Miksi Rooman kirkko näyttää kestävän paremmin kuin Lutherin perikunta?
Olen kuullut viime aikoina useita huolestuneita kysymyksiä siitä, miksi luterilaisuus näyttää katoavalta tunnustuskunnalta. Joskus näitä kysymyksiä välittävät kansainvälisissä tehtävissä toimivat kristityt, joskus myös vahvat luterilaisuutta puolustavat teologit.
Viimeisimpänä luin Timo Junkkaalan artikkelin Miksi luterilaisuus ei kestä?https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/miksi-luterilaisuus-ei-kesta/
Timo Junkkaalan mukaan katoliset kestävät meitä paremmin, koska he pitävät kiinni uskonsa ulkoisista muodoista. Niinpä Junkkaaala tarjoaa yhdeksi malliksi sitä, että ehkä myös me luterilaiset kestäisimme maallistumisen paineen paremmin, jos pitäisimme kiinni uskonelämän ulkoisista muodoista kuten Isä meidän –rukouksen, kymmenen käskyn, uskontunnustuksen, psalmien jne. lukemisesta ja lausumisesta?
Uskon todeksi elämisen näkymisellä on varmasti oma merkityksensä. Se on osa kristillistä todistusta ja kristityksi tunnustautumista. Henkilökohtaisesti näen kuitenkin luterilaisuuden kriisin syvempänä kuin vain uskommme ulkoisten tuntomerkkien puuttumisena.
Luin eilen (24.7.17) paikallislehdestämme Etelä-Saimaasta Mikkelin piispa Seppo Häkkisen näkökulman, jonka mukaan pohjoismaissa on onnistuneella tavalla kyetty yhdistämään kirkon ja valtion väliset suhteet sekä laajemminkin uskonnon ja yhteiskunnan välinen yhteys.
Itselleni herää kysymys, kuinka onnistuneesta yhdistämisestä tässä on kysymys, jos luterilainen kirkko on jatkuvasti tappion kärsijän osassa? Luterilainen usko ei enää juurikaan näy eikä kuulu kansamme keskuudessa, ja jumalanpalveluksien kävijämäärät ovat pitkäkestoisessa laskusuunnassa!
Miksi luterilaisuus ei kestä?
Esitän omana näkökulmani kolme syytä.
- Protestanttisen teologian kriisi
Protestanttisen teologian kriisi on pitkä tarina, mutta lyhyesti kuvattuna sen tarina menee näin... Protestantismi on käsite, joka viittaa 1500-luvulla alkaneeseen liikehdintään. Lähtökohtaisesti tämä protesti ei viitannut niinkään Rooman kirkkoon vaan siihen, että ruhtinailta oli poistettu oikeus tehdä alueellaan uskonnollisia muutoksia yleisen kirkolliskouksen kokoontumiseen asti. Vuonna 1529 Speyrin valtiopäivillä kuusi ruhtinasta ja 14 Etelä-Saksan valtiota teki tästä protestin. Näin sai alkunsa nimitys, jonka myötä kaikkia, aluksi luterilaisia, mutta sittemmin myös muita reformaatioliikkeitä alettiin kutsua protestanteiksi. Kokonaisuutena protestantismi oli siis alusta alkaen ilmiönä hajanainen. Sisäisesti hajanaiseen liikkeen kietoutuu myös helposti monia keskenään ristiriitaisia tekijöitä. Eikä protesti ei ole itsessään kovin pitkäikäinen identiteetti! Protestista käsin identifioituvista tulee jossakin vaiheessa traumaattisia hahmoja, - jos oma myönteinen identiteetti jää pitkittyneen protestin takia kehittymättä.
Kirkkohistoriasta voimme havaita, etteivät protestanteiksi kutsutut kristityt löytäneet sisäistä yhteinäisyyttä. Liike jakaantui nopeasti ainakin luterilaisiin, reformoituihin, anglikaaneihin ja villeihin spiritualisteihin. Lisäksi protestanttiseen identiteettiin yhdistyi varsin pian monia ryhmiä, joista toiset irtaantuivat individualisteiksi. Joskus protestanttisia ryhmiä yhdisti lähinnä kirkollisen vallan vastustaminen. - Liian usein ei syvennytty siihen vastuttettiinko oikeita vai vääriä asioita, monille itse protesti muodostui itsetarkoitukseksi. Valitettavasti tämä ei jäänyt vain protestantismin alkuvaiheen kasvukivuiksi, vaan on nähtävissä myös laajemmin siinä, miten protestantit määrittelevät identiteettiään yhä tänään.
