Miksi Rooman kirkko näyttää kestävän paremmin kuin Lutherin perikunta?

 

Olen kuullut viime aikoina useita huolestuneita kysymyksiä siitä, miksi luterilaisuus näyttää katoavalta tunnustuskunnalta. Joskus näitä kysymyksiä välittävät kansainvälisissä tehtävissä toimivat kristityt, joskus myös vahvat luterilaisuutta puolustavat teologit.

Viimeisimpänä luin Timo Junkkaalan artikkelin Miksi luterilaisuus ei kestä?https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/miksi-luterilaisuus-ei-kesta/

Timo Junkkaalan mukaan katoliset kestävät meitä paremmin, koska he pitävät kiinni uskonsa ulkoisista muodoista. Niinpä Junkkaaala tarjoaa yhdeksi malliksi sitä, että ehkä myös me luterilaiset kestäisimme maallistumisen paineen paremmin, jos pitäisimme kiinni uskonelämän ulkoisista muodoista kuten Isä meidän –rukouksen, kymmenen käskyn, uskontunnustuksen, psalmien jne. lukemisesta ja lausumisesta?

Uskon todeksi elämisen näkymisellä on varmasti oma merkityksensä. Se on osa kristillistä todistusta ja kristityksi tunnustautumista. Henkilökohtaisesti näen kuitenkin luterilaisuuden kriisin syvempänä kuin vain uskommme ulkoisten tuntomerkkien puuttumisena.

Luin eilen (24.7.17) paikallislehdestämme Etelä-Saimaasta Mikkelin piispa Seppo Häkkisen näkökulman, jonka mukaan pohjoismaissa on onnistuneella tavalla kyetty yhdistämään kirkon ja valtion väliset suhteet sekä laajemminkin uskonnon ja yhteiskunnan välinen yhteys.

http://www.esaimaa.fi/Mielipide---Sana-on-vapaa/2017/07/24/Luterilainen%20yhteiskuntan%C3%A4kemys%20perustuu%20kahdelle%20hallintavallalle/2017122452093/68

Itselleni herää kysymys, kuinka onnistuneesta yhdistämisestä tässä on kysymys, jos luterilainen kirkko on jatkuvasti tappion kärsijän osassa? Luterilainen usko ei enää juurikaan näy eikä kuulu kansamme keskuudessa, ja jumalanpalveluksien kävijämäärät ovat pitkäkestoisessa laskusuunnassa!

 

Miksi luterilaisuus ei kestä?

 

Esitän omana näkökulmani kolme syytä.

  1. Protestanttisen teologian kriisi

Protestanttisen teologian kriisi on pitkä tarina, mutta lyhyesti kuvattuna sen tarina menee näin... Protestantismi on käsite, joka viittaa 1500-luvulla alkaneeseen liikehdintään. Lähtökohtaisesti tämä protesti ei viitannut niinkään Rooman kirkkoon vaan siihen, että ruhtinailta oli poistettu oikeus tehdä alueellaan uskonnollisia muutoksia yleisen kirkolliskouksen kokoontumiseen asti. Vuonna 1529 Speyrin valtiopäivillä kuusi ruhtinasta ja 14 Etelä-Saksan valtiota teki tästä protestin. Näin sai alkunsa nimitys, jonka myötä kaikkia, aluksi luterilaisia, mutta sittemmin myös muita reformaatioliikkeitä alettiin kutsua protestanteiksi. Kokonaisuutena protestantismi oli siis alusta alkaen ilmiönä hajanainen. Sisäisesti hajanaiseen liikkeen kietoutuu myös helposti monia keskenään ristiriitaisia tekijöitä. Eikä protesti ei ole itsessään kovin pitkäikäinen identiteetti! Protestista käsin identifioituvista tulee jossakin vaiheessa traumaattisia hahmoja, - jos oma myönteinen identiteetti jää pitkittyneen protestin takia kehittymättä.

