Millainen kirkko, sellainen käsitys
Emeritusarkkipiispa lisäsi puhtia keskusteluun kirkon Käsityksestä. Lähes velvoittavalla tavalla, totesi Emeritus Helsingin piispa. Näin korkeatasoiseen keskusteluun on moni muukin halunnut osallistua. Huomaan että joku minussakin alkoi provosoitumaan. Tämä kirjoitus on ollut valmiina jonkun aikaa ja odottanut julkaisemispäätöstä. Nyt huomaan että palstalle on tullut muitakin kirjoituksia, joissa puhutaan kirkosta vähän laajemmin kuin vain avioliittoon vihkijänä. Vaikka haluaisin olla asiaan puuttumatta, ehdotan osaltani yhden ajatuksen, enemmän asian ymmärtämiseksi kuin ratkaisemiseksi.
Suomen luterilainen kirkko on käytännön kannalta katsoen Ruotsin kuninkaan perustama, ja se kasvoi vuosisadat valtionkirkkona. Kuninkaasta päästyä oli luontevaa siirtyä kansankirkoksi, nimike joka viime vuosikymmeninä on tullut haastetuksi, ja jonka tulevaisuus jää nähtäväksi. Ymmärrän mielestäni kansankirkkokeskustelun eri puolet (kuten teologinen ja sosiologinen lähestyminen), eikä minulla ole sen tilalle nimetä mitään mielekästä seuraajaa. Mielestäni kirkon hallinto ja lainsäädäntö ovat joka tapauksessa perustetut selkeästi kansankirkko-ajatuksen pohjalle, ja sellaisena ne ovat edelleen olemassa. Kansankirkolle luotu hallinto ja lainsäädäntö ohjaavat päätöksentekoa rautaisella kädellä. Se tarkoittaa muun muassa, että päätökset tehdään demokraattisesti jäsenistön enemmistön kannan mukaan. Kansankirkossa ja kansanseurakunnassa erilaisten jäsenten mielipiteet ovat tasan samanarvoiset, ja kansankirkolliskokous tekee päätökset äänestämällä.
Ajattelen että asian näin ollen ei lähtökohtaisesti voi olla kovin suurta eroa kansanedustuslaitoksen ja kansankirkolliskokouksen kannanotoissa niihin asioihin, jotka ymmärretään molempia koskeviksi. Kirkossa naimisiinmenoa koskevaa keskustelua pitkittävä asia on kirkolliskokoukseen luotu määräenemmistöperiaate. Voisi ajatella joko että se ei oikein kuuluisi kansankirkko-ajatteluun, tai mieluummin että se on eduskuntaakin rajoittavan määräenemmistöperiaatteen harkittu vastine kirkossa. Isoissa perustavanlaatuisissa asioissa saadaan lisää harkinta- ja keskusteluaikaa. Eduskunnassa parisuhdetta koskeva päätös, toisin kuin kirkossa, voitiin tehdä yksinkertaisella äänten enemmistöllä.
Mitä haluan tällä sanoa? Alussa mainitussa keskustelussa on esitetty moitteita esimerkiksi siitä, että jotkut haluavat ottaa samanaikaisesti liikaa asioita käsittelyyn, jossa on kysymys vain yhdestä rajatusta päätöksestä, joka koskee määriteltyä ja rajattua joukkoa ihmisiä. Mielestäni keskustelua vaikeuttaa toinenkin näkyvää laajempi tekijä. Keskustelun osapuolia ohjaa erilaisuus siinä, millainen tausta-ajatus kirkosta keskustelijalla on. Vaikka niitä on varmasti useampia, niin pelkistäen näyttää siltä, että toisia ohjaa johdonmukainen kansankirkollinen lähtökohta, kun toisia taas ohjaa enemmän (tai myös) niin sanottu tunnustus- (tai uskovais)kirkollinen lähtökohta. En tiedä ovatko nämä kaksi sovitettavissa yhteen. Teologisen viisauden tasolla se saattaa onnistua, vaikka itse en osaa sanoa mikä yhdistelmän nimi olisi (joku tuoreempi tarvittaisiin kuin tunnustuskirkko tai uskovien kirkko), mutta se ei onnistune ainakaan mitä tulee konkreettiseen päätöksentekotapaan. Kansankirkollinen hallinto tuottaa mekaanisen varmasti kansan enemmistön käsityksen mukaisen päätöksen omalla ajallaan. Toiset käyvät teologis-filosofista debattia sen jouduttamiseksi, toiset sen viivyttämiseksi. En pidä itseäni fatalistina tai luovuttajana yleisemmässä merkityksessä, kun ajattelen monien muiden kanssa että käsityskehityksen suuntaa ei näissä oloissa voi muuttaa.