Protestantismia on aina kiusannut itseriittoinen henki, jossa yksilö kuvittelee tietävänsä asiat (perinne)yhteisöjä paremmin. Valistuksen ajan kehitysoptimismi oli tällaisille siemenille suoranaista superlannoitetta. Itseriittoisuus voi alkaa sillä, että yksilö uskoo aina tulkitsevansa Raamattua paremmin kuin oman kotiseurakunta. - Tällaisesta hengestä on enää lyhyt askel siihen, että valistunut ihminen uskoo tietävänsä asiat paremmin kuin vanha kirja nimeltä Raamattu. - Tällaista henkeä on nähtävissä myös joissakin protestantismin myötä syntyneissä radikaalipietistisissä liikehdinnöissä ja nykyaikaisessa karismaattisessa liikkeessä. Kutakuinkin tällaiselta pohjalta versoi myös niin sanottu liberaaliprotestantismi, jonka synty ajoittuu 1800-luvun Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Erityisesti Englannissa ja osin myös Saksassa tähän liikkeeseen liittyi alusta alkaen ajatus dogman eli kristinopin hylkäämimisestä tai ainakin kyseenalaistamisesta. Laajemmin sovellettuna tämän aikakauden teologiaan liittyi myös Raamatun historiallisuuden kyseenalaistaminen.
Kun Raamatun opin ei nähty enää olevan uskottavaa, tällöin alettiin korostaa (omana aikana) vallitsevia oppi- ja moraalikäsityksiä. Sanoma sovituksesta eli evankeliumi on sisällöltään opillinen asia, koska se kuuluu erityisen kirjallisen ilmoituksen piiriin. Tästä syystä esim. liberaali protestanttisuus ohensi puhetta Jeesuksen sovitustyöstä ristillä ja korvasi sen puheella ihmisten välisestä sovinnontekemisestä ja ihmisen luonnollisesta hyveellisyydestä/moraaalitajusta. Siten tapahtui protestanttisuuden vähittäinen siirtymä evankelisuudesta moralismiksi.
Jokainen voi arvioida esimerkiksi sitä, missä määrin suomalaisissa seurakunnissa korostetaan kirkon roolia hyväntekijänä, sen sijaan että julisttaisiin lain ja armon sanomaa. - Jos havaitset tällaista, siinä on kyse siirtymisestä evankelisuudesta moralismiin.
Kun syntiemme sovitusoppi kyseenalaistetaan, tai nähdään toissijaisena, luterilaisuudesta ei jää käytännössä mitään jäljelle. Luterilaisuuden kannalta ihmisen (tai kirkon) omia tekoja korostavaan moralismiin paluu on erityisen kohtalokasta. - Kaikissa aatteissa voidaan näet korostaa moralismia. Erilaisissa moralistisissa ohjelmissa ei ole vielä mitään ainutlaatuista. Jopa kommunisteilla oli oma moraalinen ohjelmansa! - Luterilaisuuden kannalta on siten melko yhdentekevää onko moralismin luonne katolista aneteologiaa vai humanististista uskoa ihmisen hyvyyteen. Molemmat ovat luterilaisuuden näkökulmasta kuin vierasta tulta Herran alttarilla (3Moos.10:1-3). Luonnollisesti oikea moraali toki kuuluu teologiaan, mutta se ei ole Raamatun mukaan Jumalan pelastava viesti tälle maailmalle. Hyvä uutinen on sanoma syntien sovituksesta Jeesuksessa Kristuksessa. - Jos luovumme sovitusopista (yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden), voimme yhtä hyvin palata Rooman kirkon helmaan.
- Holokausti
Olisi mukavaa ajatella, että myönteinen ajattelu ihmisen mahdollisuuksista tuottaisi kyytipoikana menestystarinoita. Usko ihmiskunnan omaan viisauteen ja hyvyyteen ei kuitenkaan toimi tällä tavalla. Liberaalin protestantismin ja valistuksen ajan yltiöoptimistinen (lue narsistinen) ihmiskuva tuotti aivan päinvastaista hedelmää. Edistysuskon hullaannuttamat kulttuurit ajautuivat maailmansotiin. Juutalaisiin kohdistuva kansanmurha eli Holokausti oli eräs tämän aikakauden traagisista ilmentymistä.