Kirkkohistoriasta voimme havaita, etteivät protestanteiksi kutsutut kristityt löytäneet sisäistä yhteinäisyyttä. Liike jakaantui nopeasti ainakin luterilaisiin, reformoituihin, anglikaaneihin ja villeihin spiritualisteihin. Lisäksi protestanttiseen identiteettiin yhdistyi varsin pian monia ryhmiä, joista toiset irtaantuivat individualisteiksi. Joskus protestanttisia ryhmiä yhdisti lähinnä kirkollisen vallan vastustaminen. - Liian usein ei syvennytty siihen vastuttettiinko oikeita vai vääriä asioita, monille itse protesti muodostui itsetarkoitukseksi. Valitettavasti tämä ei jäänyt vain protestantismin alkuvaiheen kasvukivuiksi, vaan on nähtävissä myös laajemmin siinä, miten protestantit määrittelevät identiteettiään yhä tänään.

Protestantismia on aina kiusannut itseriittoinen henki, jossa yksilö kuvittelee tietävänsä asiat (perinne)yhteisöjä paremmin. Valistuksen ajan kehitysoptimismi oli tällaisille siemenille suoranaista superlannoitetta. Itseriittoisuus voi alkaa sillä, että yksilö uskoo aina tulkitsevansa Raamattua paremmin kuin oman kotiseurakunta. - Tällaisesta hengestä on enää lyhyt askel siihen, että valistunut ihminen uskoo tietävänsä asiat paremmin kuin vanha kirja nimeltä Raamattu. - Tällaista henkeä on nähtävissä myös joissakin protestantismin myötä syntyneissä radikaalipietistisissä liikehdinnöissä ja nykyaikaisessa karismaattisessa liikkeessä. Kutakuinkin tällaiselta pohjalta versoi myös niin sanottu liberaaliprotestantismi, jonka synty ajoittuu 1800-luvun Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Erityisesti Englannissa ja osin myös Saksassa tähän liikkeeseen liittyi alusta alkaen ajatus dogman eli kristinopin hylkäämimisestä tai ainakin kyseenalaistamisesta. Laajemmin sovellettuna tämän aikakauden teologiaan liittyi myös Raamatun historiallisuuden kyseenalaistaminen.

Kun Raamatun opin ei nähty enää olevan uskottavaa, tällöin alettiin korostaa (omana aikana) vallitsevia oppi- ja moraalikäsityksiä. Sanoma sovituksesta eli evankeliumi on sisällöltään opillinen asia, koska se kuuluu erityisen kirjallisen ilmoituksen piiriin. Tästä syystä esim. liberaali protestanttisuus ohensi puhetta Jeesuksen sovitustyöstä ristillä ja korvasi sen puheella ihmisten välisestä sovinnontekemisestä ja ihmisen luonnollisesta hyveellisyydestä/moraaalitajusta. Siten tapahtui protestanttisuuden vähittäinen siirtymä evankelisuudesta moralismiksi.

Jokainen voi arvioida esimerkiksi sitä, missä määrin suomalaisissa seurakunnissa korostetaan kirkon roolia hyväntekijänä, sen sijaan että julisttaisiin lain ja armon sanomaa. - Jos havaitset tällaista, siinä on kyse siirtymisestä evankelisuudesta moralismiin.

Kun syntiemme sovitusoppi kyseenalaistetaan, tai nähdään toissijaisena, luterilaisuudesta ei jää käytännössä mitään jäljelle. Luterilaisuuden kannalta ihmisen (tai kirkon) omia tekoja korostavaan moralismiin paluu on erityisen kohtalokasta. - Kaikissa aatteissa voidaan näet korostaa moralismia. Erilaisissa moralistisissa ohjelmissa ei ole vielä mitään ainutlaatuista. Jopa kommunisteilla oli oma moraalinen ohjelmansa! - Luterilaisuuden kannalta on siten melko yhdentekevää onko moralismin luonne katolista aneteologiaa vai humanististista uskoa ihmisen hyvyyteen. Molemmat ovat luterilaisuuden näkökulmasta kuin vierasta tulta Herran alttarilla (3Moos.10:1-3). Luonnollisesti oikea moraali toki kuuluu teologiaan, mutta se ei ole Raamatun mukaan Jumalan pelastava viesti tälle maailmalle. Hyvä uutinen on sanoma syntien sovituksesta Jeesuksessa Kristuksessa. - Jos luovumme sovitusopista (yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden), voimme yhtä hyvin palata Rooman kirkon helmaan.