Tällä en ota kantaa mihinkään yksittäiseen käsitykseen. Ajatusehdotukseni on vain, että meillä ei ole mahdollisuutta halutessamme noin vain vaihtaa kirkkoamme joksikin muuksi kuin mikä se on. Suuri ja vanha laiva kääntyy hitaasti jos kääntyy, ja myös muuttuu hitaasti ajan aallokossa. Meiltä matkustajilta ja miehistöltä kysytään paljon viisasta kärsivällisyyttä, jos haluamme säilyttää sovun ja puheyhteyden edes kirkkokansana, mieluummin myös koko kasvavan ei-kirkkoonkuuluvan kansanosan kesken. Myös keskustelu- ja pohdintaenergian suuntaamisen prisorisointi olisi hyvä harkita ja mahdollisesti päivittää.
42 kommenttia
Kyllä, mutta ratkaisu on yksinkertainen.
Paras on toivoa kirkolliskokoukselta seuraavaa lausumaa mikä saatellaan hyvässä järjestyksessä Kirkon järjestykseen. Mitään ei tarvitse muuttaa näin perinteisessä huomaamisessa.
Kirkolliskokous tällä päivämäärällä on päättänyt asiassa hyväksyä seuraavaa:
Suomen Ev.Luterilaisen kirkon papilla on oikeus vahvistaa niiden samansukupuolisten tahtomisien asia todettuna konsensuksena kirkollisena vihkimisenä mihin asiaan kirkkomme papit uskonnäkemyksensä ja uskontotuusnäkemyksensä mukaan voivat yhtyä.
Edellisen mukaan pappi voi parille rukoilla siunauksessa myös kirkon ja sen alttarin siunausta.
Kansankirkon ja tunnustuskirkon voisi yhdistää saman sateenvarjon alle henkilöseurakuntamalli, joka olisi mahdollista ainakin isommilla paikkakunnilla.
Hannu Paavola. Ei kuningas nyt sentään Ruotsi(-Suomen) luterilaista kirkkoa perustanut. Vaikka reformaatio pitkälti toteutettiin ylhäältä päin. Käsitys kirkosta uskovien yhteisönä, johon on sekoittuneena jumalattomia, löytyy hyvin selvänä kirkkomme tunnustuskirjoista vieläpä monesta kohtaa. Tällä ei tietenkään tarkoiteta sitä, että uskovat voitaisiin pomminvarmasti tunnistaa. Ei myöskään sitä, että uskovia olisivat vaikkapa ns. uskonratkaisun tehneet. Mutta ongelma on se, että nykyisessä tilanteessa julkijumalatonta enemmistöä pidetään oikeina kristittyinä ja uskoa tunnustavia pidetään hankalina ongelmatapauksina. Eli täysin päin vastoin kuin tunnustuskirjat asian näkevät. Tunnustuskirkko ei tarkoita samaa kuin tosi tosiuskovien tosi tosiseurakunta, kuten Jouko Talonen jollakin luennolla kärjisti. Vaan kirkkoa, joka ottaa tunnustuksensa vakavasti ja soveltaa sitä konkreettisedti käytäntöön.