Luterilaisuuden kannalta Holokausti oli äärimmäinen tappio. Holokaustin jälkeen meidän luterilaisten on ollut hyvin vaikeaa väittää uskottavasti, että meidän tunnustuskunnissamme olisi erityisen onnistuneella tavalla kyetty yhdistämään kirkon ja valtion väliset suhteet sekä laajemminkin uskonnon ja yhteiskunnan välinen yhteys. Sen sijaan meidän täytyy myöntää, että kansallisuusaatteen ja luterilaisen identiteetin välillä on heikkoja kohtia, joissa kansallisvaltiossa jylläävät aatteet kykenevät liian helposti marssimaan kirkon kynnyksen yli ja aina saarnatuoleihin asti. Holokausti on varmasti siitä traagisin esimerkki. Jatkan muista tähän teemaan liittyvistä esimerkeistä erillisen tiettyjä erityiskysymyksiä käsittelevän otsikon alla.
- Kritiikittömyys suhteessa omiin vahvuusalueisiin
Protestantimin yleisten identiteettikriisien myötä luterilaisuudenkin piirissä teologikunta alkoi mieltää uskonymmärryksensä yhä voimakkaammin sosiologisesti. Tällöin uskonnon ajateltiin olevan osa kulttuuria, ja jopa kulttuurin synnyttämä asia. Luther voitiin nyt tulkita merkittäväksi kulttuuripersoonaksi, uudistusmieliseksi ajattelijaksi tai suureksi saksalaiseksi. - Kaikki tämä on kuitenkin luterilaisuuden evankelisen luonteen kannalta aivan toisarvoista.
Miksi luterilaiset ovat sitten olleet melko hampaattomia tällaisen oman identiteetin kannalta kohtalokkaan murroksen keskellä?
Luterilaisuus on nähdäkseni tukeutunut historiallisesti tarkastellen Rooman kirkkoa enemmän yliopistomaailmaan ja kansallisvaltioihin. Syynä on kenties ollut se, että luterilainen reformaatio ponnisti liikkelle juuri yliopistomaailmasta käsin. Muistamme, että alkujaan Johann von Staupitz määräsi Lutherin luennoimaan Wittenbergin yliopistossa. Luther suoritti pian tohtorin tutkinnon (vuonna 1512), ja jo samana vuonna lahjakkaasta Martti Lutherista tuli Wittenbergin yliopiston professori. - Sen jälkeen Luther saikin nautti lukemattomien ylioppilaiden ihailua ja kunnioitusta!
Yliopistomaailmaan ohella luterilaisuus on saanut merkittävää tukea myös saksalaisten kristittyjen keskuudessa. Vaikka Martti Luther varoikin visusti tekemästä edustamastaan evankelisesta uskosta kansallista projektia, hänen seuraajansa eivät ole useinkaan ymmärtäneet evankeliumin ja kansalliskiihkon erottamisen merkitystä.
Mielestäni onkin aiheellista kysyä onko Lutherin perikunta ollut naiivin kritiikitön rakentaessaan suhdettaan yliopistomaailmaan ja kansallisvaltioihin. Luterilaisuuden keskeisiin lähtökohtiin kuuluu opetus ihmisen turmeltuneesta luonnosta. Se ei tarkoita niinkään älyllistä kyvyttömyyttä, vaan taipumusta itsekkyyteen ja itsepetokseen. Meidän olemustamme läpäisee synti, joka saa meidät toimimaan ennen kaikkea moraalisesti väärin. - Ja moraalisesti vääränä pidän myös akateemisen metodologian alueella esintyvää itsepetosta...
Yliopistomaailmaan sovellettuna tämän realiteetin tunnistamisen tulisi tarkoittaa erityistä tarkkuutta valitsemiemme tutkimusmetodien, arviointikriteerien ja lähtöolettamusten suhteen.
