Tässä bloggauksessa käsittelemäni asiat voivat monien mielestä olla outoja, hämäriä, ristiriitaisia, järjenvastaisia, vastenmielisiä ja mitä suurimmassa määrin torjuntaa herättäviä. Aloitan kuitenkin reippaan paradoksaalisesti väittämällä, että kristityt saavat rohkaisua ennen kaikkea Kristuksen kuolemasta. Englannin kielessä ei tunneta meikäläistä Pitkääperjantaita vaan Hyvä perjantai, Good Friday...

Piispa Ignatios Antiokialainen (kuoli n. v. 110 j.Kr) todistaa: ”Sikäli kuin minusta on kysymys, pidän parempana kuolla Jeesuksessa Kristuksessa kuin olla maaliman suurimman valtakunnan hallitsijana. Hän, joka kuoli puolestamme, on kaikkea sitä mitä etsin. Hän, joka nousi kuolleista puolestamme, on koko minun ikäväni… Antakaa minun jäljitellä Jumalani kärsimystä”.

Psalmissa 90 kirjoittaja pyytää: ”Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen”. On siis viisautta pitää mielessä, että Jumalalla on tiedossa päiviemme lukumäärä, toisin kuin meillä itsellämme. Onneksi.

Psalmissa 39 taas rukoillaan: ”Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani, ja mikä minun päivieni mitta on. Katso, kämmenen leveydeksi sinä teit minun päiväni, ja minun elämäni on sinun edessäsi niin kuin ei mitään. Ja nyt, mitä minä odotan, Herra? Sinuun minä panen toivoni”.

Oppi-isämme Martti Luther kirjoittaa: Sinä et tiedä, mitä Jumala aikoo tehdä sinulle tai jollekulle toiselle, elätkö vai kuoletko huomenna, oletko silloin terve vai sairas tai mitä sinulle tapahtuu. Jos Jumala olisi antanut meidän koko elämämme ajan tietää, miten pitkä tai lyhyt elinaikamme tulee olemaan, olisimme joka suhteessa vielä paljon pahempia. Nyt emme tunne ennakolta yhtään ainoaa elämämme hetkeä, emmekä kuitenkaan luovu pahuudestamme.

Meidän on Lutherin mukaan totuteltava uskossa halveksimaan kuolemaa. Se on meille vain syvä, sikeä, makea uni. Arkku on meille vain Herramme Kristuksen syli tai paratiisi, hauta vain pehmeä leposija, niin kuin Jumalan edessä todellisuudessa onkin.

Mitä syvemmälle kuolemaa tarkastellaan, sitä paremmin nähdään ja tajutaan, kuinka vaikeaa ja vaarallista kuoleminen on. Elämän aikana täytyisi totutella kuoleman ajatukseen ja päästää se lähelle, kun se vielä on matkan päässä ja aikaa vielä on. Lutherin aikana kirkko opetti, että jokaisen kristityn tulisi meditoida kuolemaa tunnin verran päivässä.

Mutta kun kuolema tulee lähelle, se jo sinänsä on niin voimakas, että sen ajatteleminen on vaarallista ja hyödytöntä. Silloin on häädettävä sen kuva mielestä ja kieltäydyttävä sitä katsomasta. Kuolema perustaa voimansa ja vahvuutensa meidän luontomme heikkouteen ja siihen, että me sopimattomalla ajalla katselemme ja tutkistelemme sitä liikaa.

Kun sitten kuolema lähestyy uskovaa kristittyä, sanoo kristitty: ”Tervetuloa, rakas kuolema, mitä hyvää sinä tuot minulle? Mitä sinä haet täältä? Etkö tiedä, kuka minulla on täällä luonani?  Kristus on minun vanhurskauteni…”

Niin uhmaavat kristityt kuolemaa ja sanovat: ”’Kuolema, missä on sinun otasi? Elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto.’ Kuolema on minulle voitto, sillä se päästää minut aikaisemmin elämään”.  Siinä näet, mitä kuolema saa kristityissä aikaan. Se on heille vain voitto, he eivät menetä siinä mitään, mutta se pureutuu heihin kuolettavasti.  Kuolema on elämän alku.

Jeesuksen kärsimyksen mietiskelyn eli meditaation juuret ovat luostareissa harjoitetussa Raamatun lukemisessa. Se toteutettiin hitaasti ja eläytyvästi. Munkit syventyivät erityisesti niihin tekstikohtiin, joissa Jeesuksen kärsimys tuli esille. Kun lukemista kehitettiin yhä eläytyvämmäksi, huomio kohdistui tapahtumien yksityiskohtiin eri sielunkykyjen avulla. Aktivoimalla mielikuvitusta lukija vedettiin mukaan tapahtumiin. Hänelle annettiin ikään kuin näyttelijän rooli pyhissä tapahtumissa.

Koska kristitty eli Jeesuksen elämän vaiheissa, hän vastasi niihin ihmiselämän tunteiden asteikolla, ilolla ja surulla. Samastuminen Kristuksen elämään johti lopulta haluun jäljitellä hänen hyveitään, erityisesti nöyryyttä ja köyhyyttä, jopa haluun saada elää Kristuksen kanssa hänen tuskassaan.

Tästä on hyvänä esimerkkinä eri puolilla maailmaa esitettävä kärsimysnäytelmä ristin tie, Via Crucis, jota on esitetty Helsingin keskustassa tähän mennessä jo 21 kertaa. Tarkempia tietoja tästä:

https://www.helsinginseurakunnat.fi/seurakunnat/tuomiokirkkoseurakunta/uutiset/2017/04/hRLSkg8Xr.html

Kristuksen kärsimystä ei voi tarkastella ilman rukousta. Siksi on syytä muuttaa tarkastelu minä-muotoon:

Muistelen Kristuksen kärsimystä, taistelua, ruoskimista, ristiinnaulitsemista, haavoja, surmaamista ja hautaan valmistamista. En jätä huomioimatta ylösnousemustakaan, vaan ajattelen Jeesuksen loistavaa pääsiäistä ja ihmeellistä taivaaseen astumista.

Näin meditoiden Kristuksen kärsimys siirtyy nykyhetkeen ja lahjoittaa hengellisen voiman. Syvällinen mietiskely siirtää minut pyhiin tapahtumiin, ei historiallisessa mielessä vaan mielikuvituksessa.

Blogini alussa sanoin, että nämä asiat ovat järjenvastaisia. Järkeilemällä ne eivät avaudu, järjen valo ei anna niihin viisautta. Nämä asiat on kohdattava henkilökohtaisella tasolla, kohtaamalla, avautumalla, eläytymällä.

* * * * * * * *

Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen, lapsetkin jo tietävät sen:

https://youtu.be/BnVFjt3ci7A

Kuvateksti: Salvador Dalin näkemys Kristuksen ristin merkityksestä