Hannu, jo katolisen ajan piispat olivat myös kytköksissä kuninkaanvaltaan eri virkojen hoitajina. Uudesta Ruotsin kirkkohistoriasta saa varmaan hyvän kokonaiskuvan.
Kiitos Marko S. tarkennuksesta. Tiedän kirjoittavani tietyllä tavalla vapaalla kädellä, en tutkijan tarkkuudella. En kuitenkaan luule, että tällaiset katolisten piispojen kytkökset kuninkaanvaltaan muuttavat sitä tilannetta nykyisen kirkkomme hallinnossa ja päätöksenteossa, jota blogini varsinaisessa mielessä kuvasi.
Voisin tarkentaa kirjoittamaani otsikon osalta: Millainen kirkon lainsäädäntö, hallinto ja päätöksentekotapa, sellainen käsistys. Miten sitä asiaa kommentoit?
Hannu, palaamme asiaan. Termiä valtiokirkko käytetään kovin usein lyömäaseena kun arvostellaan luterilaisuutta. Siksi minä vain tarkennan. Ulkomuistista. En vikoillakseni.
Tarja Parkkila, enismmäisen kerran poistin blogiini lähetetyn kommentin, ystävällisenä tarkoituksenani pitää blogin kommentit sisällöllisesti mahdollisimman lähellä sen sisältöä.
Paavola
Se on nähty jo aikaisemminkin, että totuudella ei ole sijaa majatalossa.
En pahoita mieltäni poistostasi, koska olen lakihenkinen, ja sellainen on laki täällä, että omaa pilttuutaan saa isäntä hallinnoida mielensä mukaan.
Hannu Paavola. Kirjoitan systemaatikkona ja historiantutkijana, mutta lonkalta ja ulkomuistista.
Ensiksikin olen kohdannut suhteellisen paljon niitä kristittyjä, jotka edelleenkin puhuvat ”valtiokirkosta” hyvin negatiiviseen sävyyn.
Toiseksi vierastan kyllä sitä, että teet eron hallinnollisen ”kuoren” ja Kristuksen perustaman hengellisen ruumiin välillä. Mielestäni tätä eroa ei voida tehdä, vaikka en toki määrittelekään kirkkoa vanhan roomalaiskatolisuuden tavoin hengelliseksi hierarkiaksi. Edustan tässä ns. lundilaista korkeakirkollisuutta. Hallinto voi olla hyvin eri näköisesti järjestettyä. Ja nykyään se on suhteettoman raskasta ja kankeaa. Sekä erilaisilla direktiiveillä säädeltyä. Myös hyvin pieni seurakunta voi olla hyvin toimiva, maallikot vastuussa ja samalla hyvinkin pappiskeskeinen.
Oikeastaan tähän tarvittaisiin ihan oikeasti pari-kolme kirkkoherraa kommentoimaan. Tässä muutama ehdotus: (1) Luovutaan nykyisistä työehtosopimustiiliskivistä, (2) rovastikunta-seurakuntayhtymä-seurakunta -himmeleistä, (3) KIPAsta ja vastaavista kankeista hallinto-ohjelmista sekä (4) palautetaan seurakunnat mahdollisimman pieniksi yksiköiksi. Sekä (5) luovutaan nykyisen kaltaisista kirkollisvaaleista, koska ne ovat suhteellisesti psljon raskaammat järjestää kuin kuntavaalit.
Lyhyesti: kirkon julkisoikeudellisen aseman ja muinaisen valtiokirkollisen systeemin jäänteiden purku. Aikanaan kirkkomme muuntui valtiokirkosta kansankirkoksi. Nyt olisi edessö muuntuminen vapaakirkoksi.
Laivan pitää kääntyä rauhan haminaa kohti, missä loistaa ja opastaa sanan majakka perille. Muu suunta vie karille ja pohjaan.
Ilmoita asiaton kommentti