Liberaaliprotestantismin virhe on yliarvioida oma teologinen kykeneväisyys. Tällaisesta löytyy monia varoittavia esimerkkejä. Historiallis-kriittisen tutkimusohjelman varhaiset edustajat syyllistyivät usein käsittämättömiin ylilyönteihin kuvitellessaan itsestään liian liikoja.
Saksalaisesten tutkijoiden joukosta tunnnetaan esimerkiksi itämaisten kielten opettaja Hermann Samuel Reimarus, joka uskoi edustavansa rationaalista uskontoa. Niinpä hän kiisti Jeesuksen toiminnan uskonnollisen luonteen ja väitti häntä nationalistiseksi messiaaksi. Reimaruksen mukaan Jeesus ei noussut kuolleista, vaan hänen oppilaansa varastivat hänen ruumiinsa. Reimarus väitti, että kuvaus Jeesuksen uskonnollisesta itseymmärryksestä perustui hänen itsekeskeisten oppilaidensa tarkoitushakuiseen rekonstruktioon. - Vastaavanlaisia Uuden testamentin ”myyteistä riisuvia” tulkintoja esiintyi myös monilla muilla rationalistiteologeilla. Luterilaisen yliopistoteologian kritiikittömyyttä kuvaa se, että tällaiset opettajat/professorit ovat saaneet vaikuttaa vuosisatoja luterilaisten teologien kouluttajina. Heidän väitteensä eivät todellakaan kumpua historiallisesti varhaisimmasta lähdemateriaalista, vaan omaan epäuskoon perustuvista ennakkoasenteista suhteessa Raamatun todistukseen.
Kansallisuuden huomioiminen on eräs luterilaisen uskonpuhdistuksen vahvuuksia. Tärkeimpiä kansallisuusnäkökulman etuja on varmasti luterilaisen uskonpuhdistuksen periaate tuoda Pyhä Raamattu jokaisen saataville omalla äidinkielellä. Tämä on ollut monen herätyksen lähtökohta ja mahdollistaja. - Lutherin suhdetta kansallisuuteen voi asetella oikeisiin mittasuhteisiin myös uskonpuhdistajan henkilöhistorian näkökulmasta. Kun Luther oli joutunut ulos paavin kirkosta, tätä seurasivat kohta myös Wormsin valtiopäivät, joilla Luther joutui myös valtakunnankiroukseen. Tämä tarkoitti sitä, että tämän jälkeen lähes kuka tahansa voi tappaa Lutherin joutumatta siitä syytteeseen. - Tämä olisi varmasti ollut Lutherin loppu, jos hän ei olisi saanut turvapaikkaa vaaliruhtinas Fredrikin linnasta. Tällainen erityssuojelu oli nähdäkseni mahdollista vain kansalliselle suurmiehelle. Samalla se tarkoitti käytännössä riippuvuutta vaaliruhtinas Fredrikistä.
Minun ymmärtääkseni edellä kuvattu historiallinen lähtökohta asettaa luterilaisuuden erityiseen asemaan suhteessa kansallisuusteemaan. Luterilaisuuteen liittyy kiitollisuus kansallisesta suojelusta kumpuavalle siunaukselle. Näistä lähtökohdista katsellen luterilaisuus on erikoinen sekoitus rohkeaa protestia uskonnollisia vallanpitäjiä vastaan, mutta samalla suurta lojaalisuutta ja kiitollisuutta esivaltaa kohtaan. Uudempi kulttuuriprotestantismiksi kutsuttu ”luterilaisuus” onkin usein päätynyt ylistämään Lutheria juuri tämän omaan kulttuuriin nähden erityislaatuisen aseman tähden. Valittevasti kulttuuriprotestantismi on tässä innostaan unohtanut olennaisimman. Se usein tulkinnut Lutherille keskeisen sovituksen saonoman pelkäksi siveelliseksi edistykseksi. Uskonpuhdistuksen tavoitteena on taas nähty maailmanhallinta (johon päästään luottamalla Jumalaan, joka siunaa nämä kansalliset pyrkimykset... Kuulostaako hieman D. Trumpilta?). - Kun nämä lauseet sijoitetaaan voimansa tunnossa elävään Saksaan keisarikuntaan, ei tarvitse pitkää miettimisaikaa oivaltaakseen, mihin tällainen kulttuuriprotestantismi johti Hitlerin aikana.