 

  1. Holokausti

Olisi mukavaa ajatella, että myönteinen ajattelu ihmisen mahdollisuuksista tuottaisi kyytipoikana menestystarinoita. Usko ihmiskunnan omaan viisauteen ja hyvyyteen ei kuitenkaan toimi tällä tavalla. Liberaalin protestantismin ja valistuksen ajan yltiöoptimistinen (lue narsistinen) ihmiskuva tuotti aivan päinvastaista hedelmää. Edistysuskon hullaannuttamat kulttuurit ajautuivat maailmansotiin. Juutalaisiin kohdistuva kansanmurha eli Holokausti oli eräs tämän aikakauden traagisista ilmentymistä.

Luterilaisuuden kannalta Holokausti oli äärimmäinen tappio. Holokaustin jälkeen meidän luterilaisten on ollut hyvin vaikeaa väittää uskottavasti, että meidän tunnustuskunnissamme olisi erityisen onnistuneella tavalla kyetty yhdistämään kirkon ja valtion väliset suhteet sekä laajemminkin uskonnon ja yhteiskunnan välinen yhteys. Sen sijaan meidän täytyy myöntää, että kansallisuusaatteen ja luterilaisen identiteetin välillä on heikkoja kohtia, joissa kansallisvaltiossa jylläävät aatteet kykenevät liian helposti marssimaan kirkon kynnyksen yli ja aina saarnatuoleihin asti. Holokausti on varmasti siitä traagisin esimerkki. Jatkan muista tähän teemaan liittyvistä esimerkeistä erillisen tiettyjä erityiskysymyksiä käsittelevän otsikon alla.

 

  1. Kritiikittömyys suhteessa omiin vahvuusalueisiin

Protestantimin yleisten identiteettikriisien myötä luterilaisuudenkin piirissä teologikunta alkoi mieltää uskonymmärryksensä yhä voimakkaammin sosiologisesti. Tällöin uskonnon ajateltiin olevan osa kulttuuria, ja jopa kulttuurin synnyttämä asia. Luther voitiin nyt tulkita merkittäväksi kulttuuripersoonaksi, uudistusmieliseksi ajattelijaksi tai suureksi saksalaiseksi. - Kaikki tämä on kuitenkin luterilaisuuden evankelisen luonteen kannalta aivan toisarvoista.

Miksi luterilaiset ovat sitten olleet melko hampaattomia tällaisen oman identiteetin kannalta kohtalokkaan murroksen keskellä?

Luterilaisuus on nähdäkseni tukeutunut historiallisesti tarkastellen Rooman kirkkoa enemmän yliopistomaailmaan ja kansallisvaltioihin. Syynä on kenties ollut se, että luterilainen reformaatio ponnisti liikkelle juuri yliopistomaailmasta käsin. Muistamme, että alkujaan Johann von Staupitz määräsi Lutherin luennoimaan Wittenbergin yliopistossa. Luther suoritti pian tohtorin tutkinnon (vuonna 1512), ja jo samana vuonna lahjakkaasta Martti Lutherista tuli Wittenbergin yliopiston professori. - Sen jälkeen Luther saikin nautti lukemattomien ylioppilaiden ihailua ja kunnioitusta!

Yliopistomaailmaan ohella luterilaisuus on saanut merkittävää tukea myös saksalaisten kristittyjen keskuudessa. Vaikka Martti Luther varoikin visusti tekemästä edustamastaan evankelisesta uskosta kansallista projektia, hänen seuraajansa eivät ole useinkaan ymmärtäneet evankeliumin ja kansalliskiihkon erottamisen merkitystä.

