoinnit, jotka aiemmin olivat vankien ja merimiesten suosimia kuvituskeinoja. Voi siinä olla kyse siitäkin, että totuus on alaston…

    Tosin tarkemmin tutkittuna tuo ”vankila” taitaakin olla se sama Bulevardin työmaa, jossa meikäläinenkin on lusinut jo kolme elinkautista… 😉

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Mitä kuvauspaikkaan tulee, niin minullekin tuli mielikuva että se on, kuten sanot: ”Tosin tarkemmin tutkittuna tuo “vankila” taitaakin olla se sama Bulevardin työmaa, jossa meikäläinenkin on lusinut jo kolme elinkautista… ;-)”

      Tulin tuohon johtopäätökseen oitis ikkunoita ja niiden pieliä katsoessani.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Niinpä: Järkyttävän paksut seinät, tukiristikko, ja tiilenpäätkin luettavissa.

      Mutta viimeistään kahden vuoden kuluttua meikä on suunnitellut karkaavansa karusta sellistään…! 😉

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Blogista jäi (pikaisella lukemisella) ihan myönteinen kuva.

    Sellainen asia tuli kuitenkin mieleen, että kuulutko sinä (Hannu Kiuru) Helsingin hiippakuntaan ja oletko siten Askolan kaitsennassa oleva pappi? Kuuluitko mahdollisesti Helsingin hiippakuntaan jo Eero Huovisen aikana ja olitko myös Huovisen kaitsennassa?

    Miltä olisi tuntunut kirjoittaa vastaavanlainen, piispan persoonaa ja vallankäyttöä arvioiva blogi Huovisesta? Minkälainen siitä olisi tullut (jos sen olisi siis kirjoittanut Huovisen kaitsennassa olevan papin asemasta käsin)? Tällaisenkin vertailun kautta voisi mahdollisesti pohdiskella Askolaa vallankäyttäjänä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Sari, kyllä tuosta tekstistä on tarkoitus jäädä ihan myönteinen kuva jopa vähän hitaammallakin lukemisella. Hitaammalla lukemisella olisit hoksannut, että olen kuulunut koko ajan Helsingin hiippakuntaan. Minua ovat kainneet laumassaan Nikolainen- Lehtonen-Huovinen. Askola on siis neljäs piispani.

      Ajattelinkin tuonnempana vertailla noitten ukkojen kaitsemistapaa Askolan tyyliin. Se voisi olla ihan hedelmällinen lähestymistapa. Bulevardin saneerausvuosia lukuunottamatta olen siis koko ajan vuodesta 1980 lähtien tehnyt työtäni aina jonkun piispan silmäin alla, samassa talossa, samassa rapussa.

      Tämän bloggauksen lähtökohta oli yksinkertaisesti se, että kirjastossa käsiini osui tuo HyväPahaValta-kirja, jossa Askolaa haastateltiin muitten suomalaisten vaikuttajien joukossa. Jos vastaavanlainen löytö olisi tullut kohdalle Huoviselta, niin mahdollisesti olisin löytänyt sillekin käyttöä.

      Niin ikään käteni ulottuvilla olivat nuo kaksi muuta blogin lopussa mainittua kirjaa.

      Piispan menettelytapojen esittely tuli tässä pikemmin mieleen kuin esim. arvostelu. Piispa Askolan toimikausi pitää ensin nähdä kokonaisuudessaan, sitten voisi tehdä arvioitakin.

      Noista miehistä kaksi on jo siirtynyt taivaalliseen hiippakuntaan ja kolmaskin on eläkkeellä, joten ajattelin, että levätkööt ja loikoilkoon rauhassa. Jos minä jätän emeritus-esimieheni rauhaan enkä preparoi heidän hiilijalanjälkiään tämän enempää, niin voisin sitten itsekin ajatella, että minäkin saisin olla sivuun siirryttyäni rauhassa, pois julkisuuden valokeilasta. Sillä eräänlaisia julkisia eläimiähän me papit taidamme olla..?

      Mitä taas Irja-piispaan tulee, niin eikö kaikki se, mitä olen yllä hänestä kertonut, liitykin saumattomasti hänen tapaansa olla ja elää persoonansa kautta valtaansa ja vastuutaan? Hänen tapansa ei miellytä kaikkia, mutta hän tietää ja ymmärtää sen itsekin.

      Toisaalta: Sanonpa, teenpä, runoilenpa tai bloggaanpa minä Hannu Kiuruna tai Ruttopuiston rovastina mitä tahansa, niin aina on iso liuta niitä, jotka vetävät herneen nenään. Ei kaikkia voi eikä pidä edes yrittää miellyttää. Ei se ymmärtääkseni ole este sille, että voidaan tulla toimeen.

      Rakentavan keskustelun käyminen tällä K24-areenalla on hirmuisen vaikeaa. Löytyy kaiken maailman trollia ja vihapuhujaa. He ampuvat ensin, kysyvät vasta sitten, että kuka siellä…

      Oli miten oli, kirjoitusharjoitukset jatkuvat meillä molemmilla, Ruttopuiston piispalla ja rovastilla…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Tuosta kuvasta: miksi piispa ei katso siunattavaansa, vaan ohi, johonkin kaukaisuuteen? Ei vastaa minun saamaani kuvaa piispa Askolan toimintatavasta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Elias: Miksi hän siunaa vasemmalla kädellä ja on muutenkin paljon mustavalkoisempi tuossa kuvassa kuin livenä? Elävässä elämässä hän suorastaan rakastaa värejä.