Yhteenveto
Kun lasketaan yhteen protsestantismin kriisi, Holokausti ja luterilaisen teologian kritiikittömyys yliopistomaailmassa esiintyneitä vaarallisia aatteita kohtaan (esim. epärealistinen kehitysoptimismi ja kansalliskiihko), ei ole vaikeaa diagnosoida näistä aineksista seuraaavaa luterilaisuuden haaksirikkoa. Pikemminkin lienee syytä kysyä, miten luterilaisuudesta voi ylipäätään olla enää mitään jäljellä!
Ehkä luterilaisuus on hengissä pikemminkin kaikesta huolimatta kuin oman kunniakkaan lähihistoriansa takia. Ehkä luterilaista kristillisyyttä on suojellut kansankielinen Raamatun lukeminen ja kasteeseen liittyvä Jumalan salattu armolupaus...
Suomen ja Pohjoismaiden todellisuus elää monessa suhteessa luterilaisuuden emämaa Saksan ja yleisemminkin liberalistisen läntisen protestantismin jälkimainingeissa. Yliopistollisen teologikoulutuksen perinne ammentaa monessa suhteessa Saksan ja lännen liberalistisista malleista. Sodan aikana olimme Saksan kanssa aseveljiä. Kansallisuuden ja luterilaisuuden välinen suhdekin on meillä yhä ajankohtainen keskustelunaihe:
Pitäisikö kansankirkko ymmärtää yhteen vai erikseen kirjoitettuna?
Yhteen kirjoitettuna se tarkoittaa Kristuksen kirkkoa, joka on kansaa (ja kaikkia kansoja varten). Erikseen kirjoitettuna kansan kirkko tarkoittaa kansansa näköistä kirkkoa (maanpäällisen kulttuurin ilmentymää)...
Suomalaisen Luther-tutkimuksen ansioksi voi ymmärtääkseni mainita sen, että se on onnistunut paikallistamaan saksalaisen kulttuuriprotestantismin ongelmallisuuden. Jos/kun kirkko alkaa näyttää kansansa näköiseltä, se menettää kykynsä julistaa ulkopuoleltamme (Kristukselta Jeesukselta) tulevaa armon ja totuuden sanomaa. Osin näitä probleemeja olen tässäkin blogissani pyöritellyt.
Tämä blogini on näkökulma siihen, miksi luterilaisuus näyttää mielestäni pärjäävän Rooman kirkkoa kehnommin. Rooman kirkko on luterilaista maaailmaa selkeämmin keskusjohtoinen rakenne. Siksi se kykenee halutessaan puuttumaan luterilaisia kirkkokuntia paremmin esimerkiksi papistonsa uskonoppia koskettaviin irtiottoihin. Se voi myös edellyttää sitä, että kirkon teologia edustaa tiettyä jatkuvuutta. Tämän jatkuvuuden suhteen protestanttinen kenttä hajoaa moniarvoisiin tulkintoihin. Käsitykseni mukaan syyt eivät kuitenkaan nouse suoraan uskonpuhdistuksen olemuksesta (perustavista löydöistä), vaan reformaation ympärillä olevalta kehältä.
Luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen historia on vielä melko lyhyt, jos sitä verrataan koko juutalais-kristillisen uskon pelastushistoriaan. Protestanttinen opinmuodostus reagoi tunnustuskirjoissaan ja katekismuksissaaan suhteellisen lyhyeen historialliseen jaksoon. Vastuullinen teologia edellyttää kuitenkin kykyä reagoida kaikkiin kysymyksiin kaikkina aikoina. Tämän suhteen protestantismin piirissä on monia aukkoja. Ehkä siksi kuulemme harvemmin selkeitä yhteisiä protestanttisia esiintuloa, kun puhutaan esim. abortista, eutanasiasta, avioliiton asemasta, paimenvirasta jne. Rooman kirkko nojaa sen sijaan näissä asioissa pitempään traditioon ja säästää näin voimiaan sisäisen riitelyn sijasta perustehtäväänsä. Sen sijaan me protestanteiksi kutsutut ryhmät jatkamme kirkollista pirstoutumista, kun emme kykene vieläkään laittamaan dogmaamme purkavaa liberaalia (kulttuuri)protestantismia ruotuun. Siksi luterilaisuus on eksynyt/kietoutunut monessa suhteessa uskonsa ytimestä kehällä oleviin ilmiöihin, ja on valitettavasti myös osin kadottanut aarteensa!