Mielestäni onkin aiheellista kysyä onko Lutherin perikunta ollut naiivin kritiikitön rakentaessaan suhdettaan yliopistomaailmaan ja kansallisvaltioihin. Luterilaisuuden keskeisiin lähtökohtiin kuuluu opetus ihmisen turmeltuneesta luonnosta. Se ei tarkoita niinkään älyllistä kyvyttömyyttä, vaan taipumusta itsekkyyteen ja itsepetokseen. Meidän olemustamme läpäisee synti, joka saa meidät toimimaan ennen kaikkea moraalisesti väärin. - Ja moraalisesti vääränä pidän myös akateemisen metodologian alueella esintyvää itsepetosta...

Yliopistomaailmaan sovellettuna tämän realiteetin tunnistamisen tulisi tarkoittaa erityistä tarkkuutta valitsemiemme tutkimusmetodien, arviointikriteerien ja lähtöolettamusten suhteen.

Liberaaliprotestantismin virhe on yliarvioida oma teologinen kykeneväisyys. Tällaisesta löytyy monia varoittavia esimerkkejä. Historiallis-kriittisen tutkimusohjelman varhaiset edustajat syyllistyivät usein käsittämättömiin ylilyönteihin kuvitellessaan itsestään liian liikoja.

Saksalaisesten tutkijoiden joukosta tunnnetaan esimerkiksi itämaisten kielten opettaja Hermann Samuel Reimarus, joka uskoi edustavansa rationaalista uskontoa. Niinpä hän kiisti Jeesuksen toiminnan uskonnollisen luonteen ja väitti häntä nationalistiseksi messiaaksi. Reimaruksen mukaan Jeesus ei noussut kuolleista, vaan hänen oppilaansa varastivat hänen ruumiinsa. Reimarus väitti, että kuvaus Jeesuksen uskonnollisesta itseymmärryksestä perustui hänen itsekeskeisten oppilaidensa tarkoitushakuiseen rekonstruktioon. - Vastaavanlaisia Uuden testamentin ”myyteistä riisuvia” tulkintoja esiintyi myös monilla muilla rationalistiteologeilla. Luterilaisen yliopistoteologian kritiikittömyyttä kuvaa se, että tällaiset opettajat/professorit ovat saaneet vaikuttaa vuosisatoja luterilaisten teologien kouluttajina. Heidän väitteensä eivät todellakaan kumpua historiallisesti varhaisimmasta lähdemateriaalista, vaan omaan epäuskoon perustuvista ennakkoasenteista suhteessa Raamatun todistukseen.

Kansallisuuden huomioiminen on eräs luterilaisen uskonpuhdistuksen vahvuuksia. Tärkeimpiä kansallisuusnäkökulman etuja on varmasti luterilaisen uskonpuhdistuksen periaate tuoda Pyhä Raamattu jokaisen saataville omalla äidinkielellä. Tämä on ollut monen herätyksen lähtökohta ja mahdollistaja. - Lutherin suhdetta kansallisuuteen voi asetella oikeisiin mittasuhteisiin myös uskonpuhdistajan henkilöhistorian näkökulmasta. Kun Luther oli joutunut ulos paavin kirkosta, tätä seurasivat kohta myös Wormsin valtiopäivät, joilla Luther joutui myös valtakunnankiroukseen. Tämä tarkoitti sitä, että tämän jälkeen lähes kuka tahansa voi tappaa Lutherin joutumatta siitä syytteeseen. - Tämä olisi varmasti ollut Lutherin loppu, jos hän ei olisi saanut turvapaikkaa vaaliruhtinas Fredrikin linnasta. Tällainen erityssuojelu oli nähdäkseni mahdollista vain kansalliselle suurmiehelle. Samalla se tarkoitti käytännössä riippuvuutta vaaliruhtinas Fredrikistä.

