Millainen kirkko, sellainen käsitys

Emeritusarkkipiispa lisäsi puhtia keskusteluun kirkon Käsityksestä. Lähes velvoittavalla tavalla, totesi Emeritus Helsingin piispa. Näin korkeatasoiseen keskusteluun on moni muukin halunnut osallistua. Huomaan että joku minussakin alkoi provosoitumaan. Tämä kirjoitus on ollut valmiina jonkun aikaa ja odottanut julkaisemispäätöstä. Nyt huomaan että palstalle on tullut muitakin kirjoituksia, joissa puhutaan kirkosta vähän laajemmin kuin vain avioliittoon vihkijänä. Vaikka haluaisin olla asiaan puuttumatta, ehdotan osaltani yhden ajatuksen, enemmän asian ymmärtämiseksi kuin ratkaisemiseksi.

Suomen luterilainen kirkko on käytännön kannalta katsoen Ruotsin kuninkaan perustama, ja se kasvoi vuosisadat valtionkirkkona. Kuninkaasta päästyä oli luontevaa siirtyä kansankirkoksi, nimike joka viime vuosikymmeninä on tullut haastetuksi, ja jonka tulevaisuus jää nähtäväksi. Ymmärrän mielestäni kansankirkkokeskustelun eri puolet (kuten teologinen ja sosiologinen lähestyminen), eikä minulla ole sen tilalle nimetä mitään mielekästä seuraajaa. Mielestäni kirkon hallinto ja lainsäädäntö ovat joka tapauksessa perustetut selkeästi kansankirkko-ajatuksen pohjalle, ja sellaisena ne ovat edelleen olemassa. Kansankirkolle luotu hallinto ja lainsäädäntö ohjaavat päätöksentekoa rautaisella kädellä. Se tarkoittaa muun muassa, että päätökset tehdään demokraattisesti jäsenistön enemmistön kannan mukaan. Kansankirkossa ja kansanseurakunnassa erilaisten jäsenten mielipiteet ovat tasan samanarvoiset, ja kansankirkolliskokous tekee päätökset äänestämällä.

Ajattelen että asian näin ollen ei lähtökohtaisesti voi olla kovin suurta eroa kansanedustuslaitoksen ja kansankirkolliskokouksen kannanotoissa niihin asioihin, jotka ymmärretään molempia koskeviksi. Kirkossa naimisiinmenoa koskevaa keskustelua pitkittävä asia on kirkolliskokoukseen luotu määräenemmistöperiaate. Voisi ajatella joko että se ei oikein kuuluisi kansankirkko-ajatteluun, tai mieluummin että se on eduskuntaakin rajoittavan määräenemmistöperiaatteen harkittu vastine kirkossa. Isoissa perustavanlaatuisissa asioissa saadaan lisää harkinta- ja keskusteluaikaa. Eduskunnassa parisuhdetta koskeva päätös, toisin kuin kirkossa, voitiin tehdä yksinkertaisella äänten enemmistöllä.

Mitä haluan tällä sanoa? Alussa mainitussa keskustelussa on esitetty moitteita esimerkiksi siitä, että jotkut haluavat ottaa samanaikaisesti liikaa asioita käsittelyyn, jossa on kysymys vain yhdestä rajatusta päätöksestä, joka koskee määriteltyä ja rajattua joukkoa ihmisiä. Mielestäni keskustelua vaikeuttaa toinenkin näkyvää laajempi tekijä. Keskustelun osapuolia ohjaa erilaisuus siinä, millainen tausta-ajatus kirkosta keskustelijalla on. Vaikka niitä on varmasti useampia, niin pelkistäen näyttää siltä, että toisia ohjaa johdonmukainen kansankirkollinen lähtökohta, kun toisia taas ohjaa enemmän (tai myös) niin sanottu tunnustus- (tai uskovais)kirkollinen lähtökohta. En tiedä ovatko nämä kaksi sovitettavissa yhteen. Teologisen viisauden tasolla se saattaa onnistua, vaikka itse en osaa sanoa mikä yhdistelmän nimi olisi (joku tuoreempi tarvittaisiin kuin tunnustuskirkko tai uskovien kirkko), mutta se ei onnistune ainakaan mitä tulee konkreettiseen päätöksentekotapaan. Kansankirkollinen hallinto tuottaa mekaanisen varmasti kansan enemmistön käsityksen mukaisen päätöksen omalla ajallaan. Toiset käyvät teologis-filosofista debattia sen jouduttamiseksi, toiset sen viivyttämiseksi. En pidä itseäni fatalistina tai luovuttajana yleisemmässä merkityksessä, kun ajattelen monien muiden kanssa että käsityskehityksen suuntaa ei näissä oloissa voi muuttaa.

Tällä en ota kantaa mihinkään yksittäiseen käsitykseen. Ajatusehdotukseni on vain, että meillä ei ole mahdollisuutta halutessamme noin vain vaihtaa kirkkoamme joksikin muuksi kuin mikä se on. Suuri ja vanha laiva kääntyy hitaasti jos kääntyy, ja myös muuttuu hitaasti ajan aallokossa. Meiltä matkustajilta ja miehistöltä kysytään paljon viisasta kärsivällisyyttä, jos haluamme säilyttää sovun ja puheyhteyden edes kirkkokansana, mieluummin myös koko kasvavan ei-kirkkoonkuuluvan kansanosan kesken. Myös keskustelu- ja pohdintaenergian suuntaamisen prisorisointi olisi hyvä harkita ja mahdollisesti päivittää.

42 kommenttia

  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Ei pysähtymisestä ole kyse, vaan siitä, että enemmistö on aina hiljaa. Kiinnitämme huomion vain siihen pieneen vähemmistöön, joka vaatii muutoksia suureen ääneen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Paavo Eero. Ongelma on minun näkökulmastani siinä, että hallinnon älytön raskaus ja pienenevät tulot ajavat juuri ne yksiköt, jotka nyt ovat lähimpänä ihmistä eli pienet seurakunnat pakkoliitoksiin. Vaikka tietystä näkökulmasta katsottuna isommat seurakunnat voivat tarjota etujakin. Samalla “omalla seurakunnalla” on ihan oikeasti itseisarvoa. Näin siis isoimpien kasvukeskusten ulkopuolella. Nyt on myös nähtävissä, että yhä harvemmat papit ovat innostuneet kirkkoherran virasta, koska hallinto on yhä keskeisemmässä roolissa. Jos puolileikillinen ajatus sallitaan, niin nykyisen kaltaiset

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola
    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.