Nähdäkseni korjausliikkeeksi ei riitä Timo Junkkaalan esittämä ulkoisten uskonelämän muotojen elvyttäminen, eikä aihetta ole juurikaan piispa Häkkisen tyytyväisyyteen pohjoismaisen luterilaisuuden onnistuneesta tavasta yhdistää kirkon ja valtion väliset suhteet sekä laajemminkin uskonnon ja yhteiskunnan välinen yhteys.
Jos luterilaisuus halutaan pelastaa, paneutuisin johtavassa asemassa olevien sitoutumiseen Raamattuun, kirkkonsa alkuperäiseen tunnustukseen, teologien koulutukseen ja sittemmin myös virkoihin valintaan. Erityisesti pastorien ja opettajien tulee edustaa Jumala-, ihmis- ja Raamattu-käsityksensä (eli oppiperustansa) suhteen omaa tunnustuskuntaansa. Muutoin (apostolinen) jatkumo joko katkeaa tai vääristyy. Paimenten tehtävänä on antaa laumalle suunta.
Pyhä Raamattu kutsuu meitä luterilaisia pastoreita parannukseen:
”Monet paimenet ovat turmelleet minun viinitarhani, tallanneet minun peltopalstani, tehneet ihanan peltopalstani autioksi erämaaksi.” (Jer.12:10)
Mitä sinä ajattelet?
102 kommenttia
Kuten Manu vastasi Jari Haukalle, Luther ei olisi halunnut, että hänen työnsä tuloksena syntynyttä kirkkoa kutsuttaisiin hänen nimellään. Ehkä olisikin ollut parempi, että evankelisluterilaisen kirkon nimestä olisi osa jäänyt pois ja nimeksi olisi vakiintunut evankelinen kirkko. Näin se ei olisi ankkuroitunut liikaa kenenkään persoonaan.
Eihän Luther mitään aatetta kehittänyt, hän vain puhdisti kuonasta Raamatun alkuperäisen pelastussanoman. Mutta hänen henkilökohtainen vaikutuksensa oli niin merkittävä tässä puhdistustyössä, että ehkä erotukseksi muista tuona aikana syntyneistä suuntauksista hänen nimensä jäi kirkkokunnan nimeen.
Lutherin esiin nostaman pelastussanoman säilyminen on tärkeämpää kuin kirkkolaitosten kestäminen. Onhan sitä edustavia kirkkokuntia muitakin kuin luterilaiset kirkot. Mutta inhimillinen hapatus tuntuu vaikuttavan jollain tavalla kaikissa kirkkokunnissa.
Uskonpuhdistuksen raamatulliset periaatteet ”yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden” (+yksin Raamattu) tuntuvat Suomen luterilaisessa kirkossa kaventuneen ”yksin armosta” –periaatteeksi. Jumalan avaraa armoa kyllä julistetaan, mutta ”yksin usko” ja ”yksin Kristuksen tähden” ovat jääneet sivuosaan, haalistuneet merkityksettömiksi.
Nyt ei tunnu olevan enää merkitystä sillä, onko ihmisellä henkilökohtainen usko vai ei. Ihmiset julistetaan Jumalan lapsiksi pelkän luomisen perusteella. Myös Kristus ja hänen sovitustyönsä ovat jääneet jonkinlaisiksi taustavaikuttajiksi, joita on tarpeetonta korostaa ja joihin ei tarvitse keskittyä.
Kun kuuntelee aamu- ja iltahartauksia, useimmissa Jeesusta ei mainita lainkaan puhumattakaan, että hänen sovitustyönsä merkitystä valaistaisiin. Onhan kirkkomme papistossa sellaisiakin, jotka katsovat, ettei mitään sovitusta ole koskaan tarvittukaan. Vapaiden suuntien edustajat pitävät enemmän esillä uskonpuhdistuksen kaikkia periaatteita.
Huolimatta teologisen tiedekunnan epäuskoa kylvävästä opetuksesta Suomessa kuulee sentään vielä runsaasti puhdastakin evankeliumia. Sen säilymisessä on toivomme.
Helposti unohtuu se tosiasia, että elämme jälkikristillistä aikaa, myös kirkossa.