Minun ymmärtääkseni edellä kuvattu historiallinen lähtökohta asettaa luterilaisuuden erityiseen asemaan suhteessa kansallisuusteemaan. Luterilaisuuteen liittyy kiitollisuus kansallisesta suojelusta kumpuavalle siunaukselle. Näistä lähtökohdista katsellen luterilaisuus on erikoinen sekoitus rohkeaa protestia uskonnollisia vallanpitäjiä vastaan, mutta samalla suurta lojaalisuutta ja kiitollisuutta esivaltaa kohtaan. Uudempi kulttuuriprotestantismiksi kutsuttu ”luterilaisuus” onkin usein päätynyt ylistämään Lutheria juuri tämän omaan kulttuuriin nähden erityislaatuisen aseman tähden. Valittevasti kulttuuriprotestantismi on tässä innostaan unohtanut olennaisimman. Se usein tulkinnut Lutherille keskeisen sovituksen saonoman pelkäksi siveelliseksi edistykseksi. Uskonpuhdistuksen tavoitteena on taas nähty maailmanhallinta (johon päästään luottamalla Jumalaan, joka siunaa nämä kansalliset pyrkimykset... Kuulostaako hieman D. Trumpilta?). - Kun nämä lauseet sijoitetaaan voimansa tunnossa elävään Saksaan keisarikuntaan, ei tarvitse pitkää miettimisaikaa oivaltaakseen, mihin tällainen kulttuuriprotestantismi johti Hitlerin aikana.

 

Yhteenveto

Kun lasketaan yhteen protsestantismin kriisi, Holokausti ja luterilaisen teologian kritiikittömyys yliopistomaailmassa esiintyneitä vaarallisia aatteita kohtaan (esim. epärealistinen kehitysoptimismi ja kansalliskiihko), ei ole vaikeaa diagnosoida näistä aineksista seuraaavaa luterilaisuuden haaksirikkoa. Pikemminkin lienee syytä kysyä, miten luterilaisuudesta voi ylipäätään olla enää mitään jäljellä!

Ehkä luterilaisuus on hengissä pikemminkin kaikesta huolimatta kuin oman kunniakkaan lähihistoriansa takia. Ehkä luterilaista kristillisyyttä on suojellut kansankielinen Raamatun lukeminen ja kasteeseen liittyvä Jumalan salattu armolupaus...

Suomen ja Pohjoismaiden todellisuus elää monessa suhteessa luterilaisuuden emämaa Saksan ja yleisemminkin liberalistisen läntisen protestantismin jälkimainingeissa. Yliopistollisen teologikoulutuksen perinne ammentaa monessa suhteessa Saksan ja lännen liberalistisista malleista. Sodan aikana olimme Saksan kanssa aseveljiä. Kansallisuuden ja luterilaisuuden välinen suhdekin on meillä yhä ajankohtainen keskustelunaihe:

Pitäisikö kansankirkko ymmärtää yhteen vai erikseen kirjoitettuna?

Yhteen kirjoitettuna se tarkoittaa Kristuksen kirkkoa, joka on kansaa (ja kaikkia kansoja varten). Erikseen kirjoitettuna kansan kirkko tarkoittaa kansansa näköistä kirkkoa (maanpäällisen kulttuurin ilmentymää)...

Suomalaisen Luther-tutkimuksen ansioksi voi ymmärtääkseni mainita sen, että se on onnistunut paikallistamaan saksalaisen kulttuuriprotestantismin ongelmallisuuden. Jos/kun kirkko alkaa näyttää kansansa näköiseltä, se menettää kykynsä julistaa ulkopuoleltamme (Kristukselta Jeesukselta) tulevaa armon ja totuuden sanomaa. Osin näitä probleemeja olen tässäkin blogissani pyöritellyt.

Tämä blogini on näkökulma siihen, miksi luterilaisuus näyttää mielestäni pärjäävän Rooman kirkkoa kehnommin. Rooman kirkko on luterilaista maaailmaa selkeämmin keskusjohtoinen rakenne. Siksi se kykenee halutessaan puuttumaan luterilaisia kirkkokuntia paremmin esimerkiksi papistonsa uskonoppia koskettaviin irtiottoihin. Se voi myös edellyttää sitä, että kirkon teologia edustaa tiettyä jatkuvuutta. Tämän jatkuvuuden suhteen protestanttinen kenttä hajoaa moniarvoisiin tulkintoihin. Käsitykseni mukaan syyt eivät kuitenkaan nouse suoraan uskonpuhdistuksen olemuksesta (perustavista löydöistä), vaan reformaation ympärillä olevalta kehältä.

Luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen historia on vielä melko lyhyt, jos sitä verrataan koko juutalais-kristillisen uskon pelastushistoriaan. Protestanttinen opinmuodostus reagoi tunnustuskirjoissaan ja katekismuksissaaan suhteellisen lyhyeen historialliseen jaksoon. Vastuullinen teologia edellyttää kuitenkin kykyä reagoida kaikkiin kysymyksiin kaikkina aikoina. Tämän suhteen protestantismin piirissä on monia aukkoja. Ehkä siksi kuulemme harvemmin selkeitä yhteisiä protestanttisia esiintuloa, kun puhutaan esim. abortista, eutanasiasta, avioliiton asemasta, paimenvirasta jne. Rooman kirkko nojaa sen sijaan näissä asioissa pitempään traditioon ja säästää näin voimiaan sisäisen riitelyn sijasta perustehtäväänsä. Sen sijaan me protestanteiksi kutsutut ryhmät jatkamme kirkollista pirstoutumista, kun emme kykene vieläkään laittamaan dogmaamme purkavaa liberaalia (kulttuuri)protestantismia ruotuun. Siksi luterilaisuus on eksynyt/kietoutunut monessa suhteessa uskonsa ytimestä kehällä oleviin ilmiöihin, ja on valitettavasti myös osin kadottanut aarteensa!

Nähdäkseni korjausliikkeeksi ei riitä Timo Junkkaalan esittämä ulkoisten uskonelämän muotojen elvyttäminen, eikä aihetta ole juurikaan piispa Häkkisen tyytyväisyyteen pohjoismaisen luterilaisuuden onnistuneesta tavasta yhdistää kirkon ja valtion väliset suhteet sekä laajemminkin uskonnon ja yhteiskunnan välinen yhteys.

Jos luterilaisuus halutaan pelastaa, paneutuisin johtavassa asemassa olevien sitoutumiseen Raamattuun, kirkkonsa alkuperäiseen tunnustukseen, teologien koulutukseen ja sittemmin myös virkoihin valintaan. Erityisesti pastorien ja opettajien tulee edustaa Jumala-, ihmis- ja Raamattu-käsityksensä (eli oppiperustansa) suhteen omaa tunnustuskuntaansa. Muutoin (apostolinen) jatkumo joko katkeaa tai vääristyy. Paimenten tehtävänä on antaa laumalle suunta.

Pyhä Raamattu kutsuu meitä luterilaisia pastoreita parannukseen:

”Monet paimenet ovat turmelleet minun viinitarhani, tallanneet minun peltopalstani, tehneet ihanan peltopalstani autioksi erämaaksi.” (Jer.12:10)

 

Mitä sinä ajattelet?

102 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Ai. Minkä Aatteen Marrti L. on keksinyt?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kirkon sisään voi kätevästi luoda yhteisön. Kutsumalla kotiinsa ystäviä. Siitä se yhteisöllisyys rakentuu. Tavallinen luterilainen voi tehdä paljon sellaista, joka työntekijöiltä ei onnistu. Haasteetkin on ihan eri luokkaa. Niinkuin Tuula tuossa kuvasit. Virallisella taholla yhteisymmärryksen luominen voi olla kiven takana. Tavallinen tallaaja voi yhteishenkeäkin luoda.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Aarnio sanoo:

    Kiitos Manu Ryösö hyvästä kirjoituksesta. Sain runsaasti tarpeellista tietoa omille pohdiskeluilleni, mitä tähän ev.lut. kirkkoomme tulee. Minua vaivaa todella sen hajanaisuus ja nyttemmin jonkinlainen voimattomuus. Arkkipiispa kutsuu sitä moniäänisyydeksi. Sain tähän varsin hyvän selityksen kirjoituksestasi.

    Jos nyt yleensä luterilaisuus halutaan pelastaa ja mielestäni se kyllä kannattaisi, koska siinä on niin paljon hyvää myös, niin olen samaa mieltä viimeisen kappaleesi ajatuksista.