      Tuo ei muuten ole siunausasento. Siunatessa käsi on siunattavan pään päällä, ei päässä. Kuvittelen, että tässä on kyseessä synnintunnustus. Mieleeni muistuu minut papiksi vvihkineen Aimo T:n sanat: Tietoisuus varmasta anteeksiantamuksesta ei tee synnintunnustusta tarpeettomaksi, vaan pikemminkin päinvastoin: Tietoisuus varmasta anteeksiantamuksesta tekee synnintunnustuksemme mahdolliseksi.

      Well, oli miten oli, kuva on varmasti tehnyt tehtävänsä saatuaan katsojan hiljentymään, ihmettelemään, ihastumaan tai vihastumaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Minulle on kirkkolaista jäänyt käsitys että Irja Askola ei olisi pätevä kirkkoherraksi eli että hänen seurakuntakokemuksensa on niin ohutta että se ei riittäisi siihen. Kun kirkkoherra valitaan kolmen ehdokkaan joukosta, pitää ehdokkaalla käytännössä olla laaja seurakuntakokemus päästäkseen listalle.

    Sen vuoksi ihmettelen miten oli mahdollista että hän oli pätevä piispaksi. Jos 7 piispaehdokasta olisivat olleet tavoittelemassa kirkkoherran virkaa, käsittääkseni Askola olisi pudonnut jo ehdokasasettelussa ja esimerkiksi äänestyksessä viimeiseksi jäänyt Leo Glad olisi ilman muuta noussut listalle.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Juhani: Muistikuvasi on ihan oikea: Kirkkoherraksi pääseminen on Suomen Siionissa paljon vaikeampaa kuin piispaksi pääseminen. Tai on ollut ainakin näihin asti.

      Jos nuo molemmat vaalit olisivat sellaisia, että kaikilla äänioikeutetuilla kirkon jäsenillä olisi mahdollisuus niihin vaikuttaa, niin tulos olisi varmasti varsin summittainen, sattumanvarainenkin.

      Nyt valitsijoiden pieni joukko voi oikeastaan jo etukäteen määritellä, millaisen esimiehen se haluaa seurakuntaansa pomoksi tai hiippakuntaansa päähiippariksi. Minun mielestäni joskus voitaisiin kokeilla sitä, että kootaan kaikki ehdokkaat yhteen, rukoillaan heidän puolestaan ja sitten suoritetaan pullonpyöritysäänestys… 😉

      Itse olen ajatellut pikku hiljaa käynnistää keskustelua Helsingin seuraavasta piispasta. Blogin otsikko voisi olla vaikka tällainen: Onko Helsingin seuraavalla piispalla parta?

      Mitäs tykkäät, Juhani?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Hyvä kysymys. Sinänsä on myönteistä että nainen on päässyt piispaksi mutta edelleen on mielikuva että hän oli samalla ainoa nainen joka oli käytettävissä. Eli toisinsanoen Askolan kokemuksella ja virkauralla kukaan mies ei olisi päässyt edes ehdolle.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Juhani. Älä unohda Heltelän Marjaa, hän oli myös mukana kisassa!

      Meidän kirkkoherranvirastollamme oli varsin vahva edustus tuossa koitoksessa: Sekä tuomiorovastimme Matti että johtava kappalaisemme Marja olivat jo valmiiksi ekassa kerroksessa odottamassa hissin nousemista vitoskerrokseen.

      Aluksi minäkin ajattelin Marjasta, että ei kai nyt sentään piispaksi asti, mutta tässä ja nyt olen taipuvainen ajattelemaan, että hän olisi voinut ihan hyvin klaarata niissäkin asioissa, joissa Askola ei (vaatimattomalla seurakuntakokemuksellaan) ole juurikaan päässyt loistamaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Sofi, unohdin Heltelän.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Piti olla tietenkin sori eikä Sofi?

    Googlasin Maria Heltelän. Jos kuvitellaan että Askola ei olisi valittu piispaksi, ja hän olisi hakenut samaa kirkkoherran virkaa kuin Heltelä, hän ei olisi päässyt listalle. Yhä kummallisemmalta tuntuu kirkon virkakelpoisuys. Hierarkiassa ylempeen virkaan voidaan valita vähemmällä pätevyydellä.

    Pyysit pohtimaan, onko seuraavalla Helsingin piispalla parta. Jos myös hänen mahdollisella kumpoanillaan on parta, silloin hänen mahdollisuutensa paranevat huomattavasti täysin virkaurasta riippumatta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Juhani: KÄÄÄÄK, tuollainen kaksipartaisuus ei tullut mulle lainkaan mieleen! Ja kun tänään tapasin henkilön, jota olin kaavaillut seuraavaksi piispaksi, niin hän miltei kauhusta kangistui ja sanoi, etä Älä, älä, ihmeessä vaan aloita kampanjaa…

      Hmmmmmm. Nyt täytyy kai totella. Olisinko ollut älykkäämpi, jos en olisikaan ilmoitanut hänelle koko hankkeesta…?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121