Olisihan se kiva jos kirkossa saisi saarnoissa kuulla selkeää evankeliumin julistusta. Aika harvinaista herkkuahan se nykyisin on. Valinnanvaraakin täällä rittää. Useita kirkkoja kun on lähialueella. Joten pääsen kuulemaan monen, ja monenlaisia saarnoja.. Joten helposti saan sen vaikutelman että, kaikesta muusta saarnoja kyhätään paitsi evankelimin salatusta rikkaudesta. Ulkoiset muodot ovat hyvin kristillisiä, mutta jotain olennaista näyttää puuttuvan.
Blogin otsikkoa koskien:
Rooman kirkko oli se, mistä piti pysyä erossa. Erossa siksi, että autuutus oli Armosta, ei aneista tai viikottaisesta ripistä. Lutherille avautui yksin Armosta jne. Mutta siten olosuhteitten ”pakosta” jatkeeksi saatiin ”ja sakramenteista”.
Rooman kirkko ei missään vaiheessa ymmärtänyt Raamatun ilmoitusta uudestisyntymisestä, eli uskoontulosta. Tämä sopi sielujemme viholliselle, Saatanalle. Lutherin opin puhtaus oli merkittävä verrattuna Rooman kirkkoon, … mutta, mutta, … alku saatiin sovitettua sakramanetin voimaan, koska massoja ei muuten saatu kirkon siipeykseen.
Koska Raamattu on ollut sitten keskiajan sallittua lukemista, niin pelastusoppi nousi riittävän monelle esiin ja ratkaisuksi iankaikkisuuteen Jeesuksen seurassa. Vaikka ulkopuolle-kirkon-ei-pelastuta-uskomus elää tänäänkin luterilaisuudessa, niin sitä sallitaan uhmattavan, eli se on sallimusgategoriassa niinkuin on tasa-arvoinen avioliittokin. Eli pidetään kirkossa uskovat ja ne jotka seuraavat Raamattua, ellei kirkon päätökset sitä kumoa.
Rooman kirkko, islamislaisuus, mormoonit, jehovalaiset, hindut jne, menestysvät luterilaisuutta paremmin (maailmanlaajuisesti), koska he saavat siunauksen … alhaalta. Eli luterilaisuudella on vielä mahdollisuus ylhäältä tulevaan siunaukseen, jos luterilainen kerrallaan hylkää jumalattomuutensa. Vt. Hes. 18:24, Ja jos vanhurskas kääntyy pois vanhurskaudestansa ja tekee vääryyttä, tekee kaikkien niiden kauhistusten kaltaisia, joita jumalaton tekee-saisiko hän tehdä niin ja elää? Ei yhtäkään hänen vanhurskasta tekoansa, jonka hän on tehnyt, muisteta. Uskottomuutensa tähden, johon hän on langennut, ja syntinsä tähden, jota on tehnyt, niiden tähden hänen on kuoltava.
Hesekiel käsittelee tätä Jumalan Seurakunnan asiaa ja selventää armahtavan Jumalan armeliaisuutta sitä kohtaan, joka hylkää saastaisen, syntisen menonsta ja kääntyy, eli tekee parannuksen. Tämä sanoma on hylkäytymässä kirkkolaitoksista, niistäkin, jotka edustavat uskonpuhdistusta.
Selkeä evankeliumin julistaminen tarkoittaa voimaanuttaavaa julistusta. Evankeliumi on Jumalan voima. Silloin kun kuulee oikeaa julistusta, saa vahvistusta uskolleen.
Ilmestyskirjassa puhutaan laulusta jota kukaan muu ei voi oppia. Sama koskee oikeaa evankeliumin julistustusta. Vain se joka on ”oppinut” tuntemaan evankeliumin voiman, voi julistaa sitä voimaanuttavalla tavalla.
Turha vierastaa henkilökohtaista uskoa. Sehän on aivan sama, kuin yhteinenkin usko. Jokainen uskova ja Herran oman usko on samaa uskoa. Ei ole erikseen olemassa yhteistä uskoa ja henkilökohtaista uskoa. On vain yksi usko. Emme ei voi pelastua muiden uskon varassa. Meillä on oltava henkilökohtainen usko, jolla liitymme suureen uskovien joukkoon. Jotka uskovat samoin , kuin mekin.