    Mutta kaikkein tärkeintä olisi, että emme luovu sovitusopista eli yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Sen julistaminen on kyllä varsin olematonta.

    Lähinnähän meille saarnataan hyväntekeväisyyttä, mitä kyllä laajasti tekevät uskonnottomatkin tai muihin uskontoihin kuuluvat. Sehän on tai pitäisi olla kristitylle itsestäänselvyys varsinkin nyt, kun valtio siitä luistaa yrittäen sitkeästi palata menneiden vuosisatojen rouvasväenyhdistysten hyväntekeväisyysmeininkiin.

    Toinen juttu on sitten tuo pappien yliopistokoulutus. En siitä toki kovin paljoa tiedä vaan joskus, kun muutamien pappien juttuja kuuntelee niin tulee mieleen, että mitäs jos siirtyisit muihin tehtäviin.

    Mutta kuten kirjoitit “Luterilaisen yliopistoteologian kritiikittömyyttä kuvaa se, että tällaiset opettajat/professorit ovat saaneet vaikuttaa vuosisatoja luterilaisten teologien kouluttajina. Heidän väitteensä eivät todellakaan kumpua historiallisesti varhaisimmasta lähdemateriaalista, vaan omaan epäuskoon perustuvista ennakkoasenteista suhteessa Raamatun todistukseen.” niin selvisihän tuokin ällistykseni aihe. Ei ihme, etteivät kansalaiset vaikka kirkkoon kuuluisivatkin, näytä tietävän Raamatusta juuri mitään.

    Alkaa olla samaa mieltä erään ministerin kanssa, joka aikoinaan syystä tai toisesta mainitsi, että teologinen tiedekunta tulisi erottaa yliopistosta. Meinaan näin maallikkona, että jos sieltä ei teologisesta valmistu julistavia pappeja niin mitä sitä tiedekuntaa siellä yleensä pitämään kun historiaa, filosofiaa, psykologiaa jne varten on jo erilliset tiedekunnat.

    Enpä monessakaan paikassa ole kehdannut ääneen sanoa ajatustani, johon blogisi lopetit “Pyhä Raamattu kutsuu meitä luterilaisia pastoreita parannukseen:…”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Nyt jaksoin lukea jo blogin läpi. Paljon on oikeaa asiaa. Arvioisin kuitenkin kirkon asemaa toisessta näkökulmasta.

    Tulevaisuudessa, jossakin vaiheessa kirkko menettää verotusoikeutensa ja sen merkitys yhteiskunnallisena vaikuttajana mahdollisesti katoaa. Silloin vastustajat saavat yliotteen ja ryhtyvät todenteolla vaikeuttamaan kaikkea kristillistä toimintaa. Nyt kirkon asema toimii eräänlaisena suojamuurina vainoa vastaan. Kristittyinä meillä on nyt kirkon ansiosta, oikeus turvallisesti elää uskoamme todeksi ja julistaa evankeliumia.

    Lisäksi kirkon kynnys on matala. Sen toimintaan ja messuihin voi kuka tahansa osallistua. Ilman että siitä syntyy mitään hälyä. Joku Matti Meikäläinen voi mennä mihin kirkkoon tahansa ja poistua sieltä kenekään tekemättä siitä mitään numeroa. Tämä antaa meille hyvän mahdollisuuden löytää uusia kiinnostuneita ( “rauhan ihmisiä”) mukaan muuhunkin. Mikäli itsellämme aktiivisuutta riittää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Martti Pentti :”Tuollainen ‘ei mitään numeroa’ -ihminen luultavasti pakenee aktiivista seurakuntalaista. Annetaan siis hänen olla rauhassa!”

    Ehkä meidän puolueisiin sitoutumattomien pakeneminen puolue- ja kirkkopoliitiikasta aiheutuu siitä, että me myös pidämme tapana perehtyä asioihin, joista olemme päättämässä, kuten esim. henk.koht. tein 2000-luvun alussa KD:n sitoutumattomana varavaltuutettuna, kun esitin kunnanvaltuustossa esillä olleen seutuyhteistyökokeilu-aloitteen siirtämistä uuteen valmisteluun, kun olin huomannut sopimusehdotuksessa olleet kohdat, jotka mahdollistivat vallan siirtämisen lahtelaisille päättäjille. Silloin seutuyhteistyökokeiluun sitoutuneet Lahden ympäristökuntien luottamushenkilöt olivat sitoutuneet kannattamaan esitystä yksimielisesti ja olin Lahden ympäristökunnissa ainoa luottamushenkilöistä, joka ei niin tehnyt.

    Esitys hyväksyttiin, esityksessä olleet puutteet realisoituvat ja johtivat kuntien välisiin n. yhdeksän kuukautta kestäneisiin poliittisiin erimielisyyksiin ja viivästymiseen kokeilun aloittamisessa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Iloitsen hyvästä keskustelustanne ja rohkaisen jatkamaan sitä, vaikka en itse juuri nyt leirielämän keskeltä ehdikään osallistumaan…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    En ole tavannut yhtäkään “numerotonta”, joka olisi pahksunut henkilökohtaista huomioimista. Joissakin seurakunnissa on huomioitu numerottomat, jopa pikku lahjoilla ja paremmilla tarjoiluilla, kuin vaki kävijät. Näissä seuraunnissa, jostain syystä osallistujamäärät lisääntyy.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Eiväthän ‘ei tehdä numeroa’ -ihmiset tee numeroa paheksumisestakaan. Kiusaantuessaan he jäävät vähin äänin pois tilanteista, joissa kokevat tungettelemista. ‘Pikku lahjat ja paremmat tarjoilut’ tuovat mieleen Kiinassa aikoinaan ruoan jakelulla houkutellut ns ‘riisikristityt’, jotka kaikkosivat jakelun loputtua.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Mistä sitten johtunee noiden seurakuntien kasvu? Eräskin seurakunta on joutunut pitämään kaksi messua peräkkäin, kun tila ei enää ole riittänyt kaikille. Siellä on uskallettu muuttaa asioita.

    Yllättävää on havaita, miten paljon kirkossa vastustetaan muutoksia, joilla on ratkaisevaa merkitystä messuihin osallistujien määrässä. Lasten aiheuttama mahdollinen häiriö mm. rajaa lapsiperheet pois. Joten heitä harvoin messuissa näkee. Jos joskus erehtyvät tulemaan, niin kesken on pois lähdettävä. Tilanne on tämä ja ainoastaan muutosten vastustamisen tähden. Harvassa seurakunnassa uskalletaan edes kyseenalaistaa toiminnan mielekkyyttä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Pragmaattisuus kirkossamme on varmaankin yksi vastaus Ryösön kysymykseen. Toimitaa pyritää tekemään aina samalla tavalla. Unohtaen lopulta syyt, miksi mitäkin tehdään. Toimitaan vain näin, koska näin on aina ennenkin tehty. Tavoiteellisuus on usein täysin hukassa. Vastustetaan tiukasti kaikkea muutosta ja pidetään pieniäkin muutoksia suurena uhkana. Kirkon tapa toimia on suuri syy sille, että moni kääntää sille selkänsä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Pekka Pesonen,

    Sinulle kiitos erityisestä paneutumisesta blogini probleemiin. – Minua jäi kiinnostamaan, mitä tarkoitit ajatuksellasi:

    “Tulevaisuudessa, jossakin vaiheessa kirkko menettää verotusoikeutensa ja sen merkitys yhteiskunnallisena vaikuttajana mahdollisesti katoaa. Silloin vastustajat saavat yliotteen ja ryhtyvät todenteolla vaikeuttamaan kaikkea kristillistä toimintaa.”

    Arveletko, että kirkkojen sisällä olevien sisäisten “vastajien” määrä voisi kasvaa mahdollisen verotusoikeuden menettämisen kautta, vai miten tämä vastustuksen kasvu voisi tapahtua?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Manu Ryösö
    Manu Ryösö

    Olen Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen pastori. Työskentelen myös Inkerin kirkossa. Lue lisää: https://www.taivaallinenlahja.fi/manu-ryoso