Reijo Mänttäri,
Kiitos paneutumisestasi luterilaisuuden sisäiseen problematiikkaan. Minusta näyttää kuitenkin, ettet ole ymmärtänyt luterilaista käsitystä armonvalineistä (eli sakramenteista) oikein, koska kirjoitat: ”Sakramentti on ihmisen keksimä mysteeri. ”
Raamattu-tunnustukselliset luterilaiset eivät tunnista kritiikistäsi omaa käsitystään kasteesta ja ehtoollisesta (eikä ripistä). Meidän ajattelussamme kaiken keskuksessa on Jeesus Kristus ja Hänen armotyönsä. Meille kaste, ehtoollinen ja rippi julistavat vain Jeesusta Kristusta ja hänen armosanomaansa. Kaikessa tässä on kyse Jeesuksen Kristuksen läsnäolosta ja Häneen uskossa tarttumisesta. Meidän käsityksemme mukaan Jumala on itse asettanut sanassaan em. asiat lähestyäkseen meitä niiden kautta kuten hän sanassaan lupaakin olla joka päivä kanssamme (Matt.28:18-20).
Tuossa Manun ja Reijon keskustekussa tulee esiin yksi perustavaalaatua oleva ero. Reijon erilainen käsitys kasteesta värittää myös hänen käsityksensä muista sakramenteista. Vaikka keskustelussa käytetään samoja sanoja, niin niillä on eri merkityksiä molemmille. Jollei Reijo voi käsittää kastetta Jumalan tekona, niin hänen on mahdoton käsittää muidenkaan sakramenttien syvempää merkitystä. Tästä seuraa suoraan myös pelastuskysymyksestä erilainen käsitys. Samoin kuin se miten kristityn tulee uskoaan elää todeksi. Mikäli kaste käsitetään kuuliaisuuden teoksi, jolla saavutetaan Jumalan hyväksyntä, niin saman tien koko elämä on elettävä saman kuuliaisuuden varassa, Kuuliaisuus ei sinänsä ole mitenkään huono juttu, mutta jos se aseteteen armoa tärkemmäksi, niin sitten on eri juttu.
.
Luterilaisten armonvälineiden ymmärtäminen varmaan edellyttäisi koko Reijon uskonkäsitysten muuttumista. Joten tuskin tässä keskustelussa tulemme sitä näkemään. Katsotaa sitte taivaassa, miten asioiden pitäisi olla. Mikäli se meitä siellä enää yhtään kiinnostaa. Samaan taivaaseen kuitenkin olemme menossa.
Kirjoittaja
Manu Ryösö
Olen pastori, joka haluaa sitoutua Pyhään Raamattuun ja sen perustalle rakentuvaan luterilaiseen tunnustukseen. [Kuva Nasaretin kadulta Israelista]
Omaan ehkä jokinlaisen kummallisen, ikäänkuin kyvyn siirtyä ajassa eteenpäin. Johonkin tulevaisuuden tilanteeseen ja siitä käsin tarkastella sen hetken olosuhteita. Tämän peilaamiseni tähden, huomaan aika usein ettei näkemyksiäni arvosteta. On usein tosi hankala kuvata toisille sitä, mitä itse näkee. Jotkin asiat voin nähdä niin , itsestään selvinä, että muiden on mahdoton pysyä perässä. On usein aika ykisnäistä, kun huomaan kulkevani joskus parikymmentävuotta muiden edellä.
Verotuksen parissaa toimin lähes neljäkymmentä vuotta. Verotustyötä en itse tehnyt, mutta näin siitä hyvän läpileikkauksen. Joten verotusoikeuden menetys (mielestäni) on vain ajan kysymys. Samalla katoaa myös muuta lain ja yhteiskunnan suojaa kirkolta, sekä kaikilta muiltakin seurakunnilta. Tällöin vastustajat saavat lisää voimaa ja vastustukselle tulee entistä enemmän tilaa. Nyt kirkko toimii ikäänkuin puskuriana. Niinkauan, kuin sillä on yhteiskunnan hyväksyntä itsellään. Kirkossa on moni asia pielessä, mutta sen romahdettua hengellinen toiminta vaikeutuu kaikilla sektoreilla merkittävästi.
Ilmoita asiaton kommentti